26. päivä

Olen alkanut lukemaan Susan M. Orsillo ja Lizabeth Roemerin kirjaa Mielekkäästi irti ahdistuksesta -tietoisen läsnäolon menetelmä -kirjaa. Ensi vaikutelma kirjasta on itselläni ristiriitainen. Siinä on ihan hyviä ajatuksia, mutta harjoitukset ohjataan keskittymään ahdistukseen ja sen aiheuttajiin ja tekemään tunteiden tarkkailua.

Enkö minä ole jotain tällaista jo aiemmin kokeillut ja miten siinä kävikään? Jokin siinä ei vaan toiminut. Taisin päästä "tiloihin" ja jotenkin vaan sen tunteen yläpuolelle. Oikeastaan minua alkoi ahdistamaan jo tuon kirjan lukeminen. Kirjassa puhutaan ahdituksen tunteen kieltämisestä (tunteen kieltäminen on siis vältettävä). En tiedä, olenko minä tuota tunnetta itsessään vältellyt, kun se on hallinnut elämää jo aika pitkään. Ei tunnu hyvältä ajatukselta etsiä tietoisesti tuon ahdistuksen tunne läsnäolevaksi. Voi olla, että tämä projektini paljastuukin "tunteiden kieltämiseksi" mutta aion nyt kokeilla jotain muuta kuin mitä aiemmin olen kokeillut.

Muutamia mielenkiintoisia ajatuksia tuosta kirjasta, jota aion siteerata:

"Kirjassa esitellään tietoisen läsnäolon menetelmä, joka on laadullisesti erilaista kuin tapamme tehdä havaintoja. Ensireaktiomme ahdistuksen kohdatessa, on kääntyä pikaisesti poispäin, tietoiseen läsnäoloon kuuluu huomion suuntaaminen takaisin reaktioon. Jos siis tyypillinen ensireaktiomme on, että "tämä on jo nähty ja koettu" -toistamme samaa asiaa kuin rikkinäinen äänilevy -haasteena on tarkastella asiaa lähemmin ja yrittää löytää ahdistusreaktiosta jotakin sellaista, jota emme aikaisemmin havainneet. Kyse on siis vältettävien tilanteiden näkeminen uudella tavalla."

"Ahdistus on pääasiassa asioiden ennakointia."

"Kykymme kuvitella elävästi uhkia myös huijaa aivomme ajattelemaan, että nämä uhkat saattavat käydä toteen. Tutkimukset ovat osoittaneet ihmisten arvioivan että sellaiset tapahtumat voivat luultavammin toteutua, jotka heidän on helppo visualisoida. Evoluution näkökulmasta tällainen taipumus oli ihmistä suojeleva, sillä ennen kuin valokuvaus keksittiin, ihmiset pystyivät helpommin kuvittelemaan tapahtumia, joita he olivat hiljattain nähneet omassa elinympäristössään. Sellaiset tapahtumat olivat toisin sanoen todennäköisempiä. Jos kyläläinen kykeni palauttamaan mieleensä henkilön, joka sairastu syötyään tiettyjä marjoja, noiden marjojen välttäminen oli hyvä ajatus."

"Murehteminen on merkki epätasapainosta ennakoinnin ja epävarmuuden hyväksymisen välillä."

" Joskus murehtimesesta kehittyy tottumus, niin että olemme yhtä ahdistuneita ja huolissamme kaikenlaisista ongelmista. Me ihmiset voimme kuvitella loputtomasti kaikenlaisia ongelmia, jotka vaativat jatkuvaa ratkaisemista. Jos emme ole valmiita hyväksymään sitä, että jotkin puolet tulevaisuudesta ovat hallintamme ulottumattomissa, jotkin ongelmat ratkaisemattomia, voimme joutua loputtomaan kierteeseen, kun yritämme valmistautua kaiken mahdollisen varalta."

"Jopa sellaiset käyttäytymistavat, joiden tiedämme olevan vahingollisia, kuten tupakointi tai roskaruuan syöminen, palkitsevat meitä täyttämällä jonkin positiivisen tehtävän. Tupakointi lievittää stressiä. Roskaruoka tarjoaa hetkellisen mahdollisuuden paeta stressiä tai hetkellisen nautinnon, kun syön jotain maistuvaa. Valitettavasti palkintojen haaliminen vain vahvistaa tällaista käyttäytymistä, ja todennäköisesti jatkamme samaa rataa."

Mielestäni, tässä on mielenkiintoista tuo evoluutinen näkökulma. Kuinka hienosti meidän mekanismit ovat viritetty. Nyt helpossa vähäuhkaisessa länsimaisessa elämässä nuo aiemmin hyödylliset selviytysmekanismit, luovat epätodellisia uhkia, kun suurin osa hermojemme ja aivojemme kapsiteeteista kärsivät työttömyydestä. Tarkoitukseni ei ole vähätelllä näitä nykyajan ongelmia, mutta helpommalla selviytyisi vähemmälläkin reagoinnilla.

Mietin, mitä tämä menneiden työkokemusten märehteminen on minulle antanut. Onhan se antanut oikeudenmukaisuutta, koska kukaan muu ei ole kokenut sitä vääryyttä tai anna vahvinta tunnustusta epäoikeudenmukaisuudesta kuin minä itse. Asiat eivät menneet haluamallani tavalla ja tämän hyväksyminen ei ole ollut helppoa. Ja sehän kuitenkin normaalia elämää. Aina on asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa ja asioista päätetään puolestani. Uskon, että pystyn sulattamaan ajtuksen siitä, että epämieluisia asioita tapahtuu ilman omaanikin hämmentämistäni. Kysymys onkin haluanko nimenomaan työelämässä olla marionettinukke? Voinko vaikuttaa siihen jotenkin? Onko mahdollista olla työelämä, jossa asioista keskustellaan ja päätöksiä voidaan tehdä yhdessä? Vai onko tämä armeijalle tuttu johtamistapa pakko olla osana siviilityöpaikkoja? Se jolla on eniten natsoja kauluksessa, on pystyvin päättämään. Sodassa tämä varmasti toimiikin, mutta eihän työpaikoilla sentään taistelusta ole kysmys. -Tietääkseni.