30. päivä

Nyt ollaan perimmäisten ongelmien äärellä. Se mukavan työn osuus on ohi ja nyt tiedossa on neljä kuukautta sitä, mitä voin sanoa vihaavani. Mietin, mitä tälle tilanteelle voisi tehdä? Ongelma on se, mikä olo tuosta työstä tulee. Täysin sellaista suorittavaa ja liukuhuihnamaista työtä 8 tuntia. Olo tuon jälkeen on passiivinen, turtunut ja pää on tyhjä. Se ei ole sellaista hyvää pään tyhjyyttä, kun on vaikka fyysisesti rasittunut ja nollautunut. Vaan sellaista tyhjyyttä, kun ei ole tarvinnut käyttää ainoatakaan aivosolua ja on istunut yhdessä ja samassa asennossa koko työpäivän. Minä vihaan tuota olotilaa, kun olen näivettynyt ja tyhjä, kuin vanha rusina.

Aamulla havahduin tuttuun ahdistuksen tunteeseen. Se tuntuu sydämessä kiristyksenä.

Tuohon minä silloin yritin saada muutosta, jotta saisin edes vähän jotain muuta touhuttavaa ja saisin rasittaa päätäni. Mutta se kiellettiin ja hylättiin täysin. Kaikki muuhan olisi pois tuosta perustyöstä. Valitettavasti tehoni tuossa perustyössä ei ole kovin kummoinen. Näprään jotain ja seuraavana näprään taas jotain muuta. En ymmärrä tuota vallitsevaa asennetta. Se jokin muu, voisi helpottaa perustyön tekemistä ja jopa parantaa tehoja. Mutta ajatellaan niin perinteisesti: "Sinulla on nyt hiekkalaatikko missä touhuta, joten teeppäs siellä nyt kiltisti hiekkakakkausi sillä yhdellä muotilla." Tämä on aiheuttanut minussa katkeruutta...

ja heräämisen...

Hyvä ihminen menee hukkaan.

Nyt, kun olen tehnyt asioita (työn ulkopuolella), joissa olen voinut käyttää aktiivisesti aivojani, on olo jotain ihan muuta. Innokas, positiivinen ja täynnä uteliasiuutta sekä optimismia. Sitten on paluu tähän ja ymmärrän entistä karkeammin sen eron todellisen minän ja tämän työn vaativuuden välillä. Tämä työ valitettavasti alkoi määrittämään jo minua. Ehkä minä vain olen vähän yksinkertainen ja tähän on tyydyttävä.

Nyt ihmettelen, että miksi olen jatkanut näin pitkään? En minä ole sellainen henkilö, jolle tämä työ sopii vähääkään. Minulla on hyvä ja analyyttinen mieli, niin miksi olen tällaisessa?

Paluu haasteeseen. Opettele tapoja ja keinoja. Tämä ahdistuksen tunne on synytynyt jo 5 vuotta sitten, joten tämän muuttaminen ei tapahdukaan käden käänteessä. Viimisimmät ahdistuksen syyt ovat helpompia pyyhkiä pois. Ne eivät ole niin voimakkaasti tarttuneet kehooni fyysisenä reaktiona.

Ehkä katson jotain noista vanhoista päivityksistäni neuvoja. Mietin sellaista, jos alkaisin rytmittämään työtäni. 45 minuuttia tekisin liukuhihnaa ja sen jälkeen vaikka 15 minuuttia vatsalihaksia. 45 minuuttia liukuhihnaa ja sen jälkeen 15 minuuttia selkälihaksia jne... ja joinain päivinä, voisin ottaa opiskelumateriaalia mukaan aivojen aktivoimista varten.

Lopuksi vanha Apu-lehti inspiroi minua jälleen. Tällä kertaa ranskalaisen näyttelijä Catherine Deneuven muodossa:

"En koskaan anna neuvoja. Neuvoista on hyötyä vain niiden antajalle. Tilanteet eivät koskaan ole samanlaisia, joten neuvoista voisi olla vain haittaa."

Tätä on syytä itsellänikin miettiä, mitä suustansa päästää. On myös toinen ääripää, jolloin neuvoina otetaan asioita, joita ei ole tarkoitettu edes neuvoiksi.

Pakko lisätä Päivän Positiivinen: jooga, teatteri-ilta, ehkä oppikirja tulee tänään!

28. päivä

Luettuani lisää "Mielekkäästi irti ahdistuksesta" -kirjaa, huomasin sen koskevan enemmän pelkoja ja pelon kautta tulevaa ahdistusta. Kun henkilö välttelee jotain tilanteita, ja on pelkoja. Joten suoraan tähän omaan ahdistukseen sitä ei voi verrata. Hämmentävää, etten ole miettinyt noita ahdistusteemoja 1½ viikkoon. Se mikä on ollut, on mennyt.

Mietin eilen kuitenkin tuosta kirjasta heränneenä mielensä tarkkailua. Kuinka olennaista on tarkkailla mieltä koko ajan, vai onko olennaista kerätä mielenhaaviin negatiiviset asiat. Huomaan, että milloin keskustelu lähtee negativismin puolelle. Voinko siinä vaiheessa tehdä jotain? Voinko pysäyttää puheen ja ajattelun kulkeutumasta tiettyyn suuntaan. Ei elämä ole happysunshinereaggaeta, mutta onko tarpeellista vielä lisää myrkyttää olotilaa. Tottakai on hyvä purkaa pahaa mieltä, mutta sellainen päivittäin toistuva samanasian ruikutus, ei taida olla kovin rakentavaa ja eikä vie asioita eteenpäin. Kaivaa vaan itselleen hautaa. Tuota minä aion itsessäni huomioida, että milloin tulee mielen kätinän kestosuosikkiaiheet, niin niitä voisin toppuutella.

Eilen luin vanhasta Apu-lehdestä Islam-professori Jaakko Hämeen-Anttilan mietelmiä ja siteraanpa muutaman niitä tähän:

"Itserakkaus on avain onneen. Tarkoitan ihmisen tyytyväisyyttä itseensä. Jos on tyytymätön itseensä, on tyytymätön myös maailmaan. Vihainen ja kiukkuinen ihminen levittää ja saa osakseen vihaa ja kiukkua."

"Minusta on heinoa, ettei lopullista totuutta elämästä sada koskaan selville. Olisi kauheaa lukea kaiken selittävä kirja ja todeta, etten lue enää yhtään kirjaa ikinä. Valmiista tulee tyhjä olo." 

"Ovia on elämässä valtavasti, eikä kukaan ehdi avata niistä jokaista. Se ajatus tuntuu minusta hyvältä. Maailmassa on aina jotain uutta ja jännittävää."

Mietin tuota ensimmäistä siteerausta, että voiko tuota itsensä rakastamista kompensoida sillä, että rakastaa kaikkea muita ihmisiä? Voiko se antaa niin valtavan suuren tyydytyksen tunteen, että se itsensä tykkääminen jää toissijaiseksi? Ne esimerkit, mitä tulee mieleeni, niin valitettavasti heissä sisäinen tyytymättömyys paistaa läpi. 

26. päivä

Olen alkanut lukemaan Susan M. Orsillo ja Lizabeth Roemerin kirjaa Mielekkäästi irti ahdistuksesta -tietoisen läsnäolon menetelmä -kirjaa. Ensi vaikutelma kirjasta on itselläni ristiriitainen. Siinä on ihan hyviä ajatuksia, mutta harjoitukset ohjataan keskittymään ahdistukseen ja sen aiheuttajiin ja tekemään tunteiden tarkkailua.

Enkö minä ole jotain tällaista jo aiemmin kokeillut ja miten siinä kävikään? Jokin siinä ei vaan toiminut. Taisin päästä "tiloihin" ja jotenkin vaan sen tunteen yläpuolelle. Oikeastaan minua alkoi ahdistamaan jo tuon kirjan lukeminen. Kirjassa puhutaan ahdituksen tunteen kieltämisestä (tunteen kieltäminen on siis vältettävä). En tiedä, olenko minä tuota tunnetta itsessään vältellyt, kun se on hallinnut elämää jo aika pitkään. Ei tunnu hyvältä ajatukselta etsiä tietoisesti tuon ahdistuksen tunne läsnäolevaksi. Voi olla, että tämä projektini paljastuukin "tunteiden kieltämiseksi" mutta aion nyt kokeilla jotain muuta kuin mitä aiemmin olen kokeillut.

Muutamia mielenkiintoisia ajatuksia tuosta kirjasta, jota aion siteerata:

"Kirjassa esitellään tietoisen läsnäolon menetelmä, joka on laadullisesti erilaista kuin tapamme tehdä havaintoja. Ensireaktiomme ahdistuksen kohdatessa, on kääntyä pikaisesti poispäin, tietoiseen läsnäoloon kuuluu huomion suuntaaminen takaisin reaktioon. Jos siis tyypillinen ensireaktiomme on, että "tämä on jo nähty ja koettu" -toistamme samaa asiaa kuin rikkinäinen äänilevy -haasteena on tarkastella asiaa lähemmin ja yrittää löytää ahdistusreaktiosta jotakin sellaista, jota emme aikaisemmin havainneet. Kyse on siis vältettävien tilanteiden näkeminen uudella tavalla."

"Ahdistus on pääasiassa asioiden ennakointia."

"Kykymme kuvitella elävästi uhkia myös huijaa aivomme ajattelemaan, että nämä uhkat saattavat käydä toteen. Tutkimukset ovat osoittaneet ihmisten arvioivan että sellaiset tapahtumat voivat luultavammin toteutua, jotka heidän on helppo visualisoida. Evoluution näkökulmasta tällainen taipumus oli ihmistä suojeleva, sillä ennen kuin valokuvaus keksittiin, ihmiset pystyivät helpommin kuvittelemaan tapahtumia, joita he olivat hiljattain nähneet omassa elinympäristössään. Sellaiset tapahtumat olivat toisin sanoen todennäköisempiä. Jos kyläläinen kykeni palauttamaan mieleensä henkilön, joka sairastu syötyään tiettyjä marjoja, noiden marjojen välttäminen oli hyvä ajatus."

"Murehteminen on merkki epätasapainosta ennakoinnin ja epävarmuuden hyväksymisen välillä."

" Joskus murehtimesesta kehittyy tottumus, niin että olemme yhtä ahdistuneita ja huolissamme kaikenlaisista ongelmista. Me ihmiset voimme kuvitella loputtomasti kaikenlaisia ongelmia, jotka vaativat jatkuvaa ratkaisemista. Jos emme ole valmiita hyväksymään sitä, että jotkin puolet tulevaisuudesta ovat hallintamme ulottumattomissa, jotkin ongelmat ratkaisemattomia, voimme joutua loputtomaan kierteeseen, kun yritämme valmistautua kaiken mahdollisen varalta."

"Jopa sellaiset käyttäytymistavat, joiden tiedämme olevan vahingollisia, kuten tupakointi tai roskaruuan syöminen, palkitsevat meitä täyttämällä jonkin positiivisen tehtävän. Tupakointi lievittää stressiä. Roskaruoka tarjoaa hetkellisen mahdollisuuden paeta stressiä tai hetkellisen nautinnon, kun syön jotain maistuvaa. Valitettavasti palkintojen haaliminen vain vahvistaa tällaista käyttäytymistä, ja todennäköisesti jatkamme samaa rataa."

Mielestäni, tässä on mielenkiintoista tuo evoluutinen näkökulma. Kuinka hienosti meidän mekanismit ovat viritetty. Nyt helpossa vähäuhkaisessa länsimaisessa elämässä nuo aiemmin hyödylliset selviytysmekanismit, luovat epätodellisia uhkia, kun suurin osa hermojemme ja aivojemme kapsiteeteista kärsivät työttömyydestä. Tarkoitukseni ei ole vähätelllä näitä nykyajan ongelmia, mutta helpommalla selviytyisi vähemmälläkin reagoinnilla.

Mietin, mitä tämä menneiden työkokemusten märehteminen on minulle antanut. Onhan se antanut oikeudenmukaisuutta, koska kukaan muu ei ole kokenut sitä vääryyttä tai anna vahvinta tunnustusta epäoikeudenmukaisuudesta kuin minä itse. Asiat eivät menneet haluamallani tavalla ja tämän hyväksyminen ei ole ollut helppoa. Ja sehän kuitenkin normaalia elämää. Aina on asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa ja asioista päätetään puolestani. Uskon, että pystyn sulattamaan ajtuksen siitä, että epämieluisia asioita tapahtuu ilman omaanikin hämmentämistäni. Kysymys onkin haluanko nimenomaan työelämässä olla marionettinukke? Voinko vaikuttaa siihen jotenkin? Onko mahdollista olla työelämä, jossa asioista keskustellaan ja päätöksiä voidaan tehdä yhdessä? Vai onko tämä armeijalle tuttu johtamistapa pakko olla osana siviilityöpaikkoja? Se jolla on eniten natsoja kauluksessa, on pystyvin päättämään. Sodassa tämä varmasti toimiikin, mutta eihän työpaikoilla sentään taistelusta ole kysmys. -Tietääkseni.

 

25. päivä

5 vuotta sitten tasan elämä näytti aikalailla erilaiselta verrattuna siihen maailmaan missä nyt vaikutan. Vieläkin voin kokea tuoksut ja lämmön. Sen suurempaa kaipuuta en koe erityisesti minnekään nyt.


Neuropsykologiassa esiin tullutta:

"Aivokuoren toiminnot vaikuttavat takaisin aivoverkostoon ja
kohottavat tai laskevat aivokuoren aktivaatiotasoa (laskeva aktivaatiojärjestelmä). Vireystilalla
on myös yhteys tunne-elämään. Esimerkiksi voimakkaat negatiiviset tunnetilat (mm. pelko,
viha, ahdistuneisuus) ovat yhteydessä korkeaan aktivaatiotasoon. (Kuikka ym., 1994, 43.)"

Mielestäni, tämä on mielenkiintoista huomata, että aivotasolla on tietyt toiminnot aktivoituneet negatiivisissä tunnetiloissa. Kun olen kuvaillut oloani, ei minulla ole ollut väsyneisyyttä tai jaksamattomuutta koko aikana. Nuo oireethan yhdistetään masentuneisuuteen. Päinvastoin olen ollut ylivireänä ja tämä on näkynyt mm. nukkumisessa. Vaikuttaa kuin aivotilassa olisi tuolloin alkukantainen hätätila. Kivikautisaikaan noilla tuntemuksilla ja vireystasolla on ollut tekemistä toisiensa kanssa. Jos tiedät yöpyväsi luolassa joka sijaitsee nälkäisen tiikerin tai vihollisheimon reviirillä, niin kyllä siellä on saattanut pelko ja ahdistus olla aktivoituneena ja aivot valmiina reagoimaan välittömästi jostain ulkopäin tulevaan signaaliin. Alunperinhän tuo on ollut hengissä selviytymiskeino ja aivot ovat kehittyneet sen mukaan.

Tilanne itselläni ei kuitenkaan ole ollut kyse hengissä selviytymisestä, joten tuntemukset huijaavat aivojani pitämään ne aktivoituneena. Pahimpina aikoina, olen nukkunut 4 tuntia yössä ja en ole kokenut minkäänlaista väsymystä koko päivänä. Kuitenkaan luonnolliselta se ei ole tuntunut, kun herään kolmen tai neljän aikaan yöllä ja samalla on ahdistava ajatusrumba alkanut pyörimään.

Nyt olen nukkunut hyvin. Olen saattanut yöllä herätä, mutta olen saanut unen päästä kiinni. Tarpeeksi nukkuessa on jotenkin levollisempi olo. Joten tämä mielen jumppauttaminen ei vaikuta minulla yksinomaan käyttäytymiseeni vaan myös muihinkin toimintoihini. Unettomuus - ahdistus on oikeastaan kehä, joka vaan pahentaa koko ajan itseään. Ja mitä pitempään tuota jatkuu, sitä syvemmälle alkaa pyörimään omissa tunnelukoissa.

Voin olla näillä maallisilla ja tieteellisesti tutkimattomilla väitteilläni väärässä, mutta nämä asioiden yhdistelyt kuulostavat vain loogisilta.

24. päivä

Vaikea aamu, vaikea lähteä töihin.Vituttaa.

Tuntuu, että tämä projekti on tuhoon tuomittu. Ei tätä kestä vuotta (vajaa vuosi -huom!).

Nyt täytysi ammentaa niitä oppeja, mitä tässä on paasannut ja lukenut. Tässä mielen tilassa on vaikea keksiä mitään hyvää. Työajan jälkeinen aika tuntuu olevan vasta ikuisuuden päässä. Omistuista, että vuoden pituus vaihtelee mielialan mukaan. Tällaisina hetkinä vuosi tuntuu kestävän äärettömän pitkältä... noin 365 päivää aikaa kärsiä. Tai sitten parhaimpina hetkinä 365 päivää aikaa tapahtua mitä vaan ja jumppauttaa omaa mieltä sekä kehittää itseä.

Eilen palautui mieleen, mikä oli se alkuperäinen ahdistuksen syy. Se on tämä toimenkuva. Kaikki muu mitä olen märehtinyt viime aikoina, on vaan pilantuneen kakun huonon makuista kuorrutetta. On tässä työssä onneksi hyvin pieniä määriä asioita mistä vielä pidänkin. Harmi vain, että niiden osuus on vähemmän kuin 10 prosenttia kokonaisuudesta. Nyt onneksi on itseä helppo psyykta tekemään tuota mielenkiintoista työnkuvaa. Mutta miten sitten jatkossa, kun tuo mielekäs työnkuva on loppunut. Miten minä selviän? Pitäisi kyllä kieltää murehtimasta tulevaa ja jatkoselviytymisen miettimistä. Kunhan selviän tämän päivän, se riittää. Teen lyhyemmän päivän ja teen vain mukavia asioita. Yritän välttää niitä ihmisiä ja asioita, jotka saavat V-käyrän nousemaan. Sen verran tunnen mieltäni, että siellä on "RÄJÄHDYSVAARA" tällä hetkellä. Pienikin vastoinkäyminen ja mielestä tulee iso ja ruma haiseva mörkö, jonka piiloon saattaminen voi kestää.

Aikoinaan, kun kärsin hartia- ja niskakivuista, paras fysioterapeutti antoi harjotteita, joissa ei fyysisesti tapahtunut juurikaan mitään, vaan keskityttiin havannoimaan hartioiden jännittämistä. Tämä auttoi. Luovuin nopeaan harjotteista ja keskityin hartioiden jännityksen tarkkailuun niissä tilanteissa, missä sitä tein.Nykyään jännitystilanteissa parhaimmillani, pystyn rentouttamaan hartiat, kun lähetän mielestä hartiolle käskyä "rentoudu rentoudu". Tätä samaa tarkkailua se taitaa olla ihan omien ajatusten kanssa. Kun tulee tämä räjähdysvaara-olotila, niin yritän nyt hokea itselleni ja ajatuksilleni "rentoudu, rentoudu!. Ei ole syytä räjähtää viikonlopun alla.

Mitä ja ketä tämä räjähdysherkkä olotila palvelee? Jos mielestäni tulee mörkö, onko meillä kellään mukavaa? Enitenhän minä itse kärsin, joten jos haluan kärsiä, niin siitä vaan! Pyöritään siinä kärsimyksessä ja ahdistuksessa ja vedetään musta pussi pään yli, ettei varmasti pysty ajattelemaan tulevaa viikonloppua ja sitä että voin kirjoitella kaikessa rauhassa esseetä. Käydä koirien kanssa hiihtämässä ja tänään on taas itämainen tanssi. Niin ja voin hetkeksi uppoutua ihan muuhun maailmaan VoF:ia seuraamalla.

Mitä minä haluan nähdä ja mihin haluan kiinnittää huomioni? Minä teen itse sitä valintaa, eikä kukan muu.

22. päivä

Olen tainnut joskus olla yltiöoptimistinen. jossain vaiheessa tilanne on kääntynyt pessimismin puolelle ja nyt taidan olla realisti varustettuna molemmilla näillä piirteillä. Dunderfeltin kirjasta "Ilon psykologia" tässä taas muutamia lainauksia:

"Kun olet pohjalla, niin sinulla on vain yksi tie eteenpäin, ja se on ylöspäin! Positiivarit

"Kun olet pohjalla, tiedä, että tämä on vain välipohja." Puolangan pessimistit

Näistä asenteista voi itse valita mieleisen. Jatkan vielä Dunderfeltin kirjan siteraamista negatiivisuudesta:

"Negatiivisuuden taustalla on siis yleensä se, että ihminen kokee, ettei hänen tarpeensa toteudu. Lisää negatiivisuutta tulee, kun hän ajattelee, ettei ne tulekaan toteutumaan. Syy on hänen omassa huonoudessa tai sitten ulkoiset tekijät ovat häntä vastaan. Näin huomaamattaan hän on tukkinut kaikki onnistumisen väylät.Muut ihmiset, ulkomaailma, hänen oma psyyksensä ja olemattomat taitonsa ovat häntä vastaan.

Negatiivinen ihminen ei huomaa, että kaikki negatiiviset tunteet ovat herätetunteita. Eli ne ilmoittavat, ettet juuri nyt ole oikeassa suhteessa kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, mitä psyykesi tietää olevan tarjolla. Negatiivinen tunne tai elämäanasenne viestittää siis siitä, että henkilö on jatkuvasti vastateloin kaiken ulkoisen ja sisäisen hyvän kanssa, joka olisi tarjolla.

Negatiivisuuden "parantamismahdollisuudet" :

• Huomaan, mitä hyvää elämässäni on jo nyt olemassa. Eli miten paljon olen jo saanut elämässäni ja miten hyvin tarpeni ja tavoitteeni oikeastaan ovat jo toteutuneet  

• Muutan näkökulmaansa niihin asioihin, jotka vaivaavat minua. Vaikka paljon on vielä saamatta, niin paljon on koko ajan tulossa. Eli alan nähdä arkiset vaikeat asiat haasteina ja mahdollisuuksina, ei vihollisina ja esteinä.

• Luon aktiivisesti itsestäni käsin sitä, mitä haluan. En odota, että tavoitteeni toteutuvat itsestään, vaan suunnittelen, toimin ja totetutan. Otan oman elämän omiin käsiin ja etenen askel askeleelta kohti unelmieni toteutumista"

Osa näistä parantamismahdollisuuksista tuntuu hieman jopa jeesustelevilta ja tiedän, että kun on ajatuslukossa, niin ei siinä paljon auta menneen hyvän muistelu. Itselläni tuo tekeminen on se, mikä on auttanut negatiivisuuden kierteestä irrottautumisesta. Siinä vaiheessa, kun huomasin, että työssä onnistumiset eivät sinällään palkinneet mitään, niin oli aika etsiä muita väyliä. (Huomautuksena: Näin jälkikäteen mietittynä onhan sitä ollut hölmö! Pitkiä päiviä, aina tavotteiden ylittymisiä, lisäksi vielä ylimääräisiä hommia oman viihtyvyyden takia. Tämä kaikki työyhteisön huonoimmalla palkalla ja ei mitään mahdollisuutta kehitttää tai laajentaa omaa työnkuvaa.)

Uusina väylinä lähdin oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Onnistumiset uusissa harrasteissa toivat rohkeutta. Hieman epämiellyttävistä tilanteista selviäminen, antoi rohkeutta ja uskoa omiin kykyihin ja selviytymismahdollisuuksiin. Onnistumiset vaikuttivat myös positiivisesti omiin asenteisiin ja samoin omaan itsetuntoon. En ehkä olekaan ihan niin surkea reppana, kun sitä oli aiemmin ajatellut. Merkittävää tässä uudessa tekemisessä oli sen vaikutus ajatuksen tasolla. Aloin murtamaan itseäni ulos itselleni määritellystä pussista, jossa elän. En olekaan vain tämä, tämä ja tämä. Vaan minussa on myös tämä ja tämä ominaisuus. Dunderfeltin tuo viimeinen parannusmahdollisuus elämän ottamisessa omiin käsiin, auttoi minua. Ja aloin nähdä pussissa reikiä, että mitä asioita haluan kokeilla ja totetuttaa.


Myöhempi lisäys:

"Motivaatio-ongelmat syntyvät siitä, jos ei ole selkeitä tavotteita. Motivaation voi löytää opettelemalla nauttimaan tuskasta. Silloin matka sinällään on palkinto, ei pelkkä päämäärä. Syyllisyys on huono motivaattori." (Lainaus sanomalehdestä)

Lehden henkilö puhuu saliharjoittelusta, mutta käyköhän tämä muuhunkin elämän osa-alueeseen?

21. päivä

Ymmärsin syksyllä, että tämä ei ole ensimmäinen kerta tämän sorttisesta työelämän vaikeudestani. Itseasiassa olen useamman kerran törmännyt tähän samaan. Minulla on visio ja suunta mihin päin haluaisin mennä ja kehittyä, mutta valitettavasti työnantajat eivät ole olleet samanmielisiä. Joko olen ollut uusi talossa ja pitäisi odottaa useampi vuosi tehtävien "kehittymisien" suhteen tai sitten minut on palkattu perustehtävää tekemään. Kyse ei ole kunnianhimosta, sillä pyrkimykseni ei ole ollut kenenkään isoihin saappaisiin nousta vaan lähinnä omien tehtävien laajenemisesta ja kehittymisestä.

Nuorempana en pyrkinyt kovinkaan hanakasti edes jäämään tuollaiseen tilanteeseen ja ratkaisut olivat helppo tehdä. Nyt keski-ikäistyvänä ratkaisujen tekeminen ei olekaan helppoa. On talolainaa, on sitoumuksia, on käyttäydyttävä tietyllä tavalla. Syksyllä aloin miettiä niitä ominaisuuksia, mitä minussa on. Ovatko nämä piirteet, jotka ovat tuoneet tukalia tilanteita kielteisiä vai myönteisiä? Se, että haluan oppia uutta ja minulla on innokkuutta ja energiaa. Haluan mennä elämässä eteenpäin. Kriittisyydessäni on sekä hyvää ja huonoa. Hyvää on mahdollisuus parantaa asioita, mutta huonoa tuo pikkutarkka epäkohtien näkeminen. Entä nämä työpaikat, missä olen karille seilannut? Mitä minulta on odotettu? Mielellään passiivisuutta ja tyytymistä siihen mitä ja miten asioita hoidetaan.

Ymmärsin, etteivät nämä minun ominaisuuteni nyt loppukäessä niin huonja ole. Minussa on eteenpäin vievää voimaa, niin miksi edes itse pyrkisin vain olemaan paikallani. Haluanko, että luon työelämän itseni näköiseksi vai että työelämä muokkaa minut haluamakseen? 60-vuotiaana, olisinko tyytyväinen, jos en olisi edes yrittänyt jotain muuta, vaan olisin tyytynyt siihen, mitä työelämä minusta odotti.

Jos heräsin jo nyt katkeruuteen, niin mitä se olisi 20-vuoden päästä? Olisiko minulla enää edes niitä sidoksia läsnä, jonka takia "tyydyin olemaan kunnollinen työntekijä"? Enpä usko. Koin itseni rasittavaksi jo nyt ja en usko lähipiirinkään minua kovin mukavana henkilönä pitäneen, varsinkin ajanoloon mitä kitkerämmäksi ja happamaksi kävisin.

Tästä viisastuneena lopetin haikailut, että minusta tulisi isonakaan passiivinen ja vähään tyytyväinen työntekijä. Jos passiivisuus ei ole ominainen luonteenpiirteeni, niin eiköhän sitä vaativiin hommiin ja työyhteisöihin sellaisiakin löydy. Hyvä ihminen menee hukkaan väärissä töissä.

20. päivä

Lähes viikon verran on ollut parempi olotila. En miettinyt työkuvioita edes viikonloppuna. Tiedän kyllä, että tämä ei kestä ikuisuuksia. Syksyllä, kun päätin alkaa opiskelemaan, tätä huuma jatkui 2 viikkoa. Sen jälkeen samat ahdistavat ajatukset alkoivat pyörimään mielessä. Mutta katsotaan kuinka kauon nyt vältän ahdituksen tunnetta.

Olen jatkanut Dunderfeltin Ilon psykologian lukemista. Siinä annetut neuvot ovat kuulostaneet järkeviltä. Muutamia lainauksia ko. kirjasta:

"Ajatteleminen on todella luovaa puuhaa, sillä sitä, mitä ajattelet, se vahvistuu ja laajenee mielessäsi. Jos koko ajan ajattelet vaikeuksiasi, se on kuin käsky aivoillesi etsiä vielä enemmän ongelmia nykyisestä ymäristöstäsi ja menneisyydestäsi. Voit kuitenkin suunnata saman luovan ajattelevan toimintasi kohti tulevaisuutta."

 "Pahan tapahtuman tai epäonnistumisen kohdalla pysähdytään ja todetaan, mitä on tapahtunut. olemme siis rehellisiä sen pahan olon suhteen, mikä nyt on olemassa. Sen jälkeen olemme kuitenkin vapaita suuntaamaan ajattelumme niihin mahdollisuuksiin, jotka ovat myös tässä hetkessä läsnä. Nyt suuntaamme huomiomme luovasti tulevaisuuteen emmekä jää pyörimään ja märehtimään (ja siten vahvistamaan) menneisyyden tapahtumia."

Psykologian perustajahahmoista William james puhui jo 1800-luvun lopulla huomion siirtämisen taitoa ihmisen vapauden perustana. Dunderfelt kirjoittaa lisäksi:

"Ihmisten ajttelulla on kuitenkin tapana jäädä "ajatuslukkoon", joka sitten synnyttää tunnekoukkuja. Jäädään pyörimään aivan liian pitkään vanhoihin tapahtumiin. halutaan oppia tapahtuneesta. Kyllä, kokemuksista oppiminen on tärkeätä. Kuitenkin on tärkeätä, ettei jäädä liian pitkään vatvomaan ajattelullaan menneisyyttä. Irti päästämisen taito on siten todella olennaista."

"Toinen taito on kyky suunnata huomionsa vapaasti siihen, mikä voisi auttaa ja luoda itselle ja muille hyvän tulevaisuuden. Se on taito siirtyä joustavasti asiasta toiseen, kunnes tuntuu siltä, että on löytänyt hyvän ratkaisumallin tai -suunnitelman."

 "Kolmas taito on ohjata omia ajatuksiaan määrätietoisesti kohti tulevaisuutta, vaikka nykyhetki on miten kauhea tahansa. Eli radikaalisti vähentää sellaista sisäistä puhetta (höpötystä), joka vie energiaa muttei johda ratkaisuihin."

Kirjassa annetaan ohjeita mielen jumppaamiselle, jota kannattaisi harjoittaa jo näinä hyvinä hetkinä. Hauska oli huomata, etten ole vain itse keksinyt tuota ajatusten siirtämistä tulevaan, vaan että se on psykologiassakin käytetty malli. Tämä tietenkin edellyyttää, että on jotain tulevaisuutta koskevia haaveita ja tavotteita. Nyt minulla sentään on haaveita, mutta vielä joku aika sitten minulla ei ollut mitään haaveita tai unelmia. Tilanne oli vielä runsaasti masentavampi ja ahdistavampi.

Olen miettinyt, miksi tilanne oli tuolloin niinkuin oli. Miksei minulla ollut haaveita tai tavotteita. Taustalla on varmasti useampi asia, ja suurimmat esteet ovat olleet omasta mielestä lähtöisin. Olin profiloinut itseni joksikin, tiettyyn laatikkoon kuuluvaksi. "Tässä minä nyt olen ja muuta en voi." En muista, mikä laukaisi sen tilanteen, alkaakseni ajatella, etten ole liian vanha täydelliselle ammatinvaihdolle. Miksen alkaisi toteuttaa jotain unelmaa samallalailla kuin silloin 20-vuotiaana. Miksi minun pitäisi mieltää ikuisesti itseni tällaiseksi ja tämän ammattitaidon omaavaksi. Jos olen aiemminkin ollut hyvä monissa asioissa, niin miksi minun nyt pitäisi tyytyä vain tähän nykyiseen osaamiseeni. Sain takaisin sitä nuoruuden intoa, (jota ensin kyllä kadehdin itsessäni ja ajattelin, ettei sellainen ole enää mahdollista.) Miksei olisi? Kuka määrittelee miten tämän ikäisen tulee käyttäytyä?

Ehkä alitajunnassa pidin tuota tilaa myös jotenkin ideaalisena ja hetkessä elävänä. Vapaana, kun ei ole menneisyyttä tai tulevaa. Huomasin vaan, että vaikka ei ollut tulevaa, niin lähimennesyyden tapahtumille jäi tuplasti enemmän aikaa märehtiä. Näin jälkikäteen sanottuna helvettiin kokoaikainen läsnäoleminen ja siihen pyrkiminen. Mieleni toimii kuin ihmisellä eikä valaistuneella sielulla, joten miksi pyrkisin edes käyttäytymään paremmin kuin mihin resurssit riittää. Tuon takana oli varmaan haave siitä, että pystyisi olemaan täysin tyhjä mieli. Antaa asioiden tulla ja mennä, mikään ei hetkauta. Ihanaa itsensä kusettamista.

Tiedän, etten tulevassa saa kaikkea mitä haluan ja tulevaan voi tulla muutoksia, mutta koen olevani realisti nyt. En enää usko, että täydellistä elämää ilman vaikeuksia tai turhaumaa on edes olemassa. Tuo on se asia, mitä mielestäni henkisyydessä paljon myydään, päästään eroon kaikista vaikeuksista ja pystyy suhtautuman elämään rauhallisemmin. Elämä on vuoristorata, siinä kanssaelämään on vain opeteltava, sietämään epäonnistumisia ja iloitsemaan onnistumisista.

18. päivä

Olen lukenut Tony Dunderfeltin kirjaa Ilon psykologia. Hänen mukaansa mielemme toimii kuin tietokone, sen perusteella millaisia ohjelmia (=opittuja malleja, toimintatapoja) sinne on ladattu. Automatisoitu mielemme on luonteeltaan konservatiivinen ja se palvelee niitä malleja, jotka ovat palvelleet pitämään meidät hengissä. Dunderfelt kirjoittaa:

"Avainasemassa on taito huomata, milloin psyyken (mielen) esittämät ehdotukset eivät ole asiallisia ja ajanmukaisia. Ne perustuvat vanhoihin malleihin eivätkä nykyhetken tilanteen vaatimuksiin. Kaikki, mitä omassa mielessä liikkuu, ei siten ole oikein ja totta, vaikka voi hyvinkin tuntua oikealta ja todelta."

Tässä on samaa kuin fyysisen kehonkin tuntemuksissa. En voi luottaa aina, että tuntemukseni ovat oikeita tai todellisia. Aleksander-tekniikassa ymmärsin, että mielestäni suora selkärankani oli todellisuudessa yliojennettu. Samoin kuin fyysisen kehon tuntemus vaatii oppimista, tätä samaa täytyy tehdä mielelle.

Tämä loppuviikko on ollut helppo. En ole edes kokenut ahdistusta. Pitkästä aikaa ajatuksiini on puskenut jotain erilaista. Olen pohtinut myös tätä niin muodikasta läsnäoloa. Tietyistä teksteistä ymmärtää, että ainainen läsnäolo hetkessä on ideaali tila, mihin tulisi pyrkiä. Olen ymmärtänyt tuonkin ajatuksen nyt erillälailla. Jos minun tämän hetken läsnäolon päällimmäinen tunne on ahdistus, niin miksi minä siinä eläisin? Jos vaihdan ajatukseni tulevaisuuteeni, jossa näen itseni jossain muussa työssä ja tilanteessa ja se antaa minulle positiivista tunnetta ja muuttaa ajatukseni toiveikkaaksi, niin mitä siinä on väärin? Miksi pitäisi pyrkiä elämään tässä hetkessä, jos on tosi asia, että ajatukseni joka tapauksessa tulevat harhailemaan? Tämän hetken tuntemus ei välttämättä ole parasta, mitä elämässäni voin kokea.

Päivän positiivinen asia: viikonloppu, lepo, iloiset koirat

 

17. päivä

Kävin eilen kirjastossa. En aio ihan omin järkeilyin löytää tietoa, miten selvetä ahdistavista elämäntilanteista. Käteeni tarttui Sheldon B. Koppin kirja "Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!". Tuosta kirjasta bongasin jo kirjastossa seuraavan kohdan:

Zenmestari varoittaa: "Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!" Tämä kehotus tähdentää, että kukaan toinen ei voi antaa ihmiselle hänen elämänsä tarkoitusta. Jokainen on jo saavuttanut oman buddhaluontonsa. Meidän tarvitsee vain tunnistaa se. Filosofia, uskonto, isänmaallisuus, tyhjiä ihanteita kaikki tyynni. Ainoa tarkoitus elämällämme on se, jonka itse sille annamme. Buddhan tappaminen tarkoittaa sen toivon tukahduttamista, että voisimme löytää oppimestarin itsemme ulkopuolelta. Kukaan ei ole toistaan suurempi. Aikuisilla ei ole äitejä tai isiä, on vain sisaria ja veljiä.

 Jatkan siis samalla aiheella kuin eilenkin. Ymmärrän tällä myös vastuun, että omilla ajatuksilla luon omaa elämääni tälläkin hetkellä. Tiedän että huonoimpina päivinä en saa tästä hyvästä olosta kiinni, mutta etten anna kaikkien päivien olla harmaita tai mustia. Kyse on tappelusta sitä vastaan.

Meillä oli aamulla pienessä ryhmässä keskustelua henkilöstökyselyn tuloksista. Se oli kevyempi tilaisuus itselleni, kun oletin. Pystyn yleisellä tasolla käsittelemään ja puhumaan asioista ja esimieheni hyväksi täytyy sanoa hänellä olevan ihan hyviä ideoita paremmasta työyhteisöstä. Soisi vaan noiden ajatusten toteutuvan. Ettei oltaisi niin tarkkoja hiekkalaatikoidemme kanssa ja työnkuva olisi laajempi. Olisi henkilö, jolla olisi vastuu, mutta töiden organisointi olisi vapaampaa. Eikä aina sitä ylhäältä saneltua toimintatapaa.

Ja tässä tullaan tuohon aikaisemmin siteeraamaan sitaattiin: tasa-arvoisuudesta. Minun haaveissa on, että päästäisiin eroon näistä tasoista, hierarkoista. Voisimme olla kaikki yhtä arvokkaita ja kunnioitattaisiin toistemme mielipiteitä ja ideoita. Ei se ehkä tässä nykyisessä työssä tule toteutumaan 20 vuoteen, mutta jos minä voin joskus päättää työyhteisöstä, niin siitä tulee erilainen. Totta kai ei sekään ongelmaton, mutta ongelmat ovat erilaisia.

Mietin aamulla vastuuta omista ajtuksistani. Itse vahvistan vitutuksen ja pettymyksen tunnetta ajattelemalla niitä asioita. Ei aina voikaan estää pettymyksen tulemista, mutta olenko minä kovin edes tietoisesti yrittänyt hallita mieltäni. Jos aloittaisin edes näistä valoisammista päivistä, olisin ystävällisempi ja pystyisin estämään ahdistuksen tunteen päivänvaloon saattamisen. Jos välillä epäonnistun, ei se ole merkki siitä, että koko tämä hankkeeni on epäonnistunut. Jotain on vain tehtävä!

Päivän iloinen asia, tai asiat: illalla itämainen tanssikokeilu, viikonloppu alkaa ja kirpeä aurinkoinen pakkaskeli.

perusvire positiivinen, että tänään ahdituksen on vaikeampi tulla seurailemaan minua.

16. päivä

Päivän positiivinen asia: Tänään on jooga.

Olen kokeillut aiemmin ahdistuksen tai sen siirtoon meditaatiota, esimiehen kanssa keskustelua, runsasta tekemisen kirjoa, ja todennut näissä kaikissa on huonot puolensa. Nyt mie yritän löytää keinoja, mitä muuta on saada vitutus ja ahdistuksen tunne kuriin.

Ensimmäinen on, että joka aamu mietin päivän positiivisen asian. Tänään se on jooga. En ole ehtinyt vielä työstä kärsimään, sillä ajatuksenvaihto ystäväni kanssa on pitänyt mielen virkeänä.

Olemme pohtineet sitä, kuinka kaikki on ihmisen mielen rakennetta. Ja maailmasa ei ole yhtä totuutta, vaan maailmassa on niin monta totuutta kuin on ihmisiä. Jokainen uskonto, henkinen ryhmä, puolue jne.. huutaa totuuden perään, mutta kaikkihan on vain ihmisen keksintöä. Mitä minä siis huudan omassa totuudessani, mitä maailmaa minä haluan rakentaa jo ihan omassa mielen tasolla. Mitkä ovat minun henkiset lihakset, joilla pystyn vastustamaan kieltiestä ajatteluani?

Tänään havahduin myös ajatukseen "BE KIND". Niin itselle kuin muillekin. Vitutuksen myötä, alkaa helposti äyskimään kotona tai työkavereille. Mutta tämän paskan siirtäminen muille ei ole sen arvoista: jos minä kärsin, niin miksi puolisoni, kavereiden jne pitää myös kärsiä.