204. päivä

Olen miettinyt elämän hallintaa ja sitä kuinka paljon pystyy itse ajatuksilla vaikuttamaan omaan olotilaansa. Ajatuksilla pystyy vaikuttamaan, mutta olennaista on, että on jaksamista muuttaa. Jos on valmiiksi väsynyt ja syvimmässä kuopassa, ei silloin pysty keskittymään ajatusten tietoiseen muuttamiseen. Silloin olisi tärkeintä saada oma jaksaminen normaalitasolle ja vasta sitten voidaan lähteä purkamaan omia ajatuksia. Väymys/alho ja ajatuslevy vahvistavat vain toisiaan.

Olen pystynyt pitämään itseni melko optimistisena nyt. Panokseni työhön ovat olleet minimaaliset. Olen vain pyrkinyt siihen, etten anna ahdistuksen ja masennuksen vallta olotilaani. Olen sallinut itselleni enemmän jäätelöä, enemmän hyvää ruokaa, enemmän alkoholia. Jos haluaa elämässä rajoittaa jotain asioita, niin jostain päästä elämän on löystyttävä. Koen tärkeämpänä fyysisen 100 % hyvinvoinnin sijasta mielen keskitasoisen hyvinvoinnin. Se, mihin haluan itsekuri-potentiaalini osoittaa, on tämän tilanteen hallinta. Kaikki muu sen ympärillä tulee mukanaan.

Olen edelleen kiitollinen tilanteesta. Kyselin jossain postauksessa, mitä uutta voin vielä oppia tästä, kyllä minä voin edelleen. Valtavasti armeliauutta ja ymmärrystä. Elämä ehkä pystyy olemaan harvoin täydellistä tai hallitun hyvää, mutta ymmärrän ihmiselon moninaisuutta paremmin.

Olen tyytyväinen pyytäessäni anteeksi käyttäytymistäni. Vaikka aikaa on tapahtuneesta ja henkilö ei tapahtumaa muistanut, niin pystyin myöntämään erheeni ja pahoittelemaan omaa käytöstäni. On itselle eduksi myöntää olleensa huonosti käyttäytyvä ja erehtyväinen. Ei ole tärkeää etsiä syitä, miksi niin tapahtui, vaan se mitä pystyy tilanteelle tekemään (jos kokee tarvetta muuttaa). Tiedän kyllä ne kerrat edelleen jolloin olisi ollut tarve pyytää anteeksi, mutten ole sitä tehnyt. Eihän anteeksipyyntö saa tapahtumaa tekemättömäksi, mutta se on ele nöyrtymisestä ja tiedostamisesta.

Olen aktivoitunut työnhaussa ja lähellä oli etten päässyt opettajaksi. Epätoivo ajaa tilanteisiin, niin etten ole ehkä miettinyt kaikkia juonen käänteitä. Mitä sitten jos yht'äkkiä olisinkin siirtynyt ammattikoulun puolelle? Uskon kyllä selviytyväni. Uskon selviytymiseeni enemmän nyt kuin muutama vuosi sitten. Kyllä tämä mankeli on kasvattanut ja opettanut. Kyllä minä selviän. Kyllä minä pärjään. Olen herättänyt henkiin optimismini, uskon omiin kykyihini. Onhan ne siellä ollut, mutta nukkuivat muutaman vuoden.

Kiitos sille ihmiselle, joka puhui ettei aio kynttiläänsä pitää vakassaan. Kuinka yksi lause joka ehkä ensin ärsytti, on oikeastaan muuttunut ohjenuoraksi. Mitä minä häpeän? Minussa on puutteeni, mutta miksen tuo esiin niitä ominaisuuksia joita hallitsen edes kohtuudella tai niitä joita haluan osata vielä paremmin. Elämä on yhtä pitkää harjoituskoulua, joten antaa mennä. En aio itse rajoittaa itseäni. En aio hamuta saavuttamatonta, mutta haluan pitää haaveistani kiinni. Antaa tilaa sattumalle ja mahdollisuuksille.

PS. Ja jos tiedän mitä kaikkea milenkiintoista on tulossa ja mitä paikkoja tulen näkemään, niin en voi pitää elämääni kovin huonolaatuisena. Norjaan sukeltamaan, Helsinkiin joogaohjaajakurssille, Tuhkholman risteilylle isäni ja puolisoni kanssa, Rhodokselle lomalle äitini kanssa, Täydennyspalvelukseen Lapinjärvelle ja jouluksi aurinkoon. Kaikki muut kuin viimeksi mainittu uusia kokemuksia, joten KYLLÄ elämä voi olla hyvää seikkaliua :)

188. päivä

Mietin edellisen tekstini jälkeen tavoitteellisuutta. Ehkä elämän notkahduskausina on hyvä asettaa jotain konkreettisia tavoitteita. Elämässä on ehkä hyvä olla pitkän tähtäimen tavoitteet ja sitten lyhyemmän ajan. Varsinkin lyhyen ajan tavoittet on hyväksi näinä hieman haasteellisimpina elon aikoina. On jotain mitä odottaa ja antaa voimaa. Tavoitteet olisi hyvä olla elämän ongelma-osa-alueen ulkopuolisia. Jos työ on minulle se ongelma, niin tavoitteeni on vapaa-ajassa tällä hetkellä. Tavoitteeni ovat realistisia, ei mahdottomia saavuttaa.

Olen joogaohjaajakoulutusta varten lukenut joogakirjaa. Siinä oli tekstiä buddhalaisuudesta. Tuttua asiaa siitä kuinka tarkkailla omia ajatuksia meditaatiossa ja hyväksyä ne, mutta ei takertua niihin. Ymmärsin, että tätä ajatusten tarkkailua teen ihan normaalissa elämässänikin. Kun huomaan jonkin ajatuslevyn pyörivän päässäni, niin tartun siihen. Mitä oikein ajattelenkaan? Auttaako tämä ajatuslevy minua vai tuoko se pahaa mieltä? Ymmärrän ja hyväksyn ajatuslevyni, mutta voin ajatella jotain muuta. Ei ajatusten vaihtaminen välttämättä tapahdu silmän käänteessä, mutta olen tietoinen omista ajtuksistani. Ei meditaatio ole ainoa keino, jotta voi olla tietoinen mitä ajattelee ja milloin. Täytyy löytää jokaisen ne omat keinot, miten toimia "vaivaavien" ajatusten kanssa.

Olen myös kokenut kiitollisuutta. Yksi päivä maastossa ystäväni kanssa, ja koin niin suurta hengäshdystä. Työpäivä, jolloin voi jutella ja olla rennosti. Jotain tavallisuudesta poikeeavaa. Ystäväni kanssa keskustellessa tuli ajatuksia mitä voisi olla konkreettisia keinoja työarjen piristämiseksi. Joka viikko jonkin kohde, josta tiedän tulevan innostuneeksi. Ehkä joku päivä normaalia paremmat eväät. Tämä kesäkausi tuo uudet haasteet, miten saada työni mielenkiintoiseksi, mitä voin tehdä jotta nauttisin työstä? Voisinko joka päivä etsiä kameralla yhden kuvauskohteen, jonka kuvaaminen aiheuttaisi minulle onnistumisen tunteen? Tai kertoisi jostain. Tai jos tiedän tulevan päivän olevan arkitylsä, niin olisiko jotain, mitä pystyisin sieltä löytämään ja iloitsemaan? Ehkä sarja eheyttäviä valokuvia itsestäni?

Ehkei tämä kesä ole kuitenkaan turha? Ehkä minä löydän lisää keinoja, miten löytää elämästä iloitsemisen aiheita.

184. päivä

Olen saavuttanut haasteessani puolen välin. Vähemmän kuin puolet jäljellä. Ilman kätinää ei ole selvitty ja en usko jatkossakaan sen täysin katoavan. Koen kuitenkin onnistumista, kätinä ei hallitse elämääni ja olen löytänyt keinoja selviytymiseen ja elämään epämiellyttävänkin asian kanssa.

Kesän tultua työnkuva muuttui, kuten oli odotettavissa. Se mistä olen ennen nauttinut ja miksi olen tähän työhön antautunut, ei tunnu enää hyvältä ja lähinnä vaikuttaa melkein piinaavalta. Katson kelloa, että mikä on sopiva aika lopettaa työt tältä päivää. En koe intoa tai kiinnostusta ja mistä aiemmin koin löytöretkeilyn riemun on vain vanhan toistoa. Ymmärrän nyt vallan hyvin niitä ihmisiä joiden työteho on laskenut lähes olemattomiin ja todella ottavat työn työnä, eivätkä tee sekuntiakaan ylimääräistä. En voi enää arvostella tuollaisia "vätyksiä". Syyt tuohon ovat moninaisia, mutta ainakin yksi syy tuollaiseen on työn kehittymättömyys. Miksi vaivautua tekemään liikaa, kun vähänkin on tarpeeksi?

Olen aika tarkkaan alkanut "ohjelmoimaan" vapaa aikaani tai paremminkin sanoisin, että vapaa-aika on se mihin päivässä keskityn ja mikä antaa minulle iloa. Etten jää piehtaroimaan innottomuuteen ja turhan-työn-tekemis-syndroomaan. Olen miettinyt seuraavalle päivälle aina kolme mukavaa asiaa ja joka päivä olen löytänyt 3 mukavaa asiaa päivästä. Minua tämä keino on auttanut. Lasken ja löydän muakavia ja odotuksen arvoisia asioita. Olen myös huomannut, että tietyt pienet tavoitteet, kuten puolimaratonille osallistuminen, joogakurssi ja lomaviikot antavat sellaista positiivista odotusta ja tavoitteita mitä pitää arjessa huomioida.

En muista koska viimeksi minulla on kesällä ollut normaaleja harrastuksia? Tai että talviharrastukseni jatkuisivat. Pitemmän päälle tuollainen täysin työ-ruoka-nukkuminen kesä ei ole hyväksi. viikonloput ei osaa oikein tehdä mitään, kun ei ole mitään harrastuksia. Niin ja oli lähinnä vaan fyysisesti väsynyt. olen jatkanut nyt joogaharjoitusta ja haluan harjoitella juoksua, joten tänä keäsnä minun tulee huomioida oma fyyinen jaksaminen ja tehdä työt oman kehoni jaksamisedellä. Tämä on ollut suuri oivallus.

Ihmetyttää vaan miksi epänormaalista antoi tulla normaalia? Miksi laitoin itselleni ylimitoitettuja työpäiviä? uhrasin vapaa-aikani? uhrasin jaksamiseni? Oliko nämä ponnistukset ja into sen arvoista? Mitkä ovat olleet ne motiivit tuollaiseen toimintaan? Tiedän olevani herkästi innostuva ja innon vallassa voi järki kadota, mutta toivottavasti olen läksyni oppinut. Vaikka olisin jostain innostunut, niin ei se innon kohde yleensä vuorokaudessa häviä, joten sitä voi jatkaa huomenna tai ylihuomenna tai ensi viikolla. Tämä on ollut varmaan yksi tärkein oppi itsestäni ja varmasti tulevaisuudessakin voin jälleen innostua jostain, mutta innollakin on rajansa. ja nyt nautin liikainnon tuomaa krapulaa.

Itsensä ohjelmointi löytämään positiivisia asioita ja myös toteuttamaan niitä vaatii itsekuria. Jonain hetkinä tuntuu, että ei huvita. tärkeää on oppia erottamaan itsessä mikä on tuollaista huvittamattomuutta ja mikä oikeasti kehollista väsymystä, jolloin on syytä levätä. Noina päivinä, kun juoksu tai aamujumppa ei ole huvittanut, olen kuitenkin lähtenyt lyhyelle lenkille tai tehnyt löysemmän aamujumpan. Seurauksena aina on ollut parempi olotila. kehokin on ollut mielissään. Joinain päivinä olen sitten nukkunut, kun on tuntunut, että nyt keho ei jaksa.

Jossain haastattelussa Kylli Kukk sanoi joogasta, että jos tekee vaan fyysistä joogaa ei kasvata mielen lihaksia. Itse olen kyllä toista mieltä. En ole tehnyt henkisesti tietoista joogaa tai lukenut koskaan joogafilosofiaa, mutta siitä huolimatta luulen joogan kehittäneen minulle itsekuria. tai no ehkä lähtökohtaisesti minulla on ollut hyvä perusta sopivalle itsekurille ja jooga on vahvistanut. Kun tarpeeksi yrittää, harjoittelee ja väliin kokeileekin tuo se tuloksia. Antaa itsen olla avoin, ei aseta odotuksia, mutta tekee harjoituksen ja katsoo mitä tapahtuu. Jooga voi minusta olla laji, että ilman henkistä tietoisuutta pystyy kehittämään itseään. Henkisyydestä tietämättömien olen kuullut sanovan joogan rauhoittavan, niin ei se minusta huono saavutus ole.

Vielä työstä... Olen miettinyt, että jos joskus saan normaalin työpaikan, niin onkohan minusta enää työntekoon? Tai yritänkö koko ajan mennä TVH-hengessä, mistä aita matalin ja miten pääsee vähemmällä? Löysä työ pitemmän päälle voi liene aiheuttaa todella löysän työntekijän? En toki kaipaa ylityöllistyvää itseäni työssä, vaan että osaan olla tehokas, mutta pitää myös rajoistani kiinni.