Jäljellä 0

En ehkä olisi uskonut kaikkia näitä tuntemuksia mitä töiden loppuminen tuo tullessaan. Päällimmäisenä ja mitä odotinkin on HELPOTUS. Viime viikonloppuna hetkellisesti ajatuksiini tuli, että maanantaina töihin ja ankea tuntemus asiasta. Saman tien muistin kyllä, että 4 päivää jäljellä ja hymy hiipi naamaani. Jokainen aamu tällä viikolla on alkanut hymyllä ja mitä lähemmäksi tämä päivä on tullut, on ilo ollut vallitsevampaa. Helpotus ja onnellisuus, se hetki on nyt käsillä.

Samalla olen kohdannut ne epävarmuuden tunteet tulevasta. Joskus 20-30-vuotiaana maailma oli koko ajan edessä, nyt sen edessä olemista alkaa kyseenalaistamaan. Unelmat, joita on ja joista haaveilee, osoittavat suurempaa haurautta kuin nuorempana. Ei osaa täysin uskoa siihen, että unelma ja yritys kantavat läpi. Mutta se on se kiinnipidike, johon uskoa ja tavoitella. En laskeudu tyhjän päälle. Minulla on jotain päämäärää ja tavoitetta. Miten ne työtoverit, jotka ovat laskelmoineet tämän varaan. Miten he selviävät? Olen onnellinen nyt, että yli vuosi sitten aloin rakentaa itseäni uudestaan. Mitä haluan, mitä tavoittelen? En ole riippuvainen tästä, vaan minulla on tulevaisuudessa jotain muutakin. En määrittele itseäni tämän työn kautta, vaan jonkin muun ja laajemman kokonaisuuden.

Monta vuotta olen elänyt tässä näennäis turvallisuudessa. Se osaa turruttaa ja tyydyttää. Elämä on hyvä, mutta ei kuitenkaan. Muistanko miltä tuntuu tarttua elämään? Olla vapaa? Olla köyhä? Kaikki avoinna? Muistan minä jännityksen -sen kutkuttavan tunteen. On se siellä minussa olemassa ja minä aion löytää sen. Muistan myös vapauden tunteen. En myy itseäni enää rahasta.

Kaikki ne lähiviikoissakin -esimiehen hiljaisuus ja halu ripustautua vanhaan -tuntuvat yhdentekeviltä. Ei sillä ole merkitystä, oliko esimieheni kuinka huonosti käyttäytyvä vai ei. Hän jätti ainakin opetuksen. Joskus jos olen vastaavassa asemassa, tiedän miten ei käyttäytyä. Voiko suurempaa rikkautta olla? En todennäköisesti tule olemaan hänen työllistämislistansa ykkösvaihtoehtoina, mutta ei se haittaa. En halua roikkua ja riippua ja vain yrittää miellyttää. Olen ollut rehellinen itselleni ja jos se ei ole riittänyt, nin olkoon.

Koen hurmiota tällä hetkellä, minä selvisin ne kaksi pitkää vuotta. Minä selvisin tämän ahdistuksen ja sen tukalan tunteen kiinni olemisesta. Olen vahva edelleen ja mitä tuleva tuokin tullessaan, Minä aion selvitä, minä löydän tieni.

Vaikka pään sisälläni kuiskuttaa olento epävarmuudesta ja huonoista ajoista, en aio uskoa häntä. Ehkä en vielä pääse haaveisiini, mutta siellä se on edessäpäin. Olen oppinut kärsivällisyyttä tässä ajassa enemmän kuin osasin odottaa. Toivon muistavani sen tulevaisuudessa. Jos en vuoden sisällä tavoita jotain, ei se ole merkki epäonnistumisesta, vaan siitä että yritän edellen ja onnistun paremmin.

Huomaan myös, että ne kaikki positiiviset huomiot työtovereilta ja lähiympäristöstä luovat uskoa itseeni. Ei antamisen merkitys ole siinä, että kokee saavansa jotain. Vaan, että on antanut jotain, josta halutaan antaa vastinetta. Ehkei kaikki ajattele samalla tavalla, mutta jos oma uskoni auttaa kantamaan yli, niin miksi se olisi väärä.

En aio kirjoittaa, enää tätä blogia. Valitus on loppu tästä aiheesta ja se on palvellut minua hyvin. Olen valittanut ja löytänyt tieni ulos. Löytänyt muiden ajatuksia murtamaan vanhan polun läpi. Uskon kirjoittavani toista blogia, asiaa ja mielipiteitä löytyy. Ehkä enemmän joogaa ja siitä mitä on meneillään ja mitä olen löytänyt. Kiitän itseäni ja kiitän lukijoita viitseliäisyydestä. On ollyut itselle tärkää puida näitä tuntemuksia läpi, eikä pelkästään subjektiivisesti, vaan niin, että mitä muut näkevät tilanteessani ja minussa, mitä minä näen muuta?

Kiitos
<3

343. päivä, jäljellä 4 työpäivää

Päivät vähenevät ja olen ilmeisesti laskuissa mennyt sekaisin. Tosin tiedän kyllä tarkalleen päivät, milloin töitä on jäljellä.

Tämä töiden loppuminen aiheuttaa hyvin ristiriitaista tunteita. On se helpotus, mutta myöskin kaiken lopullisuus aiheutta omia tuntemuksia. En täysin usko intuutioon tai sen antamiin viesteihin, joten faktana en tuntemuksiani pidä. Koen, että toista kertaa en tulisi enää työllistymään tälle puolelle. En olisi enää tekemässä töitä näiden ihmisten kanssa, enkä tekemässä tätä työtä, jota olen tehnyt niin monta vuotta. Vaikka viimisiä kuukausia ja jopa vuosia tämä työ on aiheuttanut enemmän mielipahaa kuin hyvää, niin siitä huolimatta koen haikeutta.

Mitä tahansa elämässä loppuu, oli se hyvää tai pahaa, todennäköisesti aiheuttaa ihmisessä jonkin sortin luopumisen ja menetyksen kokemusta. Raadollisimmillaan se on sitä, että panttivankina ollut, kaipaa vangitsijaansa. Mitä pitempään se jokin kokemus on jatkunut, niin sen vaikeampaa irrottaututuminen voi olla.

Loppumisessa on uusi alku ja epävarmuus. Epätietoisuus tulevasta, mitä se pitää sisällään. Voiko kaikki olla vieläkin huonommin? Enkö osannut arvostaa sitä mitä minulla joskus oli? Pahimman pelko on vahvempi kuin helpotus vaikean tilanten laukeamisesta.

Kaikessa uudessa on tyhjyys ja epävarmuus. Kuitenkin elämässä pysyy tietyt asiat samanlaisena kuin ennen, vaikka jokin on loppunut. Minun tapauksessa parisuhde säilyy, asuntolaina on edelleen olemassa. On faktoja, jotka liittyvät aikaan. On lama, on vaikeaa työllistyä.

Minulla on sidokseni, En ole enää 18-vuotias, jolla maailma on polvillaan. Vapaus on puolittaista. Kuitenkin olen tässä hetkessä onnellinen näistä sidoksista,jotka minulla on. Enkä kaipaakaan sitä nuoruuden vapautta. Totta kai mietityttää, jos en löydäkään töitä, enkä pääse opiskelemaan, jos työttömyyteni jatkuu, miten minun itsetunto? Miten rahattomuus? Parisuhde?

Kaikki tämä polveilee mielessä. ja myös kuinka työntekijöitä on kohdeltu yrityksessä. Esimieheni ei ollut kokenut tarvetta  osallistua edes nyt työnsä päättävien muistamiskortteihin. Hänellä jää 5 alaista työttömäksi, jotka ovat olleet pisimmillään 12 vuotta tässä projektissa mukana ja esimies ei koe tarvetta minkään näköiseen aineelliseen kiitokseen. Kyse on vain pienistä eleistä ja teoista, jolla voisi osoittaa kiitosta ja arvostusta siitä panoksesta mitä on tähän aikaa ja taitoa uhrattu. Tämä vain vahvistaa käsitystä esimiehestäni, että hän on todella alkeellinen. En olisi ihan uskonut, että näin alkeellinen luolamies, mutta näin vaan on. Ajattelein, että hän on pelkästään minua kohtaan hiljaiselossa, koska välimme eivät mitkään ylimmän lämpöiset ovat olleet, mutta hänen toimintansa on muitakin kohtaan hyvin epäammattimaista.

Surullista, että miksi esimiehinä on tuollaisia moukkia ja ihmettelen jos jollain hänen alaisella on kunniotusta ja arvostusta häntä kohtaan?

340. päivä 7 päivää töitä jäljellä

Jokainen aamu alkaa helpommin, keveämmin. Olen siivonnut työhuonetta, Laittanut kuusi vuotta roskiin. Vapauttavaa. Mitä haluan säilyttää tästä ajsta myöhemmin konkreettisesti?

Olen ajatellut, että esimieheni ei pidä yhteyttä vain minuun, mutta esimiehemme ei pidä oikeastaan yhteyttä juuri kenenkään alaiseen. Joten jos en ole saanut esimieheltäni kahteen kuukauteen oikeastaan mitään henkilökohtaista viestiä, on se ihan normikäytäntö. Nykyisessä projektissa eri ihmiset ovat olleet yhdessä töissä 2-12 vuoteen ja nyt tämä projekti on loppumassa ja esimiehemme ei ole muistanut mitenkään työntekijöitä. Ei ole kysellyt, miten työt ovat edenneet tai ylipäätään koonnut mitenkään yhteen alaisiaan.

Mielestäni tuollainen välinpitämättömyys ja ajattelamattomuus on niin ala-arvoista johtamista, että en soisi tuollaista enää olevan yhteiskunnassa. Mutta sitä vain on. Tekee surulliseksi, miksi ihmiset ovat johtaja-asemassa ilman edes alkeellisia kykyjä esimiesjohtamisesta.

En pääse täysin eroon ajatuksesta, että viimeisemmät vuodet tässä paikassa ovat olleet hukkaan heitettyä aikaa. Ilmeisesti koen keski-iän kriisiä tai jotain 40-vuotiaan elämäntuskakomplikaatiota. Itseasiassa viimisimmän kahden vuoden aikan työstäni saamani RAHA, on mahdollistanut monia asioita, mihin minulla ei olisi ollut mahdollisuutta työttömänä tai opiskelijana. Olen opiskellut jooga-ohjaajaksi, matkustanut, aloittanut sukellusharrastuksen jne... Työ ei ole antanut itsessäänmitään, mutta se pääoma mitä sen avulla olen saavuttanut, on ollut tärkeämpää. Tuo vaan välilä unohtuu, kun katsoo asioita mustavalkoisesti.

Myös ihmisenä tämä pari vuotta ovat muovanneet minua. Elämän pettymysten ja toiveiden toteutumattomuuden ristiriita jäytää. Luulen tuon negativismin kyllä häipyväm, kun en ole enää osallisena tässä työyhteisössä. Luulen, että tässä vaiheessa elämää sitä alkaa miettimään elämän valintoja. Tosin tiesin jo silloin -kaksi vuotta sitten, kun allekirjoitin työsopimustani, että tämä ei tule olemaan helppo aika. Se oli tietoinen riski omasta selviytymisestä.

Voin kuitenkin sanoa selviytyneeni erinomaisesti. olen löytänyt uuden suunnan, optimismia runsaasti ja en ole masennuksen takia ollut sairaslomalla. Jotain kehitystä on siis tapahtunut. Tai no olen ollut viikon sairaslomalla, mutta en enää muista oliko se vuosi sitten vai kaksi vuotta sitten. Taitaa olla kaksi vuotta sitten. En ole sairastuttanut itseäni, olen tullt rohkeammaksi ja olen alaknut uskomaan itseeni -jälleen.

Vaikea elämäntilanne tekee meistä joko häviäjiä tai voittajia. Kyse ei ole niinkään konkreettisesti mitä tapahtuu tai minkälainen on tilanne vaan siitä mitä itse kokee. Kokeeko olevansa voittaja ja selviytyjä? Vai kokeeko olevansa hävinnyt ja menettäjä? Ehkä työnäkökulmasta nämä kaksi vuotta on hävittyä aikaa, mutta paljon muuta se on kyllä mahdollistanut! Joten en voi kokea hävinneeni kuin hetkittäin.

Unelmasta haaveilu ja niiden toteutumisen miettiminen ovat antoisaa puuhaa ja luovat uskoa. Unelmointi ja haaveilu ovat kantavia voimia elämässä eteenpäin ja niilläkin on tärkeä sija! Joten pidän tätä aikaa hyvänä, kun olen ruokkinut ja vaalinut haavetta,jonka toivon toteutuvan. Antanut yhä enemmän toiveelle ruumista ja ajoitellut tavoitteiden toteutumista.

Muutama vuosi sittenminulla ei ollut mitään haaveita tai unelmia, joten tämä aika oli se joka viimeistään pakotti miettimään mitä haluan elämältä. Enkä kenellekään toivoisi tuollaista tyhjiö tilaa, jossa ei ole mitään minkä eteen ponnistaa tai mitään mitä yrittää. 

332. päivä, 18 päivää jäljellä

Kolme viikkoa enää ja sitten se on ohi! Vaikka aikaa on vähän töihin keskittyminen on vaikeaa. varsinkin, kun hemmottelen itseäni tulavalla, ajalla ilman TÄTÄ työtä.Optimistiset ja iloiset ajatukset tässä tapauksessa eivät ole lisänneet työtehoa, vaan yhä vaikeammalta aamuisin töihin meno on tuntunut. Samoin sunnuntaina arjen läheisyys konkretisoituu.

Varmasti valon puute ja kaamoksen aika on syitä, mitkä lisäävät apaattisuutta ja inhoa epämiellyttäviä asioita kohtaan. Tietynlaista hyvää itsekontrollia on vaikeampi pitää yllä. Toisaalta, kun aika aon niin vähän, niin tulee entistä enemmän sellainen "aivan sama"-fiilis. Vaikea motivoida itseään, koska lähes toivoo ettei tähän tarvitsisi enää työllityä. Toisaalta on olemassa se realismi, tämä on ainoa ammattitaitoni. Eli jos edes vähän yrittäisin saada työni tehtyä edes välttävästi.

Olen miettinyt tuota ahdistustani. Se on se minun tapani reagoida epämiellyttäviin tilanteisiin. En usko, että koskaan siitä eroon pääsen, mutta voin opetella keinoja, niin etten anna ahdistuksen muuttua masennukseksi. Mietin niitä tilanteita milloin olen kokenut ahdistusta.

Minulla se ilmenee niissä tilanteissa, kun en itse voi muuttaa tai parantaa tilannetta. Koen olevani ansassa, omat kykyni eivät riitä. Tuon myötä minulle herää ristiriita. Tiedän, ettei minun ole hyvä olla, mutta mikä on se toinen ratkaisu. Aina ei vain voi nostaa kytkintä ja lähteä. Teini-ikäisenä minulla ei ollut varaa ja mahdollisuutta. Työttömänä minulla ei ollut varaa, eikä vaan tullut vastaan töitä, vaikka yritinkin. Silloin, kun mietin elämän olemusta liikaa, koin ahdistusta tyhjyydestä, jota en pystynyt täyttämään. Töissä olen kokenut tämän ennenkin, kun olen rahasta kiinni työssä, vaikka tilanne muuten on lähes mahdoton. Lisäksi mietityttänyt on vaihtoehtojen puute.

Ristiriitaa ja siten ahdistusta lisää kysymys, mitä minä nyt teen? Mistä löydän paremman vaihtoehdon tälle nykyiselle ratkaisulle? Jollekin ratkaisu voi olla heittäytyä tyhjän päälle ja antaa virran viedä. Ja raha-asiatkin järjestyy sosiaalitoimiston tai miehen myötä.

Minussa on kuitenkin niin paljon halua itse ohjata elämää. Uskon siihen, että olemme vastuussa itsellemme omasta elämästä ja itsemme elättämisestä -ainakin aikuisena. Toki voi olla tilanne, ettei mies/vaimo pahastu vaikka joutusi elätäämään puolisoaan ja niissä tapauksissa tilanne on ok. Mutta jos tiedän, että tilanne aiheuttaisi mielipahaa myös kumppanilleni, niin haluanko sitä tehdä.

Uuden suunnan tai vaihtoehdon löytäminen ei ole aina helppoa. Aina on epävarmuus, meneekö ojasta allikkoon. Jossain vaiheessa omilla päätöksillä on vaikutuksensa myös läheisille.

Olen kuitenkin päässyt tässä ydinasian kimppuun, eli ahdistus ei katoa, mutta reagointiani siihen voin muuttaa. Ymmärrän myös, miksi vapaus on minulle tärkeä asia. Vapaana ei ole rajoituksia ja tiedän ettei silloin ole ulkopuolista rajoituksia omiin päätöksiin tai haluamisiini.

319. päivä

Enää neljä kokonaista viikkoa jäljellä. Sunnuntai-maanantai yönä taas valvoin tai heräsin neljän aikoihin. Viikonlopun olin vain väsynyt, tusnin uupumista. Minun olisi pitänyt tehdä esseetä, mutta en jaksanut. Jotain muitakin asioita olisi pitänyt tehdä. Katsoin parhaammakseni vetäytyä kirjan kanssa sohvan nurkkaan. harmittaa oma aikaansaamattomuus, kun tiedän, että esseilläni on aikaraja, joka saattaa ylittyä. Jos vain saisin ne tehtyä, ilman että odotan edes kovin suuria arvosanoja.

Mietin, että olen hieman pettynyt itseeni, etten kyenyt tätä vuotta ehkä läpi käymäänniin optimistisesti kuin toivoin. Ihminen on rajallinen tunteidensa hallinnassa ja manipuloinnissa. Paljon on parannusta tapahtunut vuoden aikana. Olen tullut positiivisemmaksi ja optimistisemmaksi ihmiseksi. kätisen vähemmän vallitsevista olosuhteista ja pyrin elämästä löytämään enemmän hyviä asioita.

Mikään noista ei ole hukkaan mennyt löytö. Nuo kaikki antaa tulevaisuudellekin paljon hyvää. Ehkä se toive, siitä, että pystyisi olemaan kokonaan työkuvioiden ulkopuolella ja välittämättä tapahtui mitä tapahtui ei ollut ihan realistinen. Niin kauon kuin olen ihminen ja olemassa, on luonnollista reagoida asioihin tunteella: pettymyksenä, ahdistuksena ja harmistuksena. Kuitenkin on oma valintani kuinka kauon annan itseni olla noissa tunteissa. Haenko tilalle jotain parempaa jostain muualta kuin työn kautta.

Onhan tämä opettanut paljon myös lisää arvoja. Työ ei todellakaan ole kaikki kaikessa, vaan perhe ja vapaa-aika ovat vielä tärkeämpiä. On ehkä vielä olennaisempaa saada iloa noista perusrakenteista. Periaatteessa olisi hyvä olla elämässä tasapainossa, mikä tahansa elämän osa alueista. Se auttaa kestämään elämän pettymyksia ja aallokoita. Jos jokainen elämän perustuksia on myllerryksessä, sitä enemmän sitä on hukassa ja eksyksissä. Voimakkaasti työorientoituneena ihmisenä tämä on ollut hyvä ymmärtää, mitkä ovat ne perustukset, minkä päälle minä elämääni rakennan.

Tämän prosessin myötä olen pyrkinyt ottamaan enemmän huomioon miestäni ja olemaan ystävällinen ja mukava arjessakin. Yritän olla kotona vapaa pahasta olosta ja pettymyksestä.

Olen opetellut olemaan avomielsiempi, välttämään tuomitsemista ja yksioikoisia ratkaisuja. Ei ole aina helppoa ymmärtää ihmisten valintoja ja ratkaisuja, mutta ei muiden ihmisten valinnat ole minulta pois. On ikävää nähdä ystävä kärsimässä ja halu auttaa on voimakas. Jokainen ihminen tekee ne omat ratkaisut elämässä ja niitä on syytä kunnioittaa. Kun kunnioittaa toisen ihmisen ratkaisuja, osoittaa myös arvostuksensa häntä kohtaan.

314. päivä

Nämä loppumetrit taitavat olla melkoista vuoristorataa. On hyviä päiviä ja niitä, kun ahdistus iskee ja väsyttää. Enitenhän ahdistus iskee noina päivinä, kun olen herännyt keskellä yötä. Eilen lähdin pois töistä jonkin verran aikaisemmin. Tympäseminen seuraantui ilmeisesti nukkumiseeni, kun heräsin puoli 2, eikä taaskaan unta sen jälkeen.

Pitäisi ehkä alkaa pitämään tunne/unipäiväkirjaa. Mitkä ovat päivän tekemisen/fiilisten suhde seuraavan yön unen laatuun tai nukkumiseen. Se taka-alalla kytevä ahdistus on vain vaikeampi määritellä. Nytkin se tuntemus eilen oli vain sellainen varjo, jonka jätin oman onnensa nojaan ja ajattelin muita mukevempia asioita. Yöllä heräsin koiran haukkuun. Olen kyllä saanut unen päästäkin kiinni välillä, mutta nyt en. Jotain raskaita töihin liittyviä epätähdellisiä asioita tuli mieleeni.

Minulla on ollut aika paljon tekemistä ja toimintaa myös tässä viikon aikana. En ole päässyt kunnolla rauhoittumaan ja olemaan. Luulen tuonkin vaikuttavan unirytmiini. Tiedossa on myös lisää ohjelmaa tälle viikolle. Mietin mitä on sellaisia tekemisiä jota voin karsia ja jättää vain ne pakolliset toimet jäljelle täksi viikkoa. Jatkuvassa aikataulutuksessa ja ohjelmoidussa päivässä alan käymään ylikierroksilla. Lisäksi tuossa ylikierroksessa todennäköisesti alkaa vaivaamaan ne epäolennaisetkin asiat.

Itsensä kuuntelu ja omien tarpeiden huomioiminen on vaativaa. On paljon asioita,mitä haluan tehdä ja mitkä kiinnostavat, mutta kaikkeen ei ole aina aikaa tai edes jaksamista. Mikä on milloinkin parempi vaihtoehto, lähteä lenkille vai levätä sohvalla? Jos tunnistaa oman perustarpeen, että nyt tarvitsen lepoa sekä ymmärtää realiteetin harrastaneensa liikuntaa joka päivä, niin varmasti sohvalla makaaminen on paras vaihtoehto. Tekeminen ei ole minulle ongelma, vaan lähinnä tekemättä jättäminen. En huomaa omia resursseja, etten olekaan robotti, vaan tarvitsen aikaa myös pelkkään olemiseen ja lepäilyyn.

Nykyään en enää tuomitse television katselua huonona harrastuksena. Olen nyt jonkin verran harrastanut hömpän seurantaa iltaisin ja kyllä se on minua rentouttanut. Olen poissa omista ympyröistä je keskittynyt johonkin harmittomaan. Samalla olen nauttinut takkatulesta, koirien rapsutuksesta ja kupillisesta teestä. Toki voisin kaikkea tuota tehdä ilman televisiotakin, mutta välillä on oikeasti mukava kuulla ja nähdä tarinaa muista kuin mitään  minään liittyvää. Luulen tuon tarinoiden näkemisen ja kuulemisen olevan kuitenkin yksi ihmiskunnan alkuhämäristä tuttua toimintaa. Ehkä siellä kivikauden luolassa on illalla keskitetty huomio kuulemaan tarinaa päivän metsästysretkestä, samoin kun minä pyhittäydyn välillä telesvison äärelle.

305. päivä

Minulla oli kovasti uskoa, että työni lähtevät sujumaan nopeasti ja eiköhän tämä loppuaika ole siedettävä. Olen ollut kaksi päivää töissä ja uniongelmat alkoivat jo maanantain vastaisena yönä. heräsin keskellä yötä, enkä saanut enää unta. Viime yönä heräsin taas ja sama toistui. Heräsin pieneen yskimiseen, mutta olen kuitenkin tuossa töistä poissaollessani saanut helposti unen päästä kiinni.

Eilen katselin sähköposteja läpi. Työpäivän jälkeen olo oli lähinnä tympääntynyt. Olen minä katkera tästä työstä ja toivon sen nopeaa loppumista. Poissaoloni töistä antoi kuvaa, millaista elämä tulee olemaan ilman tätä työtä. Se oli jotenkin liian hyvää ja paluu töihin tuntui tuplasti pahemmalta. Rahattomuus on varmasti se mikä tulee mietityttämään, mutta muuta motivaatiota tälle nykyiselle työlle ei löydy. Luulin jotenkin olevampi yli jo tämän työongelman, kun aikaa on niin vähän, mutta se taisi olla toiveajattelua.

Mietin toissakertausta postaustani ja rehellisyyttä itselle. Ilmeisesti tämä itsensä huijaaminen tapahtuu helposti, kun on ollut joku harrastus, työ mihin on kokenut suurta intohimoa ja on ajatellut, että tämähän on lähes täydellistä. Samoin ihmissuhteissa voi käydä. On ihmisiä joiden kanssa on kokenut harmoniaa ja erinomaista ystävyyttä. Jonain päivänä tuntuukin, ettei se intohimoinen harrastus ehkä tunnukaan samalta. Mielekäs työ vaikuttaakin epämiellyttävältä. Ystävyyssuhde on muuttunut ja ystävän anti ei olekaan sama kuin vuosia sitten. Tämä kaikki kertoo elämän muuttumisesta. Itsensä muuttumisesta. Työstä on tullut arkea, rakas harrastustus ei anna euforisia tunteita enää, ystävän kanssa tiet ovat eriytyneet.

Tosiasioiden hyväksyntä vie aikaa. Meditaatio-harrastukseni laimeni ja aloin epäilemään sen hyötyä itselleni kun viruin vain elämän merkityksen syövereissä kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen. Kuitenkin siitä lähteminen oli lopulta voimakkain tunne ja eroon pääseminen tuntui todella vapauttavalta ja juhlalliselta. Työstäni kirjoitinkin, kun en uskonut sitä epmiellyttävyyden tunnetta, mikä oli jo olemassa, mutta kielsin sen. Vahvistin vain itselleni, kyllä minä tykkään tästä, vaikkei se ollut totta. Ystäväni kanssa merkit eriytymisestä oli havaittavissa jo vuotta aiemmin, mutta sitä vain ajatteli sen olevan väliaikaista. Kunnes totesin ettei kumpiakaan meistä ole sama kuin joskus vuosia aiemmin ja tällä hetkellä ei ehkä ole yhteistä säveltä.

Vaikka näissä epävarmoissa oloissa keppuroi vuoden jos toisenkin, on ne tarpeellista aikaa. Oma varmuus siinä vaiheessa kun eriytyminen tapahtuu, on niin varma, etti jää tilaa jossittelulle. Missään näissä esimerkeissä ei ole tilaa epävarmuudelle. Kaikkia on yritetty ja uskottu ja epämiellyttävyys on vain kasvanut.

Vaikka korostan rehellisyyden merkitystä, en halua tekojeni olevan impulsiivisia. Jossain määrin toivon näistä esimerkeistä oppineeni kuitenkin jo aiemmin huomaamaan ne epämiellyttävyyden tunteet ja kyselemään mistä epävarmuus johtuu. Onko asia sellainen, että sen voi muuttaa? Vai kertooko tuntemus jostain syvemmästä muutoshalusta. Oman muuttumisen ymmärtää paremmin vasta jälkeenpäin. Muuttuessa ei ymmärrä itsessä tapahtuvaa muutosta.

302. päivä

Tänään kirjoitin psykan esseeseen seuraavaa stressistä:

 "Esimerkiksi jos loma tai viikonloppu ei riitä palauttamaan voimavaroja niin paluu töihin tuntuu vaikealta. Tällöin voidaan puhua rasitusasteisesta väsymisestä. Se ilmenee psyykkisinä oireina kuten ahdistuneisuutena, ärtyneisyytenä, unettomuutena ja ilottomuutena. Lisäksi voi ilmetä fyysisiä somaattisia oireita kuten päänsärkyä, vatsaoireita, niska-ja hartianseudun kipuilua, huimausta, sydämen rytmihäiriöitä ja kohonnutta verenpainetta. Jos rasittava elämäntilanne jatkuu prosessi voi johtaa uupumisasteiseen väsymiseen ja sairastumiseen. (Toivo & Nordling 2013, 128.) Stressin vaikutuksista on hyvin ristiriitaisia tuloksia. Yleisesti voidaan todeta stressin kielteisten tunnekokemusten olevan haitallisia elämän laadulle ja yksilön hyvinvoinnille. Stressi vaikuttaa heikentävästi myös terveyttä ylläpitäviin toimintoihin kuten liikkumiseen, rentoutumiseen ja ruokavalioon. (Toivo & Nordling 2013, 129.)"

Kuulostaa tutulta. Kuinka pitkään sitä on ollut niin sokea omalle toiminnalle. Seuraavassa kirjoitan vielä mitä Mielenterveyden psykologia -kirjassa on haastehakuisuuden vahvistamisesta. Haastehakuisuus on yksi selviytymiskeinoja.

 1. Huomion kiinnittäminenKoska ihmiset ovat tottuneet kehonsa erilaisiin jännitystiloihin, kuten niskalihasten kireyteen, He ovat vain epämääräisen tietoisia stressistään. Kun heitä opetetaan kesittymään erilaisiin kehon tuntemuksiin, he voivat oppia tunnistamaan stressitilojaan ja niitä aiheuttavia tekijöitä. 
2. Stressaavien tilanteiden uudelleen tulkintaIhmisiä ohjataan miettimään stressaavaa tilannetta ja tekemään kaksi listaa, joihin kirjataan ne keinot, joilla voidaan helpottaa tilannetta ja ne keinot, joita käyttämällä tilanne voi pahentua. Tämän avulla ihmisillä on mahdollisuus tutkia erilaisia toimintavaihtoehtoja ja huomata, että valituilla keinoilla voidaan vaikuttaa asioiden kulkuun.
3. KompensaatioKun ihminen kohtaa stressiä aiheuttavia tekijöitä ja haasteita, joiden edessä hän on voimaton, suureksi avuksi voi olla sellaisen uuden haasteen löytäminen, johon hän todennäköisesti pystyy vastaamaan. tämä vahvistaa käsitystä itsestä osaavana ja selviytyvänä henkilönä.

Paljon näitä keinoja on tullut hyödynnettyä muissakin elämän tilanteissa. Miettimisen arvoisia. tuota kohtaa kaksi en ole suoraan kokeillut. Siihenhän on vielä mahdollisuus.

 

300. päivä

Olen ollut nyt melkein kuukauden pois töistä. Hämmästyttävää huomata millaisia vaikutuksia tällä poissololla on ollut. Nukkumiseni on parantunut. En ole heräillyt yöllä. Jos olen herännyt yöllä koiran haukuntaan, niin olen uudestaan saanut unen päästä kiinni. Tällaista on tainnut olla viimeksi kun olin kuukauden poissa töistä.

Sairasloma tuli muutenkin oikeaan saumaan. Koko kesän olen ollut kuin takaa-ajettu karhu. Eläen vain sitä tulevaa lomaa varten ja selviten jollakinlailla arjen. Pakenemista ahdistavasta olotilasta. Sairaloma pakotti lepäämään ja makaamaan. Olen nauttinut tästä. Minun ei ole tarvinnut tehdä mitään, ei ole ollut aikatauluja ja vaatimuksia. Minun ei ole tarvinnut vaatia Itseltäni mitään. Eikä ole tarvinnut miettiä miten selviän tämän viikon läpi. Syömiseni on kohtuullistunut, ei ole ollut tarvetta löytää nautintoja elämästä, vaan olen nauttinut lepäämisestä ja lukemisesta.

Aiemmin sykysllä on olluit aina haastavaa pysäyttää tuo hektisen kesän rytmi -rauhoittua ja olla. Olla täyttämättä elämää jollain, tämä sairasloma + muu loma on todella tehnyt sopivan pysähdyksen.

Minä näen itseni jo 7. viikon päähän kun on viimeinen työpäivä. Minä uskon, että minä onnistun selviämään tämän loppuajankin. En mieti, että miten, vaan minä tulen selviämään. Näen itseni kuvassa, jossa on oikeaa shamppanjaa lasissani ja koen sitä helpotuksen tunnetta. olkoon tämä voimavara viimisinä viikkoina. Onneksi töissä on kuitenkin tiedossa tekemistä, pitää saada kesän aineisto läpikäytyä. Keskityn vain tekemiseen ja siihen, kun joka päivä on vähemmän ja vähemmän töitä jäljellä.

Ymmärrän myös, että oikeasti väärässä työssä ollessa, niin kahden viikon loma ei rentouta tarpeeksi. Jos työ on jossain määrin mieluinen, niin kahden viikon jälkeen kokee levänneensä ja palaaminen on kohtuu miellyttävää. Olkoon tämä kokemus varoituksena ja voimavarana minulle tulevaisuudessa. Ei koskaan enää tällaista tilannetta näin pitkään. En kuitenkaan koe, että jotain olisi pitänyt tehdä toisin. Ehkä opiskelemaan olisin voinut pyrkiä jo viime keväänä tosissani, mutta ei se harmita etten sitä tehnyt.

En usko, että täysin väärässä työssä pystyy jatkamaan kovin pitkään. On turhaa sanoa, että no työ on työtä ja se vaan pitää kestää. Jossain vaiheessa jokin paikka hajoaa, se voi olla joko mielenterveys tai fyysinen terveys. Ehkä jokin pieni poikkeus väestöstä voi olla, joka pystyy tekemään vastenmielistäkin työtä ilman, että sen antaa vaikuttaa muuhun elämään. Totta kai ei mikään työ ole koko ajan unelmaa, mutta positiivisen vaa'an punnuksen tulisi olla painavempi kuin negatiivisen vaa'an punnuksen.

Pitää muistaa tulevaisuudessakin sanoa omalle peilikuvalle "Minä tykkään työstäni." Jos tämä lause aiheuttaa enemmän epäuskon ja epävarmuuden tunteita, syytä on miettiä tykkäänkö minä oikeasti työstäni? Jossain vaiheesssa kun sanoin tuon lauseen jollekin, minulle tuli vähän sellainen epävarma olo, olisi pitänyt kuunnella epävarmuutta. vahvistinko vain sitä vanhaa muistikuvaa vai tarkotinko oikeasti sitä. Rehellisyys itselle on tärkeää, älä huijaa edes itseäsi!

Olen nauttinut elämän pienistä asioista: aamuteestä ja aamujugurtista. Kuinka helppoa on jakaa ja kokea onnellisuutta ja iloa kun ahdistus ei ole seuralaisena. 

293. päivä

Kolmatta viikkoa pois töistä. Ihana etäisyys ja tuli sopivaan aikaan. Paljon on ehtinyt tapahtua parin viikon aikana. Paljon sellaista, ettei työn ajattelulle tai murehtimiselle ole ollut aikaa. On onni itselleni, että pystyn irrottautumaan työkuvioista lomilla. Lomani ovat olleet aktiivilomia, joten tuo on varmasti helpottanut irrottautumista omista ahdistuksista.

Ymmärsin jälleen pelkoni. Pelkoni joka on keskittynyt tulevaan. Ahdistun etukäteen niistä mahdollisista epämiellyttävistä tilanteista. Pelko on kummallista, ettei sen järjettömyyttä tai syytä meinaa ymmärtää. Minun ahdistukseni kumpuaa tuosta pelottavasta tulevasta, ja niistä epämiellyttävistä mahdollisuuksista mitä tuleva tuo tullessaan. Kuitenkaan, en pysty varautumaan noihin tilanteisiin. En vaikka kuinka olisin jo valmiiksi ahdistunut ja mahdollisesti tapahtumien tullessa kohdille, voin vain todeta, että olihan tuo odotettavissa. Olen aikaisemminkin käsitellyt tätä samaa asiaa blogissani, mutta näemmässä tämä puoleni pääsee unohtamaan. Omien ahdistuksien syiden nimeäminen on vaikeaa, kuitenkin nimeäminen auttaa ymmärtämään tunteen "turhuuden".

Miksi luoda itselle noita ahdistavia koppeja, joissa näkee vain sen synkän mahdollisuuden. Vaikka työni onkin mitä on, voisinko kuitenkin löytää ne optimistisemmat puolet. Ehkä tämä loppu kaksi kuukautta meneekin ilman mitään konflikteja tai jos vaikeuksia tulee niin se on vaan sääsken lento kesäyössä? Mitkä ovat ne mittasuhteet mitkä laitan elämälleni ja kohtaamilleni vaikeuksille? Teen vain työni ja jos on ylimääräistä aikaa niin jumppaan ja opiskelen, eikö tuo ole aika yksinkertaista?

Voihan pelot sisältää myös sen epävarmuuden tulevasta. En pelkää yksin tätä työtä, vaan kaikkea mitä sen loppuminen tuo tullessaan. Vaikka olen töiden loppumisesta onnellinen, niin onko elämäni helppoa ja toiveitteni mukaista? Sitäkään ei voi tietää ja tulevaakin on turha pelätä. Ainoa mitä on, on keskittyä niihin positiivisiin asioihin ja omiin tavoitteisiin. Edelleen se on omaa valintaani, mitä haluan tuntea pelkoa vai optimismia?

Elämä tuntuu olevan tasapainottelua nuoralla, jonka toiselle puolella on epäonnistunut pelkojen valtaama ahdistunut minäni ja toisella puolen optimismi ja itseen uskova minäni. On kai se epäonnistujakin aina ollut mukana, mutta varmaan viimisimmät vuodet ovat röyhistäneet epäonnistujan rintaa uusiin uskomuksiin. Tosin viimisen vuoden aikanahan olen työstänyt esiin jälleen positiivista minääni, mistä oeln kyllä iloinen.

Positiivisen minäni myötä, olen nauttinut ihmisten seurasta enemmän ja olen tullut rohkemmaksi sosiaalisissa tilanteissa. Se on anatnut, myös tietoista lähestymistä puhua ja kysellä muiden ihmisten elämästä ja ajatuksista. Minun ei tarvikaan huudella omaa ahdistusken aiheita muille, vaan voin nauttia täysipainoisesti muiden kertomuksista elämästään. En näe enää itseäni muiden silmissä epäonnistujana ja sellaisena henkilönä jolla ei ole mitään annettavaa.

272. päivä

Jäljellä alle 100 päivää, vajaa 3 kuukautta ihmiskoettani. Suurta suosiota tämä ei ole henkilökohtaisesti saanut. On ollut ylä- ja alamäkeä. Ehkä kuitenkin yleisarviona, on tämä yritys ollut parempi kuin ei mitään.

Kesä on mennyt 4 viikkoa töitä ja sen jälkeen joko viikko tai kaksi lomaa. Tämä on ollut toimiva tapa selviytyä. On koko ajan jotain mitä odottaa. Odotus auttaa selviytymään ja säilyttämään innostuneen mieleialan. Sitten lomalla voin toteuttaa työni hedelmiä. Ilman rahaa, suurin osa lomistani olisi ollut latteampia ja en olisi pystynyt tekemään niin monia asioita. Raha on se joka mahdollistaa. Suurimmalla osalla ihmisellähän raha taitaa olla pääsyy työntekoon. Ei siinä sen suurempia intohimoja tunneta. Olen toki pyrkinyt myös työpäivien ennen tai jälkeen löytämään asioita jotka tuovat iloa elämääni. Työn olen ottanut niin mahdollisemman rennosti kuin olen vain pystynyt.

Kuitenkin on asioita joista on vaikeaa irtaantua. En allekirjoittanut tulos- ja kehityskeskustelua, sillä koin, että palkkaani olisi pitänyt korottaa työnkuvani laajentumisen takia. Esimieheni kommentoi tähän, että " Sinä olet itse halunnut tehdä noita laajempia töitä." Tällä periaatteellahan kaikki olisivat alimmassa palkkaluokassa ja haluaisivat vain tehdä vaativampia töitä. En alkanut asiaa enempää riitauttamaan. Jos esimieheni joka ajaa myös minun asioitani, on tätä mieltä, niin turha sitä on pyristellä enempää. Unohdus lienee paras lääke tähänkin epäkohtaan. Valitettvasti unohtaminen ei ole niin helppoa kuin toivoisi.

Myös pimeyden lisääntyminen vaikuttaa mielialaani. Vaikka suurin osa työsopimukseni ajasta on todellakin takana, tuntuu nämä 3 kuukautta todella synkältä ja pimeältä jatkumolta. Haaveilen kevät auringosta ja siitä kun olen vapaa (ja köyhä). Ruokahaluni on lisääntynyt, ahdistaa, masentaa, yöheräilen, väsyttää. Ei ole jaksamista ja ahdistus on taas se vyö joka puristaa rintakehää. Keho on uupunut ja kipeän oloinen, ja on särkyjä. Epätoivo on seurassani.

Olen ottanut kirkasvalolampun käyttöön sekä ystävältä lainassa olevat korvavalot. Olen yrittänyt kuuntelemaan itseäni. Olin aikomassa nukkua sen sijaan, että lähden tekemään astangajoogaa, niin päätin että teenkin yin joogaa. Yin jooga tuntui hyvältä harjoitukselta, keskittyä liikkeeseen, hengitykseen ja olemiseen. Huomenna minulla alkaa 2 viikon loma ja vaikka loma on näin lähellä, ei se epätoivo tunnu hälvenevän. Onneksi lauantaina pääsen aurinkoon :) Vapaa-ajalla olen myös puuhaillut koirien kanssa ja ne ovat todellakin ilostuttaneet. lemmikkieläimillä on kyllä parantava vaikutus.

Toivon, että tämä 2 viikkoa auttaisi hieman kohottamaan mielialaani. Jos ei, ehkä on syytä kääntyä työterveyden puoleen. 

247. päivä

En tajunnutkaan, että tässä minun haasteessani ohitin vaivihkaa 2/3 rajapyykin. Eli Voiton puolella voisi kai sanoa olevansa.

Viikon loma edessä ja hyvä eilinen takana, niin tuntuu kaikki ahistus taas hyvin kaukaiselta ja vieraalta. Työnhaku ryntäys "pois epätoivosta" oli hyvä herättelijä. Kului mukavasti aikaa ja sain myös haaveksimista ja miettimistä, miltä tuntuisi olla jossain muussa työssä. Olihan tuokin yksi keino tuoda tähän sietämisen opetteluun mahdollisuuksia. Toi se myös lisää ymmärrystä.

Eilen juoksin elämäni neljännen puoli maratonin. Hyvä aika ja juoksu tuntui todella nautinnolliselta. Maalissa oli todella mieluisa olo ja tänään sama onnistumisen ilo jatkui. On hyvä kokea tyytyväisyyttä itseen. Vaikka olisinkin ensi vuonna työttömänä, niin kannattaa yllä piettää näitä pieniä tavoitteita ja haaveita, mitkä tuovat iselle iloa ja hyvää mieltä. Normaali elämä taitaa olla hyvin vähän palkitsevaa ja sellaista että voi kokea onnistumista? Jostain sitä ainakin minä tarvitsen. Se on kai osa päämäärätietoisuutta. Talveksi olenkin itseäni haastamassa hiihtämiseen ja tietenkin on tuo pääsykokeisiin luku. Päätös siitä, että aion resurssini panostaa toukokuun pääsykokeisiin helpotti itseä. Aion ostaa psykologian ennakko valmennuskurssin ja ehkä päästä vielä toukokuun alussa intensiivikurssille. Minulla on päämäärä, ja aion siihen tähdätä. Huolimatta huonosta kärsivällisyydestä ja "antaa olla" asenteesta. Tämäkin on itselle haaste. Oikeasti keskittyä ja yrittää monen kuukauden ajan, Ei enää pikavoittoja tai helppoja ratkaisuja.

Tuleehan tuossa rupeamassa varmasti notkahduksia ja epätoivon hetkiä, mutta olenko suotta yrittänyt kasvattaa tässä vuoden aikana kärsivällisyyttä. enkä ole myös luonut tavoitteita? Ehkä pääsykoe lukemisessakin asetan välitavoitteet, unohtamatta niitä muunkin elämän tuomia "palkintoja". Tämä puolimaraton toi onnistumisen tunteen ja tunnen tällä hetkellä onnistuvani pääseväni myös sisälle yliopistoon. Onnistuminen missä tahansa tuo yleistä onnistumisen tunnetta ja uskoa omiin kykyihin. intoa yrittää enemmän ja kohottaa omia tavoitteita. Aion kasvattaa sisäistä onnistujaani uskomaan ja myös toimimaan sen mukaan. En halua antaa tilaa, sille epätoivoiselle minälle, jonka valtaa epäusko omaan onnistumiseen.

Huomaan, puhuessani työpaikan katkeroittavista asioista, sen tuntemuksen jäävän päälle. Se tulee vapaa-aikaan ja jää pään sisälle jauhattamaan. Olen yrittänyt huomioida, etten ainakaan vapaa-ajalla uhraisi aikaa työpaikan asioille. vaikka kokisin olevani työpaikkani suhteen häviäjä, voi se loput 16 tuntia vuorokaudessa olla onnistumista. Voin iloita, kun olen nukkunut hyvin yöni ja nauttinut harrastuksista ja lähimmäisistä.

245. päivä

En saanut hakemaani työpaikkaa. Päällimmäinen tunteeni oli helpotus.

Työhaastattelu oli melko hermostuttava tilaisuus. Näin jälkikäteen ajateltuna, puhuin liikaa ja selitin turhaa. Liian harvoin olen tainnut olla työhaastattelussa, sillä kävin selkeästi ylikierroksilla. Työhaastattelussahan saa kuvan myös työnantajasta ja minulla ei tullut kovin hyvää vaikutelmaa. Tai se tulevaisuuden vision, minkä sain ei kauheasti itseäni lämmittänyt. Ei mitään yllättävää ja jopa suhtautuminen esimerkiksi etätyöhön oli minusta aika kummallinen.

Hyvä kokemus kaikenkaikkiaan. Ja koska päällimmäinen tunne oli helpotus, niin tämä oli varmasti oikea ratkaisu. Haastattelussa jo arvelin, etten saa työpaikkaa ja jos yllätykseni olisin saanutkin, niin olin jo mielessäni kieltäytymässä. Elämän realiteetit tulivat jälleen vastaan, kun mietin hakemani työn toimenkuvaa. En halua enää maastoilua ja suppeaa uranäkymää. Jotain paljon laajempaa ja parempa täytyy olla jossain.

Vaikka itse uskoisin pystyväni paljon monimutkaisempiin töihin, kun mitä koulutukseni ja työkokemukseni antavat ymmärtää, niin ne ovat kuitenkin ne dokumentit mitä työnantajat katsovat ja mitkä kertovat minusta. Se on vain hyväksyttävä. Jos olen 7 vuotta viimeisestä työelämästä tehnyt yhden alan parissa, niin vaikeaa on todistella olevansa hyvä jossain muussa. Minulla ei ole sellaisia suhteita tai tahoja, jotka suosisivat minua yrittämään jotain muuta.

On aika järkyttävää ymmärtää, että se mihin minulla on osaaminen ja vahvuus, on se työ mitä tällä hetkellä vähiten haluan elämässäni tehdä. Minulla ei ole todistusaineistoa, että olen hyvä johtamaan asioita ja järjestelemään juttuja. Minulla ei ole todisteita, että osaan toimia erilaisten ihmisten kanssa. Eikä minulla ole mitään mikä kertoisi älyllisestä kapasiteetista, joka on ollut työttömänä monta vuotta.

Niin kuin työhaastattelussa tuli esiin: "Tykkäät olla maastossa?" (itseselvänä olettamuksena). Taisin mennä aika vaikean näköisenä ja aloin kai selittämään, etten nykyisessä määrin jne jne... ja tuohan on vain puoli totuutta.

Täytyy vain ensi vuonna panostaa niihin pääsykokeisiin. On pakko tehdä jotain joka vie askeleen edemmäs sitä mitä haluan. Taidan kesän ekstratienaamiset satsata psykologian valmennuskursseihin. En halua kovin montaa vuotta vain yritellä.

Edelleen mielessä on oman uran valinnasta katuminen. Muistelen joskus miettineeni tuota asiaa, että tykkään sekä mentaali että fyysisestä työstä, että mitänhän pitäisi tehdä. Miksei kukaan enkä itsekään ymmärtänyt vanhenemisen tuomaa väsymistä huomioon ja sitä, että harrastus ei ole hyvä työnä. Miksi mikään niistä ammatinvalintapsykologeista ei kannustanut opiskelemaan pitkälle, koska nyky-yhteiskunnassa haasteet loppuu peruskoulutuksen tasolla ika nopeasti. ei eletä enää 70-lukua, jolloin hyvä tyyppi sai töitä. Nyt eletään ylikoulutuksen ja suurtyöttömyyden Suomessa. Ylikouluttautumisen myötä suorittavan työn ulkopuoliset toimet valitaan aina korkean koulutuksen perusteella. Ja se korkea koulutus ei ole ainakaan ammattikorkeakoulu.

Työn ahdistavuuteen ovat auttaneet sienten keräämiset! Kiitos kaikki ihanat voitatit, matsutaket, haperot, puniikkitatit... You save my life :)

241. päivä

Jännittää ja vietävästi. Minulla on tänään työhaastattelu. Viimeksi vuonna 2008 olen ollut työhaastattelussa. Aamulla kotona mietin vaatevalintoja, miten laittaa tukka. Miten antaa pukeutuen ja oman näön kautta vaikutelma reippaasta ja hyvästä työntekijästä. Ja vielä niin, että oma persoona kuitenkin erottuisi. Pidän itseäni kuitenkin hyvänä tyyppinä ja sellaisena henkilönä joka kannattaa palkata. Miten kaikki tämä antaa ulospäin.

Puolitoista viikkoa olen aina mietiskellyt vastauksia mahdollisiin kysymyksiin. huomasin jo eilen kyllä unohtaneeni osan. Mitä ne olivatkaan ne minun huonot puolet? Olihan niitä ja antaa huonoa vaikutelmaa olla mainitsematta mitään? Miksi hainkaan tätä työpaikkaa? Tai miten sanoa työpaikan haun syyt, niin etten tuo sitä kaikkea pettymystä ja katkeruuttani esiin nykyiseen työhöni.

Mietin, että olen oikeasti onnistunut kyllä aikaisemmin aika hyvin saamaan haluamiani työpaikkoja. Tämä tosiasia meinaa välillä unohtua. Jos nykyisessä työssä minua ei arvosteta juurikaan, niin muiden työnantajien silmissä, olen ollut hyvä valinta erilaisiin tehtäviin.

Pahinta taitaa olla se, että olen kuvitellut itseäni jo uudessa työpaikassa. Olen miettinyt omaa pärjäämistä ja miten elämä muuttuu. Jos en tule valituksi, niin tulee kyllä melkoinen pettymys. Olen niin selkeästi orientoinut itseäni uusiin tehtäviin ja uusiin haasteisiin. Tähän vanhaan paluu tuntuu kyllä huonolta vaihtoehdolta.

230. päivä

Vaikka kuinka päättää, etten tunne ahdistusta ja kipua tai pettymystä, ei pelkkä päätös estä tunteiden tulemista. Itkuisena ja epätoivoisena työpäivä alkaa. Vastenmielisyys työtä ja itseä kohtaan lisääntyy. Oma työnjälkiä on huonoa. Muistelen kyllä muillakin työkavereillani olleen aivan yhtä huonoa työjälkeä ja ei siitä huonoa palautetta ole tullut. On kova haaste opetella tekemään vain vähän, ja sekin riittää. En ole kokenut huonoa omaatuntoa tästä asiasta. Olen katsonut työpanokseni edellisistä vuosista kattavan kyllä yhden huononkin vuoden.

Minulle tuli soitto työhaastattelusta. Ilahduin ja samalla koin hyvin ristiriitaisen olotilan. Voin oikeasti olla hyppämässä hieman oudompaan ympäristöön ja tehtävään. Työ ei ole unelmatyö, mutta tällä hetkellä en edes keksi mikä sellainen unelmatyö voisi olla tämän koulutustaustani kanssa. Aiemmin hakiessani työpaikkoja on ollut sellainen hehkuva odotus, jotain uutta ja jännää. Mitä työ tuo tullessaan?

Haluan opiskelemaan, mutta koska ala on yksi vaikeimmiten sisäänpäästäviä, niin voinko tuudittautua vaan sen varaan, että luen pääsykokeisiin ja pääsen. Vaikka lukisin ½ vuotta pääsykokeisiin työttömänä, niin ei minulla ole rohkeutta jättää asioita tuon kortin varaan. Kolme kuukuatta työttömänä on mukavaa aikaa, mutta entä sen jälkeen? Nautinko pelkästään kotona himmailusta kuukausitolkulla? Valitettavasti en nauti.

Uusi työpaikka olisi joka tapauksessa uuden oven avaus. Vaikka työ onkin suorittavaa työtä, niin voiko kuitenkin olla että jotain pienempiä ovia olisi tämän yhden oven takana?

Kuinka paljon voi työhaastattelussa olla rehellinen? Sitä en aio sanoa, että haluan vaihtaa ammattialaa, koska vaihtamisen aikataulusta ei ole tietoa. Muutoin aion kyllä sanoa, että olen aktiivinen ihminen ja haluan työn jossa on tekemistä ympäri vuoden, haluan kehittyä työssäni ja siirtyä eteenpäin jossain vaiheessa. Olisi liian rankkaa itsensä ja työnantajan huijaamista, jos vaikenisin näistä ja sanoisin tämän perustyön olevan sitä mitä olen aina unelmoinut. Mielummin olen rehellinen ja jos en saa työtä, niin ainakin olen seisonut sanojeni takana.

Pitkästä aikaa koin innostuneisuutta ja todennäköisesti ilmekin kirkastui. Tämä nykyinen työhän voi loppua nopeammin kuin toivoinkaan? Voi IIKS, nyt oikeasti taitaa jännittää. Tältäkö se tuntuu, kun on monta vuotta tehnyt turvallisesti yhtä ja samaa, ja uudet kuviot saattavt odottaa. Miten pärjään työyhteisössä? Osaankohan minä? Onko minulla parempi olo siinä uudessa työssä?

Se, miksi joskus hakeuduin pois noista töistä mihin minulla on työhaastattelu, oli luonnonsuojeluaatteeni sekä epävarmuuteni. Niin ja työ mitä olin tehnyt, oli aivan liian passiivista. En koe nykyisessä työssäni kyllä juuri edistävän luonnonsuojelua. Jos luonnonsuojelualueelta löydän lähteen, niin olenko edistänyt jotain? Jos löydän metsätalouden alueelta lähteen, niin sen suojeluun voin minä vaikuttaa. Ammatillinen identiteettini on vahvistunut tässä vuosien aikana. En ole niin epävarma tekemisistäni ja erehdykset ovat osa elämää.

228. päivä

Parin viikon loman jälkeen paluu töihin on kuin lyönti kasvoihin tai elämää suurempi krapula, joka vaan jatkuu ja jatkuu. Kahdessa viikossa sitä pikkuhiljaa oppi jotenkin nauttimaan elämästä ja rentoutumaan. Mutta töiden alettua sitä huomaa olevansa samassa pisteessä. Sama ahdistus, epätoivo ja masennus. Kuinka sainkaan itseni tällaiseen pussiin? Ääliö minä, joka ei ole tajunnut jo aikaisemmin hakeutua muuhun.

Lähteminen työreissuun tuntuu vaikealta. Taas jotain majoitusta puoli alkeellisissa oloissa. Seutu on uusi, mutta nämä maisemat tuntuvat niin nähdyiltä. Samoja soita ja metsiä olen kulkenut aivan tarpeeksi. Yritin miettiä, että miten saisin työhöni kohdistettua jotain alkeellistakin mielenkiintoa. Vaikeaa se tuntuu olevan. Ehkä nyt luonnossa voisi olla jotain keräilemistä: sieniä ja marjoja. Jos ne antavat minulle edes jonkinlaisen motivaation työlleni, niin sallin sen itselleni. Äärirajalla menen koko ajan, joten kaikki mahdolliset keinot on syytä ottaa käyttöön.

Olen hakenut muita töitä. Heikolla menestyksellä. Mikään ei ole ollut unelmapaikka, mutta tällä koulutus- ja työkokemustaustalla sitä tuskin ihan heti tulee olemaankaan. Mutta yritetty on. Hyvä huomata, ettei elämä menekään pelkästään niinkuin haaveilee ja toivoo. Vaan joidenkin taakkojen kanssa on vain opittava elämään. Positiivista on kuitenkin se raha mitä tästä kärsimyksestä saa. Raha on mahdollistanut minulle arvokasta ja hyvää vapaa-aikaa ja kokemuksia mitkä rahattomana ei mahdollista. Teemmekö työtä pelkästään rahoittaaksemme vapaa-ajan, vai voiko työ olla itsessään jotain antavaa?

Ero vapaa-aikani ja työni kanssa on liian suuri. Lomalla ja vapaa-aikana elämä on, ja työaikana ei ole. Nyt loman jälkeen tuo työpeikko on hengaillut vapaa-aikanakin. Taas pitää alkaa tietoiseen itsekontrolliin. Ei antaa tilaa ahdistukselle, itkuisuudelle, pettymykselle jne. Vaan löytää "päivä kerrallaan" asenne, löytää joka päivä ilon aihe, löytää huomiselle ilon aihe. Elää taas kontrolloiden itseään. Tänään teen tätä ja nautin tästä, en ajattele työtäni, en ajattele pettymystäni, en ajattele tulevaisuutta liian kauas. 3 viikon päästä on loma, joten minulla on jotain mitä odottaa. Huomenna löydän sieniä. Huomenna teen taas aamupunnerruksia. Huomenna sataa vettä ja on kylmää, mutta minulla on hyvää teetä termospullossa, joka lämmittää.

Olen ollut lomalla itsekontrollista, mutta taas se on otettava jokapäiväiseksi ystäväksi. Mielummin päätän elämästä ja löydän ne nautinnon aiheet kuin kärvistelen rinnassa puristavan ahdistuksen kanssa. Elämä on valintaa ja niiden valintojen kanssa on elettävä vielä huomennakin.

204. päivä

Olen miettinyt elämän hallintaa ja sitä kuinka paljon pystyy itse ajatuksilla vaikuttamaan omaan olotilaansa. Ajatuksilla pystyy vaikuttamaan, mutta olennaista on, että on jaksamista muuttaa. Jos on valmiiksi väsynyt ja syvimmässä kuopassa, ei silloin pysty keskittymään ajatusten tietoiseen muuttamiseen. Silloin olisi tärkeintä saada oma jaksaminen normaalitasolle ja vasta sitten voidaan lähteä purkamaan omia ajatuksia. Väymys/alho ja ajatuslevy vahvistavat vain toisiaan.

Olen pystynyt pitämään itseni melko optimistisena nyt. Panokseni työhön ovat olleet minimaaliset. Olen vain pyrkinyt siihen, etten anna ahdistuksen ja masennuksen vallta olotilaani. Olen sallinut itselleni enemmän jäätelöä, enemmän hyvää ruokaa, enemmän alkoholia. Jos haluaa elämässä rajoittaa jotain asioita, niin jostain päästä elämän on löystyttävä. Koen tärkeämpänä fyysisen 100 % hyvinvoinnin sijasta mielen keskitasoisen hyvinvoinnin. Se, mihin haluan itsekuri-potentiaalini osoittaa, on tämän tilanteen hallinta. Kaikki muu sen ympärillä tulee mukanaan.

Olen edelleen kiitollinen tilanteesta. Kyselin jossain postauksessa, mitä uutta voin vielä oppia tästä, kyllä minä voin edelleen. Valtavasti armeliauutta ja ymmärrystä. Elämä ehkä pystyy olemaan harvoin täydellistä tai hallitun hyvää, mutta ymmärrän ihmiselon moninaisuutta paremmin.

Olen tyytyväinen pyytäessäni anteeksi käyttäytymistäni. Vaikka aikaa on tapahtuneesta ja henkilö ei tapahtumaa muistanut, niin pystyin myöntämään erheeni ja pahoittelemaan omaa käytöstäni. On itselle eduksi myöntää olleensa huonosti käyttäytyvä ja erehtyväinen. Ei ole tärkeää etsiä syitä, miksi niin tapahtui, vaan se mitä pystyy tilanteelle tekemään (jos kokee tarvetta muuttaa). Tiedän kyllä ne kerrat edelleen jolloin olisi ollut tarve pyytää anteeksi, mutten ole sitä tehnyt. Eihän anteeksipyyntö saa tapahtumaa tekemättömäksi, mutta se on ele nöyrtymisestä ja tiedostamisesta.

Olen aktivoitunut työnhaussa ja lähellä oli etten päässyt opettajaksi. Epätoivo ajaa tilanteisiin, niin etten ole ehkä miettinyt kaikkia juonen käänteitä. Mitä sitten jos yht'äkkiä olisinkin siirtynyt ammattikoulun puolelle? Uskon kyllä selviytyväni. Uskon selviytymiseeni enemmän nyt kuin muutama vuosi sitten. Kyllä tämä mankeli on kasvattanut ja opettanut. Kyllä minä selviän. Kyllä minä pärjään. Olen herättänyt henkiin optimismini, uskon omiin kykyihini. Onhan ne siellä ollut, mutta nukkuivat muutaman vuoden.

Kiitos sille ihmiselle, joka puhui ettei aio kynttiläänsä pitää vakassaan. Kuinka yksi lause joka ehkä ensin ärsytti, on oikeastaan muuttunut ohjenuoraksi. Mitä minä häpeän? Minussa on puutteeni, mutta miksen tuo esiin niitä ominaisuuksia joita hallitsen edes kohtuudella tai niitä joita haluan osata vielä paremmin. Elämä on yhtä pitkää harjoituskoulua, joten antaa mennä. En aio itse rajoittaa itseäni. En aio hamuta saavuttamatonta, mutta haluan pitää haaveistani kiinni. Antaa tilaa sattumalle ja mahdollisuuksille.

PS. Ja jos tiedän mitä kaikkea milenkiintoista on tulossa ja mitä paikkoja tulen näkemään, niin en voi pitää elämääni kovin huonolaatuisena. Norjaan sukeltamaan, Helsinkiin joogaohjaajakurssille, Tuhkholman risteilylle isäni ja puolisoni kanssa, Rhodokselle lomalle äitini kanssa, Täydennyspalvelukseen Lapinjärvelle ja jouluksi aurinkoon. Kaikki muut kuin viimeksi mainittu uusia kokemuksia, joten KYLLÄ elämä voi olla hyvää seikkaliua :)

188. päivä

Mietin edellisen tekstini jälkeen tavoitteellisuutta. Ehkä elämän notkahduskausina on hyvä asettaa jotain konkreettisia tavoitteita. Elämässä on ehkä hyvä olla pitkän tähtäimen tavoitteet ja sitten lyhyemmän ajan. Varsinkin lyhyen ajan tavoittet on hyväksi näinä hieman haasteellisimpina elon aikoina. On jotain mitä odottaa ja antaa voimaa. Tavoitteet olisi hyvä olla elämän ongelma-osa-alueen ulkopuolisia. Jos työ on minulle se ongelma, niin tavoitteeni on vapaa-ajassa tällä hetkellä. Tavoitteeni ovat realistisia, ei mahdottomia saavuttaa.

Olen joogaohjaajakoulutusta varten lukenut joogakirjaa. Siinä oli tekstiä buddhalaisuudesta. Tuttua asiaa siitä kuinka tarkkailla omia ajatuksia meditaatiossa ja hyväksyä ne, mutta ei takertua niihin. Ymmärsin, että tätä ajatusten tarkkailua teen ihan normaalissa elämässänikin. Kun huomaan jonkin ajatuslevyn pyörivän päässäni, niin tartun siihen. Mitä oikein ajattelenkaan? Auttaako tämä ajatuslevy minua vai tuoko se pahaa mieltä? Ymmärrän ja hyväksyn ajatuslevyni, mutta voin ajatella jotain muuta. Ei ajatusten vaihtaminen välttämättä tapahdu silmän käänteessä, mutta olen tietoinen omista ajtuksistani. Ei meditaatio ole ainoa keino, jotta voi olla tietoinen mitä ajattelee ja milloin. Täytyy löytää jokaisen ne omat keinot, miten toimia "vaivaavien" ajatusten kanssa.

Olen myös kokenut kiitollisuutta. Yksi päivä maastossa ystäväni kanssa, ja koin niin suurta hengäshdystä. Työpäivä, jolloin voi jutella ja olla rennosti. Jotain tavallisuudesta poikeeavaa. Ystäväni kanssa keskustellessa tuli ajatuksia mitä voisi olla konkreettisia keinoja työarjen piristämiseksi. Joka viikko jonkin kohde, josta tiedän tulevan innostuneeksi. Ehkä joku päivä normaalia paremmat eväät. Tämä kesäkausi tuo uudet haasteet, miten saada työni mielenkiintoiseksi, mitä voin tehdä jotta nauttisin työstä? Voisinko joka päivä etsiä kameralla yhden kuvauskohteen, jonka kuvaaminen aiheuttaisi minulle onnistumisen tunteen? Tai kertoisi jostain. Tai jos tiedän tulevan päivän olevan arkitylsä, niin olisiko jotain, mitä pystyisin sieltä löytämään ja iloitsemaan? Ehkä sarja eheyttäviä valokuvia itsestäni?

Ehkei tämä kesä ole kuitenkaan turha? Ehkä minä löydän lisää keinoja, miten löytää elämästä iloitsemisen aiheita.

184. päivä

Olen saavuttanut haasteessani puolen välin. Vähemmän kuin puolet jäljellä. Ilman kätinää ei ole selvitty ja en usko jatkossakaan sen täysin katoavan. Koen kuitenkin onnistumista, kätinä ei hallitse elämääni ja olen löytänyt keinoja selviytymiseen ja elämään epämiellyttävänkin asian kanssa.

Kesän tultua työnkuva muuttui, kuten oli odotettavissa. Se mistä olen ennen nauttinut ja miksi olen tähän työhön antautunut, ei tunnu enää hyvältä ja lähinnä vaikuttaa melkein piinaavalta. Katson kelloa, että mikä on sopiva aika lopettaa työt tältä päivää. En koe intoa tai kiinnostusta ja mistä aiemmin koin löytöretkeilyn riemun on vain vanhan toistoa. Ymmärrän nyt vallan hyvin niitä ihmisiä joiden työteho on laskenut lähes olemattomiin ja todella ottavat työn työnä, eivätkä tee sekuntiakaan ylimääräistä. En voi enää arvostella tuollaisia "vätyksiä". Syyt tuohon ovat moninaisia, mutta ainakin yksi syy tuollaiseen on työn kehittymättömyys. Miksi vaivautua tekemään liikaa, kun vähänkin on tarpeeksi?

Olen aika tarkkaan alkanut "ohjelmoimaan" vapaa aikaani tai paremminkin sanoisin, että vapaa-aika on se mihin päivässä keskityn ja mikä antaa minulle iloa. Etten jää piehtaroimaan innottomuuteen ja turhan-työn-tekemis-syndroomaan. Olen miettinyt seuraavalle päivälle aina kolme mukavaa asiaa ja joka päivä olen löytänyt 3 mukavaa asiaa päivästä. Minua tämä keino on auttanut. Lasken ja löydän muakavia ja odotuksen arvoisia asioita. Olen myös huomannut, että tietyt pienet tavoitteet, kuten puolimaratonille osallistuminen, joogakurssi ja lomaviikot antavat sellaista positiivista odotusta ja tavoitteita mitä pitää arjessa huomioida.

En muista koska viimeksi minulla on kesällä ollut normaaleja harrastuksia? Tai että talviharrastukseni jatkuisivat. Pitemmän päälle tuollainen täysin työ-ruoka-nukkuminen kesä ei ole hyväksi. viikonloput ei osaa oikein tehdä mitään, kun ei ole mitään harrastuksia. Niin ja oli lähinnä vaan fyysisesti väsynyt. olen jatkanut nyt joogaharjoitusta ja haluan harjoitella juoksua, joten tänä keäsnä minun tulee huomioida oma fyyinen jaksaminen ja tehdä työt oman kehoni jaksamisedellä. Tämä on ollut suuri oivallus.

Ihmetyttää vaan miksi epänormaalista antoi tulla normaalia? Miksi laitoin itselleni ylimitoitettuja työpäiviä? uhrasin vapaa-aikani? uhrasin jaksamiseni? Oliko nämä ponnistukset ja into sen arvoista? Mitkä ovat olleet ne motiivit tuollaiseen toimintaan? Tiedän olevani herkästi innostuva ja innon vallassa voi järki kadota, mutta toivottavasti olen läksyni oppinut. Vaikka olisin jostain innostunut, niin ei se innon kohde yleensä vuorokaudessa häviä, joten sitä voi jatkaa huomenna tai ylihuomenna tai ensi viikolla. Tämä on ollut varmaan yksi tärkein oppi itsestäni ja varmasti tulevaisuudessakin voin jälleen innostua jostain, mutta innollakin on rajansa. ja nyt nautin liikainnon tuomaa krapulaa.

Itsensä ohjelmointi löytämään positiivisia asioita ja myös toteuttamaan niitä vaatii itsekuria. Jonain hetkinä tuntuu, että ei huvita. tärkeää on oppia erottamaan itsessä mikä on tuollaista huvittamattomuutta ja mikä oikeasti kehollista väsymystä, jolloin on syytä levätä. Noina päivinä, kun juoksu tai aamujumppa ei ole huvittanut, olen kuitenkin lähtenyt lyhyelle lenkille tai tehnyt löysemmän aamujumpan. Seurauksena aina on ollut parempi olotila. kehokin on ollut mielissään. Joinain päivinä olen sitten nukkunut, kun on tuntunut, että nyt keho ei jaksa.

Jossain haastattelussa Kylli Kukk sanoi joogasta, että jos tekee vaan fyysistä joogaa ei kasvata mielen lihaksia. Itse olen kyllä toista mieltä. En ole tehnyt henkisesti tietoista joogaa tai lukenut koskaan joogafilosofiaa, mutta siitä huolimatta luulen joogan kehittäneen minulle itsekuria. tai no ehkä lähtökohtaisesti minulla on ollut hyvä perusta sopivalle itsekurille ja jooga on vahvistanut. Kun tarpeeksi yrittää, harjoittelee ja väliin kokeileekin tuo se tuloksia. Antaa itsen olla avoin, ei aseta odotuksia, mutta tekee harjoituksen ja katsoo mitä tapahtuu. Jooga voi minusta olla laji, että ilman henkistä tietoisuutta pystyy kehittämään itseään. Henkisyydestä tietämättömien olen kuullut sanovan joogan rauhoittavan, niin ei se minusta huono saavutus ole.

Vielä työstä... Olen miettinyt, että jos joskus saan normaalin työpaikan, niin onkohan minusta enää työntekoon? Tai yritänkö koko ajan mennä TVH-hengessä, mistä aita matalin ja miten pääsee vähemmällä? Löysä työ pitemmän päälle voi liene aiheuttaa todella löysän työntekijän? En toki kaipaa ylityöllistyvää itseäni työssä, vaan että osaan olla tehokas, mutta pitää myös rajoistani kiinni.

144. päivä

Paaston jälkeen laskeutuminen normaaliin apeuteen. En voi sanoa olevani kovin onnellinen. Tämä ratkaisu jäädä ja sietää tätä työtä, saa aina vaan uusia tuntemuksia esiin. Nyt olen kohdannut pettymystä ja katumusta. Kadun jäämistäni tänne -oikeastan jo niin monta vuotta on mennyt aikalailla "hukkaan". Tuleva kesä tuntuu saman vanhan toistolta. "Johan tämä on nähty". Olen ajatellut, etten kokisi katumusta elämästäni ja ratkaisuista, mutta kyllä koen. Ei se ole päätös jäämisestä tähän kahteen vuoteen, vaan, että miksen jo aikaisemmin ole alkanut aktiivisesti etsiä ulospääsyä ja uutta ratkaisua elämälleni. Onhan jo 4 vuotta sitten miettinyt muitakin vaihtoehtoja ja vähän kokeillut, mutta miksen jo silloin älynnyt katsella asioita laajemmin. Miten saada työ siedettäväksi jos se kaikki tuntuu hukkaan heitetyltä ajalta? Täysin minulle turhalta. No onhan sentään raha, kyllähän se kuitenkin mahdollistaa asioita.

Olin psykologian pääsykokeissa. En ollut ehtinyt valmistautua valitettavasti. Mutta oli hyvä käydä paikalla, vaikka tiesin, että se on vaan katselua. Kysymykset eivät olleet mitään yli-ihmisille suunnattuja, van kyllä minäkin voisin vastata niihin hyvin, kunhan olen vain valmistautunut. Ensi vuonna sitten uudestaan. harmitti hieman, miksen jo nyt ole lukenut kuin hullu. Ratkaisu sekin, että kävin vain katsomassa ja menen päivä kerrallaan. Onneksi on kuitenkin haave ja unelma jostain ja mihin päin tähdätä. Sillä aikaisemmin, ei ollut edes sitäkään, joten en voi oikeastan olla pettynyt ratkaisuihini, koska minulla ei ollut suunnitelmia.

134. päivä

Positiivisen hyvä olo. Koen kiitollisuutta niin monesta asista tänään. En tiedä onko tämä paaston jälkihurmosta vai sitten jostain aivojen kätköstä on irronnut tupla-annos mielihyvähormonia. Sama sille, nautin. Joskus olisin tulkinnut tämän meditaation aiheuttamaksi olotilaksi, mutta samoja tunnetiloja pystyy kokemaan meditoi tai ei.

Paaston jälkeistä hämmennystä aiheuttaa oman kehon kutistuminen. Painoa on kadonnut ja läskiäkin ilmeisesti mukana, kun huomaa suihkussa kehon tuntuvan erilaiselta. Kädet ovat pienemmät, jalat ovat kiinteämmät. Oma keho ei tunnu siltä miltä se tuntui 2 viikkoa sitten. Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon muutoksia, joten näiden hyväksyminen vie aikansa. Yleensähän paaston jälkeen kehoni on saavuttanut normaali tilansa kuukaudessa parissa. Mutta voiko normaali tila ollakin jotain eriä kuin aikasemmin? Vatsa tarvitsee vähemmän ruokaa, nälkää ei esiinny. Keho tuntuu kovasti älykkäältä. Nyt totuttelupäivinä se on ilmaissut mitkä maistuisivat tänään ja mikä on liikaa. Mietin niitä ruokia, mitkä olivat suurinta intohimoa ennen paastoa, niin nyt ne eivät kuulostakaan kutsuvilta. Makuaistini on herkistynyt ja maistan niin paljon tarkemmin ruuan eri vivahteet. Avokado on maistunut taivaallisen hyvältä ja siinä on niin paljon makuhermoja hyväileviä osia.

Töissä tekemättömyyteni jatkaa, mutta eilen en vaipunut epätoivoon vaan tutkin ruokablogeja ja inspiroiduin niistä. Kotona en vastaavaa koskaan kehtaisi alkaa tekemään, mutta nyt kun on aikaa. Kuinka innostavia ruokaohjeita löysinkään. Viikonloppuna aion kokeilla falafeleja ja lakritsijäätelön tekoa. Laritsijäätelöä en ole kykeneväinen maistamaan, mutta toivottavasti kotona tämä herättää ilahdutusta. Jos innostuminen on se elämäni suola, niin tasapaksuina työpäivinä voisin etsiä jotain mikä innostaa ja mikä saa syttymään.

Olen jatkanut uskollisesti päivän parhaiden asioiden luetteloa -"Tänään Top 3" ja luetellut myös huomisen parhaita asioita -"Huomisen Top 3". Ainakin nyt tämä tapa on toiminut tai ei siitä ainakaan haittaa. Hyvä on ollut huomata, että mitä huomenna olettaa olevan parhaita asioita, muuttuukin päivän myötä. Päivässä tapahtuu iloisia yllätyksiä ja iloisia kohtaamisia, joita ei ole voinut ounastella. 

132. päivä

Paasto teki hyvää. Ei se ole pelkästään fyysistä keveyttä, vaan paaston aikana jälleen psyykkinen olo keveni. Muistan 10 päivää sitten, mikä oli oma tunnetila. Raskas ja väsynyt. Niska oireili ja oli nuutunut olo. Töissä tilanne ei ole muuttunut, mutta oma olo on niin kohentunut. Ei välitä pikkuasioista ja nauttii puuhattomuudesta.

Olen kiitollinen, että olen löytänyt paaston elämääni. Aina ei ole mahdollista lähteä fyysisesti toiseen paikkaan 10 päivää rentoutumaan, niin tämä on hyvä vaihtoehto. Paastolla olen sallivampi itselleni, annan itselleni luvan pötkötellä jos heikottaa. Toisaalta ruokakurin myötä, olen ottanut nukkumiseenkin tavoitteen. Liian vähän nukkuminen kostautuu paastossa. Olo on pehmeä ja voimaton. Olen nukkunut 6½-9 tuntiin ja päivät ovat olleet pirteitä ja olen ollut jaksavampi. Syömättömyys ilmenee lähinnä toimissa missä tarvitsee lihaksia. Lihakset ovat olemattomat. Toisaalta jooga, kiipeily ja pyöräily ovat olleet ihan sopivia aktiviteetteja.

Tiesin, että tämä auttaa ja hyvä niin. Onneksi elämässä on keinoja, joilla voi helpottaa omaa oloaan.

Reaktiivisena henkilönä huomasin, että joskus aika antaa vaihtoehdon reagoida asioihin toisella tavalla. En tiedä onko tapa oikea vai ei, tai onko tapa toimia sopiva minulle vai ei. Rehellisenä ihmisenä haluan käsitellä itseäni vaivaavat asiat. Eihän se aina ehkä kaikkein suopein tapa toimia, mutta vaivaavat asiat saa monesti pois mielestä ja mahdolliset väärinkäsitykset käsiteltyä. Huomaan keskustellessa ystävieni kanssa, että monet muut käyttäytyvät erillälailla. Antavat asian olla, eivät puutu "ongelmaan".

Valitsin nyt vaivaavassa asiassani reagoimattomuuden ja huomasin myös että samalla alkoi välttely. En tiedä onko välttely yhtään sen parempi toimintatapa kuin että asiat olisi puhuttu ja niistä olisi voinut tapahtua erinäkösiä raegointeja puolin jos toisin. Tunnen olevani vältellessä epärehellinen ja salailevani jotain.

125. päivä

Eilinen työpäivä meni yllättävän kivuttomasti. Asetutin itseni koneen äärelle ja vain tein työt ja tauotin itseäni sopivasti. Kuten kaverini antoi neuvon kieltää itseään vaipumasta negatiivisiin ajatuksiin, niin se vaan taitaa olla. Valtavanmoista itsekuria tarvitsee, ettei uppoa siihen toivottumuuden aaltoon. Joskus tarvitsee vaan päättää olla onnellinen.

Joskus tarvitsee jonkin pienen muutoksen arkeen, jotta saa muutettua omaa asennetta. Viikon loma ei tuntunut kummentavan näitä omia tuntemuksia työtä kohtaan. Oikeastaan vasta tämä paasto oli oikea keino saada katkaistua negatiivinen ajatuskierre. Itsekuri nousee pakosta paaston myötä. En ajattele ruokaa, kiellän nälän ja ruuan houkuttelevuuden. Jotain tässä paastossa on sellaista mitä voisi soveltaa muuhunkin elämään. Paasto on itsekuria ja sitä taitaa tarvita normaalissakin elämässä.

Mikä on nautinnon ja itsekurin kultainen keskitie? En halua elää militaarista elämää itseäni kieltäen ja pitäen järjestyksessä alati. Tiedän toki ne sudenkuoppani ja asiat jotka eivät tunnu hyvältä: pessimisimiin vaipuminen ja sokeririippuvaisuus. Toisaalta, jos kiellän itseäni vaipumasta murheeseen ja myös syömästä sokeria, niin jää aika paljon asioita mistä voin elämässäni nauttia. Liian usein ajatellaan itsensä kieltämisen rajoittavan omaa elämää ja nautintoja toki pitää sallia. Mutta eikö muutaman asian rajoittaminen elämässä, ole vain murto-osa niistä kaikista asioista mistä voi elämässä iloita ja nauttia. Jos ruoka ja negativismi ovat niitä arjen iloja, niin en voi ainakaan omasta puolestani olla kauhean ylpeä elämäni ilon aiheista.

http://www.psykologia.fi/ajankohtaista/maanantaiblogi?layout=blog

Tämä artikkeli sai minut miettimään, että pitäisikö kokeilla tätä itsekin. Pitäisi löutää kolme positiivista asiaa joka päivä ja miettiä 3 mukavaa asia mitä tehdä seuraavana päivänä. Ei se taida yksin riittää, että mitä hyvää löytää tästä päivästä, vaan mitä hyvää on tulossa huomenna. Tutkitusti optimisti elää paremmin kuin pessimisti. Pidän nyt paastopäiväkirjaa, joten nämä asiat voisi lisätä paastopäiväkirjan sivuille. Artikkelissa tämä suoriteaan tehtäväksi illalla, mutta taidan nyt julkisesti jo kirjoittaa tämän hetken positiiviset asiat ja mitä huomenna hyvää tulossa.

Nyt:
1. Paasto on onnistunut, on hyvä ja keveä mieli.
2. Koiranpentu
3. Iltapäivällä näen työterveyspsykologia ja katsotaan onko hänellä jotain ammennettavaa.

Huomenna:
1. Lähden Ouluun joogakurssille.
2. Junassa ehdin lukea pääsykokeisiin.
3. Euroviisujen 2. semifinaalit

Huomisen asiat olikin yllättävän vaikeita kirjoitettavia. Joistakin nuo ilon aiheet ei kuulosta kovin kummoisilta, mutta tiedän itse niistä nauttivan ja sehän se on tärkeintä.

124. päivä

Kolmasosa tätä omaa kätinähaastetta on takanapäin. Olen iloinen haasteen ottamisesta vastaan. Tämä aktiivisesti itse pyrkiä löytämään keinoja selviytymisessä, on ollut hyvä tapa. Tuleehan noita notkahduksia, mutta sekin on normaalia. On liian positiivista ajattelua kaiken sujuvan vain tasaisesti ylöspäin, niin että kehityn ja kehityn koko ajan ilman mitään aallokkoa.

Työni ovat vähentyneet. Tiiviisti jos keskittyisin töihin, saisin ne tehtyä parissa päivässä. Aina voisi tietysti kysyä lisää hommaa, mutta miksi vaivaantuisin. Se tarkoittaisi vaan todella kiirettä kesää ja minkä takia. Työsuhteelleni ei ole jatkoa ja tämä on kyllä ilmaistu selkeästi, niin miksi yrittäisin enemmän. Monta kesää on juostu maastossa ja tehty pitkiä työpäiviä. Tämä huono työtahtini on tuonut liikaa työaikaa ja myös oman työn sietämisen ajankohtaiseksi.

Sama himmailutunne on siirtynyt vapaa-aikaan. Ei oikein osaa tehdä mitään, on väsynyt ja aloitteeton. Ei keksi edes, mitä mukavaa voisi tehdä. Välillä huomaa, mitä kaikkea vapaa-aikana voisi hauskaa tehdä, mutta tyhjiötunteessa ei löydy mitään. On vain turhaantumisen tunne. En tiedä onko olemassa tutkimuksia, miten yksitoikkoisen työn tekijät tai "tvh:laiset" kuluttavat vapaa-aikansa. Tarttuuko se flegmaattisuus vapaa-aikaan? Stressissä oleva työntekijä puuhaa stressinpartaalla vapaa-aikanakin, joten miksi ei tämä norkoilukin olisi vastaava tarttuva ilmiö.

Huomaan yksinkertaisten perusasioiden kuten syömisen antavan suurimman nautinnon päivässä. Siksi aloitinkin paaston. Oli se suunnitelmissa jo aiemmin ja löytää keinoja siihen, ettei yksi asia hallitse ylitse muiden. Eilinen työpäivä ilman ihanaa ruokataukoa tuntui tyhjältä. Kotiin paluu ilman syöntiä tuntui tyhjältä. Mitä tilalle? Keho oli väsynyt, joten lepäsin. Illalla haastoin kehoni joogaan ja se olikin hyvä harjoitus. Eräässä paastokirjassa mainittiin, että paaston aikanakin on hyvä kehoa haastaa fyysisesti rajoillekin saakka, sillä muuten paaston fyysinen vaikutus on kuin makaavalla ihmisellä. Tietenkin omaa jaksamista kuunnellen, mutta jos päivittäin liikun normaalistikin, niin miksen nytten. Kehon tunkkainen olo on kaikonnut, ei ole niskakipuja tai särkyjä.

Olen miettinyt ystävyyttä. Mikä on hyvä ystävyys? Kuinka osata käyttäytyä kiistaakin aiheuttavissa asioissa diplomaattisesti. Sain tässä viestin, jossa suuresti ihailin kirjoittajan diplomaattista kykyä. Sellainen teksti, että molemmat kokevat olevansa onnistujia ja kumpikaan ei asetu noloon "valoon". Miten harjoitella itsensä ilmaisua maltillisemmaksi ja vähemmän kantaa ottavaksi. Onko se luontainen taipumus ihmisessä vai onko omaa ilmaisua harjoitettavissa hienotunteisemmaksi? Tilanne on menetetty, jos toinen osapuoli joutuu puolusteluasemiin. Varsinaista hyökkäystä ei välttämättä tapahdu, mutta herkästi sitä suhtautuu toisen kritisoidessa käyttäytymistä henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Haluanko minä olla tuollainen henkilö? Haluanko sellaisia ihmisiä ympärille?

118. päivä

Paljon olen saanut ajattelemisen aihetta ja erilaisia näkökulmia viime aikoina. Ahdistus on vaihtunut välillä masennukseen ja muuten vaan alakuloon. Töissä ei riitä tarpeeksi systemaattista tekemistä ja en ole oikein vapaa-ajallakaan saanut onnistumisia. On yksittäisiä hetkiä ja arjesta poissa oloja, jotka tuovat muuta ajateltavaa.

Viime viikolla ajauduin ohjattuun rentoutukseen. En ole aikoihin ollut mukana tuollaisessa ohjatussa harjoituksessa -menneestä johtuen. Olen myös äärimmäisen varovainen sallimaan mieleni kuljetettavan jonnekin. Rentoutus oli hyvä -10 askelta alaspäin, kuljeskelua metsässä ja niityllä pötköttämistä ja paluumatka. Sallin mielikuvitukselleni rentoutua ja nauttia auringosta. Koin ettei se ollut liian korkealentoista tai tasomaailmassa matkailua. En oikeastaan ollut aiemmin tajunnut kuinka varovainen minusta on tullut. Itselleni ne se ero reaalimaailman ja sen jonkin "korkeamman maailman välillä" oli aivan liian iso. Kaverini ehdotti, että mindfulness voisi sopia minulle. Ehkä, mutta epäilen, ettenkö taas lähtisi jonnekin reissun päälle. Mikä on turvallista jalat maasa matkailua minulle, joka voi helposti mielikuvituksella mennä ihan mihin haluaa. Monesti mediaatiossa ei ollut tarkoitus edes mennä mihinkään, mutta kuitenkin huomasin olleeni "irti".

Olen törmännyt myös ongelmieni vähättelyyn. Hyvä kokemus. Olen joskus ollut hyvinkin helposti tuomitsemassa ihmisiä ja heidän ongelmia -tyhjänpäiväiseksi. Toivottavasti tämä eletty elämä on kasvattanut minut ymmärtämään, ettei ongelmilla ole tärkeys/paremmusjärjestystä. Jokaisen ihmisen ongelma on todellinen hänelle itselleen. Mikä minä olen sanomaan, ettei "Ongelmasi ole ongelman arvoinen". Ei elämä ole niin mustavalkoista. Olen oppinut toivottavasti tässä puolen vuoden aikana myös näkemään harmaan eri sävyjä. En odotakaan ulkopuolisen ymmärtävän ongelmiani vaan, että ne hyväksytään. Hyväksynnän harjoittamisessa saan toki itsekin työstää ja paljon. Oppisin olemaan mielummin hiljaa ja kuuntelemaan, kuin avaamaan suutani. Helppo on sanoa ja laukoa mielipiteitä, joten kummassa tarvin enemmän harjoitusta?

110. päivä

Yöllä en saanut unta. Sydänalaa puristi, tuttu tunne. Ahdisti. Työ. En tiennytkään, että töihin paluu loman jälkeen tuntuu NÄIN pahalta. Onko osa sitä kireyttä, mitä oli viime viikolla, työperäistä? Peitänkö kuitenkin itseltäni todellisen tuntemuksen? En voi kyllä sanoa kovin nauttineeni työajastakaan ennen lomaa, joten ei kyse liene epärehellisyydestä. Levottomuus on osa turhaumaa?

Yöllä mietin, miten saan pysäytettyä ajattelumadon. Otin esiin pääsykoekirjan filosofista pohdinnasta hyvän olemuksesta. Intuitisesti ihminen kokisi mikä on hyvää. Minusta tuo oli mielenkiintoista ja sopivan kaukana näistä työkuvioista. Siitä on aika pitkä aika, että olen uskonut intuution olevan ainoa joka tietää. Mistä tällainen sisäinen viisaus kumpuaa? Miten sen erottaa sisäisistä toiveista tai järjen äänestä? Intuutiosta puhutaan sydämen äänenä, mutta mistä sen tietää kaiken muun puheen ja höpötyksen keskellä? Uskoin aikoinaan meditaation puhistavan tuon sydämen äänen, mutta oma kokemukseni oli, ettei se sen puhtaammin puhunut kuin nytkään. Siellä edelleen eli ne sisäiset toiveet ja halut, mitkä vaikuttivat ajatteluun.

Kuten aiemmin olen todennut ei ole parasta ratkaisua asioille. Kaikki ratkaisut ovat sillä hetkellä yhtä hyviä ja joskus on vain valittava itselle paras mahdollinen olevista vaihtoehdoista.

Olen miettinyt kulttuurin vaikutusta. Yhteisökulttuureissa ihminen tietää paikkansa selkeämmin kuin meidän yksilökeskeisessä yhteiskunnassamme. Miltä ne ratkaisut tuntuvat, kun tietää, että on turha edes haaveilla jostain muusta. Onko tällainen asioiden vatvominen yksilökulttuurin myötä tullut tapa. Liikaa mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joita joutuu punnitsemaan ja valitsemaan. Intiassa olisin syntynyt tiettyyn kastiin ja tietäisin olevani siinä, oli mikä oma yrittämiseni mikä tahansa. Nyt ajatellaan, että omalla yrittämisellä saavutan jotain. Ellei sitten usko korkeimpien voimien järjestävän asioita.

Itselle olisi varmasti hyvä olla vaikka viikko yhteisökulttuurissa varttuneen ihmisen pään sisällä ja nähdä miten hän asiat kokee tai tuntee? Onko hänellä pettymyksiä? Turhaumaa? Ahdistavuutta omasta elämän tilanteesta?

Mutta miten jatkossa? Mitä tehdä tälle olemassa olevalle työahdistukselle? Kuukausi seuraavan lomaan ja sen tiedän olevan pitkä aika, jos sisällä velloo ahdistuksen eri muodot. Täytyy taas muistaa olla ajattelematta tulevaa etten luo pelkoja. Täytyy muistaa olla ajattelematta mennyttä, ettei katkeroidu. Täytyy muistaa olla liikaa ajattelematta tätä hetkeä, ettei turhaannu tai ahdistu. Mitä minä teen ajattelulla?

103. päivä

Olen lukenut itsearvostuksesta. Mielestäni se on eri asia kuin itserakkaus, vaikka menevät varmaan paljon käsikädessä. Itsensä rakastaminen voi olla vielä haastavampaa kuin itsensä arvostaminen. Voin arvostaa itseäni, mutten välttämättä aina rakasta. Työni alisuoriutuminen taisi tuoda mukanaan rutkaasti tuota epäitsearvostusta. En oikein pitänyt enää itseäni minään, vaikka toisaalta oli tietoisuus omista kyvyistä. Luulen, että tuollainen pitkäaikainen alisuoriutuminen työelämässä alkaa vaikuttamaan itsetuntoon ja nakertamaan pohjaa pois. Matalalla itsearvostuksella on vaikutus heikkoon itsetuntoon, ja sitä kautta myös masennuksen lisääntymiseen.

Olen miettinyt noita ahdistukseni syitä ja osaksi sitä masenteluakin mitä on ollut. Syyt ovat olleet ehkä monisyisempiä kuin odotinkaan. Ei pelkästään se työ itsessään, vaan se mitä se on aiheuttanut omalle psyykkelle ja piirteitä joita ei edes ole tunnistanut. Tuo aiemmin mainittu itsearvostuksen puute, tylsyys, alisuoriutuminen, oma vaihtelun halu, älyllisten haasteiden puute, kaamos... Ei ole ollut kyse vaan ettei persoonani sovi tähän työhön, vaan että tietyt persoonaallisuuden piirteeni kärjistyvät työssäni. Ihan samallalailla ne piirteet vaikuttavat niin vapaa-ajassa kuin työpaikalla. Ne ei ole ehkä niitä piirteitä, joista pidän eniten itsessäni, mutta ovat läsnä jokatapauksessa. En usko, että voin oikeuttaa omia taimpumuksiani vaan sanomalla, että "Minä nyt vaan satun olemaan tällainen". Onko minulla aikuisella ihmisellä mahdollista koulia itsestäni jossain määrin sietämään tylsyyttä ja kaamosta sekä välillä alisuoriutumista ja älyllisten haasteiden puutetta? Onko kohtuutonta odottaa, että elämä tarjoaisi juuri ne puitteet kaikille persoonan haastavaimmillekin piirteille, että olisin tasapainossa? Jotain asioita voin toki parantaa ajan saatossa, mutta en usko, että elämä haluaa olla niin reilu, että "Totta kai saat mitä haluat". Jokaisella elämässään on ne heikot kohdat, joihin tulee törmäämään uudelleen ja uudelleen. Niiden ominaisuuksien kanssa on enemmänkin opittava elämään.

Alapääorientoitunut Freud laittoi sentään jotain asiaa pohtimaan... Freudin mukaanhan vauva "elää äitinsä kautta" tai äiti (no voi toki olla isäkin) on kaikki kaikessa. Voiko tämä olla kiintymyksellisen rakkauden pohja? Ensirakkaus, jossa huomio on kohdistunut tähän lähivanhempaan. Rakkaus ilman erillisyyttä? Eikö tämä sama ensirakkauden kokonaisvaltaisuus toistu ensimmäisessä ihastumisessa/seurustelussa? Elämä pyörii sen toisen ihmisen ympärillä ja hän on kaikki? Kunnes on pakko opetella kypsempi tapa rakastaa. Hyväksyä toisen erillisyys ja oma erillisyys. New agessa paljon puhuttu erillisyys, onko se kuitenkin kaipuuta vaan siitä lapsuusajan täydellisestä kokonaisvaltaisesta rakkaudesta? Ettei se olisikaan mitään Jumalasta irrottautumista? Kun olemme eläneet äidin/isän kautta?

100. päivä

Olen lukenut Freudin perustuvaa minän syntyä. On tullut fiilis, että Freud on ollut pervertikko ja säestellyt fiilispohjalta ihmisen minuuden syntyä. Aika masentavaa luettavaa. Päivä on auringon paitseesta huolimatta:
https://www.youtube.com/watch?v=KQ2LWI5iOYY

Sisäinen teini pukkaa pintaan. Tai sitten se on keski-ikä.
En ole välttynyt ajatuksesta, että 6 vuotta sitä on tehnyt "töitä" aivan turhaan, päätyäkseen työttömäksi ja vielä epävarmemmalle pohjalle. Onhan sitä ollut haave, miten oma elämä kehittyisi työn saralla, mutta kyllä ei haaveet toteutuneet.

Olen säästänyt rahaa ja todennut inhoavani rahattomuutta. Kaikesta hienostelusta, että raha ei merkitse kaikkea ja voi viettää laadukasta elämää rahatta, taitaa olla paska puhetta. No ehkä sille arjen nauttijalle, rahattomuus on ok, voi kotoilla ja himmailla kotona niin paljon kuin sielu sietää! Raha mahdollistaa haaveilun matkoista, käynneistä kodin ulkopuolella ja uusista kokemuksista. Matkoissa parasta on se järjestely ja lähtemisen jännitys. Miltä kohde vaikuttaa, millaisia ovat ihmiset, tykkäänkö paikasta vai en... Kaipaan sitä tunnetta olla täysin vieraassa ympäristössä. Täysin outojen ihmisten ympärömänä. Erilaisen arkkitehtuurin siluetissa. Vieraan kielen puheesta.

Se on minun utopiani vapaudesta. Alan ymmärtä sitä mikä on se vapauden tarve itselle. En ole vapaa silloin, kun olen sidottu aikaan ja paikkaan. Sisäinen löytöretkeilijäni kasvattaa nälkäänsä. Tukaluus tulee, kun löytöretkeilijäni on kuolemassa nälkäänsä. Olen miettinyt, onko muita keinoja kuin fyysinen irtaantuminen arjesta? Onhan niitä, mutta valitettavasti uusi asia usein toistettuna arjistuu. Huomaan opiskelunkin arjistuvan, vaikka saan siitä nautintoa, kun olen saanyt asioita valmiiksi.

Olin kuvitellut, että tuon köytöretkeiljän saa kuriin ja ikä rauhoittaa sen, mutta se vaan taitaa olla osa minua. En kaipaa erityisesti extreme elämää tai seikkailua. Ne seikkailut on nähty. Onneksi silloin kun oli vielä kuntoa ja intoa. Nyt olen keski-käinen löytöretkeilijä, joka arvostaa hyvää hotellia, hyvä ruokaa ja perussiisteyttä. Jos vielä matkustan Intiaan, niin majoitukseen saan varata kyllä reilusti enemmän rahaa.

Viikolla podin tätä löytöretkeiljän kuoleman ahdinkoa. Onneksi sain siihen hetkellistä helpotusta lähtiessä koirien kanssa täsyin uudelle reitille. Täytyisi ehkä kerätä lista lähiympäristön paikoista joissa en ole käynyt ja uuden valloitukseenei menisi kovin montaa tuntia aikaa.

Tuo mennyt kuusi vuotta, antoi uudelleen kannustuksen siihen, että tehdä elämästä suunnitelmallisempaa. Eihän elämä ole suunnitelmien mukaan toimivaa, mutta että on edes itsellä jokin mihin pyrkiä ja tekee asioita sen eteen. Se, että utopiseeraa asioita, joihin ei ole edes lupausta annettu, on itsensä huijaamista. Mitä minä haluan tehdä 5. vuoden päästä, mitä voin tehdä sen eteen nyt? Mikä on se välietappi, mikä mahdollistaa päämäärän? En halua uskoa siihen, että on Jumala joka organisoi elämäni toiveitteni mukaisesti, enkelit auttavat minulle uuden vielä paremman työpaikan, henkioppaat kuiskuttelevat työnantajille minun kyvykkyydestä. Tai en halua uskoa edes siihen, että elämä automaattisesti järjestää kaikki: olisin vain pelkkä tahdoton kaarnanpala virtaavassa vedessä, joka löytyy parhaimmat reitit. Vastuu elämästäni on minun ja pelkät toiveet ja usko eivät riitä sen toteuttamisessa.

Se on varmaa, en halua enää näin yksinäistä työtä. Enköhän ole omat kasvikipuni ja toukasta kuoriutumiset suorittanut ja valmis kokemaan maailman aikuisena perhosena. Olen kohdannut sisäiset kamppailuni ja tutkinut itsenäni hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, olen valmis. En pelkää enää itseäni muiden seurassa. En häpeä itseäni, en pelkää sanomisiani, en pelkää puukon iskuja. Tulkoon, mitä tulee. Olen tarpeeksi vahva.

98. päivä

Elämän aaltoilun sietämisen opettelu on haaste sinällään. Monet asiat ovat itsekurista kiinni. Tiedän asioita, mitkä eivät ole hyväksi ja välillä ei vaan jaksa sitä jatkuvaa kontrollia. Jos löhöän sohvalla tietyssä asennossa, niskani varmasti kipeytyy. Jos syön alakuloisuuteni, painoni kasvaa. Jos koen tylsyyttä ja elämämyshakuisuutta, levottomuuteni kasvaa. Jos ajattelen kielteisesti, ahdistukseni lisääntyy. Elämän alamäessä kaikki tämä on aivan sama, ei se lisää hyvää oloa, mutta itselle huonoja asioita seurausten uhallakin haluaa tehdä. Kokea olevansa jotain muuta kuin täysipäinen ja täysin hallittu.

Valon ja elämän tasaisuuden vuoksi huomaan levottomuuteni kasvavan. Eihän tämä uusi ilmiö, onhan se lapsena jo minussa ollut. Arjen ja tylsyyden heikko sietokyky. Ei jaksa vain hiihtää, ei jaksa vain syödä joka aamu kaurapuuroa, ei jaksa vaan olla tyytyväinen pieneen maailmaan. Ihmettelin joskus ihmisiä, joka arvosti arkea. oliko kyse vanhuudesta vai mikä mielenhäiriö voi olla tylsyyden nauttimisessa? Nyt ymmärrään ihmisten erilaisuudesta enemmän kuin tuolloin ja ymmärrän, että jollekin riittää se "pieni maailma -normaali rutiinien kanssa". Kyllä, olen kateellinen. Minäkin haluaisin olla tyytyväinen vähään ja nauttia arjen askareista -ja se riittäisi. Silloin minä en olisi kyllä minä -päädytään kysymykseen pidänkö itsestäni tällaisena? Itsestä tykkääminenkin on siitä mielen pohjavireestä kiinni. Hyvinä päivinä riitän itselleni. "Huonojen ominaisuuksien päivänä" en riitä, en halua olla niiden tunteiden isäntänä.

Sain lisää palautetta joogan ohjauksesta tai uskalsin paremminkin vihdoin kaikki lukea. Järkytyin, lähinnä siinä, ettei negatiivista palautetta juuri ollut. Parissa palautteessa luki, että olen selkeä ohjeissa joka lisäisi entisestään hämmennystäni. Suullisen palautteen antajan perusteella päädyin täysin toisenlaiseen käsitykseen. Oli ehkä hyvä, että sain tuon suullisen palautteen ensin ja pystyin käsittelemään asiaa jo aiemmin ja ehkä ymmärtämään jotain erilaisista oppijoista. Edelleen olen tuon kirjallisen palautteen kannalla. Mielestäni tuo suullinen palaute ei välttämästtä lisännyt tai parantanut yhtään ymmärrystäni, vaan koska asioista ei puhuttu oikeilla nimillä jäi vähän epäselväksi, että mikä on vialla. Varmasti on aina kehitettävää omassa toiminnassa, en minä sitä kiellä. hyvä olisi kuitenkin tiedostaa itse, mitkä ovat ne suurimmat heikkoudet mihin haluaa lisäohjausta. Onko suurin heikkous se, että minulla ei ole pätevyyttä? Vaiko se, etten tiedä anatomiasta tarpeeksi? tai en osaa jonkun henkilön mielestä ohjata? Täytyy miettiä se kokonaisuus, ja mistä on apua suurimmalle osalle ihmisiä. Yksilötason tieto tulee ajan kanssa, ei joogassa voi kurssilla yksistään oppia, mikä on jokaiselle hyväksi.Jos tietäisin mikä olisi kaikille hyväksi, olisin guru. Edelleenkin näen paremmaksi sen tien, että jokainen ihminen oppisi kuuntelemaan itseään ja tietämään mikä itselle on hyväksi. Sitä jooga on minulle opettanut ja siitä olen iloinen. Minä määrään omat fyysiset rajani eikä kukaan muu. Toivotaan, että tuo sama säteilee muuhunkin elämään.

93. päivä

Eilen minulla oli tulos- ja kehityskeskustelu, mikä käytännössä on aika hyödytöntä määräaikaiselle. Olin jännittänyt tuota jostain syystä ja muutenkin ollut viime aikoina hieman huonovireinen. Aamulla rauhoituin kummasti lukiessa psykologian eseee-kirjaa ja siellä mainittiin useampaan kertaan sellainen lause, että "Minä tuottaa itse itsensä." Tämä ajatus jälleen valkeni itselleni. Minä itse teen valintaa, haluanko suhtautua pessimistisesti vai optimistisesti. Päätös, että nyt minä olen onnellinen ei toimi. Olen yrittänyt väkipakolla runnoa tuota ajatusta, mutta ei se ole karkottanut huonotuulisuutta pois. Silloin kun tuo ajatus lähtee sisäisen oivalluksen kautta on tapahtuma paljon syvempi ja mieleiala voi lähes hetkessä muuttua. Mistä vaan saa aina tuon syvemmän kokemuksen ymmärryksestä ja muistutuksen hyvästä todellisuudesta.

Keltinkangas-Järvinen ei ole kovin suurtaa vaikutusta tehnyt minuun, mutta jotain hänen kirjoissa on ollut ihan järkeenkäyvää. Hyvä oli ymmärtää, että henkilö joka työskentelee yksin ja työ on pitkäveteistä, ei ehkä viikonlopulta enää kaipaakaan lisää mökkiviikonloppua ja lepoa vaan täysin jotain muuta. Mielenkiintoinen sitaatti kirjasta " Temperamentti, stressi ja elämänhallinta".

"Stressi, unettomuus ja depressio kulkevat käsi kädessä. Aikaisemmin on aina ajateltu, että depressio aiheuttaa unettomuutta, ja unettomuus on yksi depression oire. nykytutkimus on yhä vakuuttavammin osoittanut, että syy-seuraussuhde voi olla myös toisinpäin: unettomuus voi aiheuttaa depresiota, olla myös depression syy, ei seuraus. Ensin kemiallinen tai fysiologinen poikkeustila, jonka syytä ei tarkalleen tunneta, johtaa unettomuuteen. pitkäkestoinen unettomuus puolestaan muuttaa aivojen neurokemiaa kuten välittäjäaineiden tasoa, ja altistaa depressiolle."

82. päivä

Aamulla seurana ahdistus. En halua huomisen tulevan ja lähteä töihin. Työn suhteen toivoton olotila -taas. Pöljä minä, annoin pettymykselle siivet oman mielikuvituksen avulla. Olen ollut varomaton ja kuvitellut liikoja. En muistanut paikkaani ja asemaani. En muistanut kieltäytyä ylimääräisestä, vaan tartuin vaihtelun vuoksi haasteeseen. Toivo heräsi taas ja ajatuksia paremmasta. Optimismi ei ole paras asenne ja pessimismi on suorastaan vaadittava ominaisuus.

Mutta olen kiitollinen omasta blogistani. Nuo alkupään päivitykset, jossa kamppailen näiden tuntemusten kanssa, auttavat saamaan itselle muita ajatuksia. Ahdistus on oma valinta! Näe se kaikki hyvä mikä on tässä sunnuntaissa, mitä kaikkea mukavaa voin tehdä. Miteä voin parantaa työssä? Pyrin ottamaan ensi kuussa palkatonta vapaata, kun lomapäivät ovat taas melkein kulutettu. Täytyy vaan olla realisti, että 4 päivää omaa lomaa voi olla mahdottomuus tässä talossa. Töitteni edistymiseen ja edistymättömyyteen, sillä ei suuremmin merkitystä, mutta "pitäähän minun paikkani ja asemani tietää". Joku pystyy minun esittämän ehdotuksen halutessaan tyrmäämään täysin. Tätä on olla oikeasti alainen.

Mutta se on ensi viikolla, nyt on nyt. Ja mie aion nauttia tästä päivästä, saunajoogasta, koirista, hyvästä ruuasta, esseestä... Nämä kaikki vie minun matkaani eteenpäin -ohi tämän hetken. Unelmani ovat kauempana kuin tässä ja siinäpä motivaatiota kylliksi miksi opiskella.

81. päivä

Aaltoilua, aaltoilua

Jotenkin jämähdin taas murehtimisen aallookkoon. Taas asioita, jotka eivät ole ajankohtaisia tai edes mitään sellaisia miksi kannattaisi asioita miettiä. Niin se vaan seuraksi tulee. Epäusko, etten koskaan pääse siihen toiseen tavoitteeseeni, että olen ikuisesti tuomittu olemaan pätkähommissa ja tekemään jotain yksinkertaista työtä. Epäusko, että koskaan pääsisin edes sisään yliopistoon. Katsoin pääsykokeita ja iski toivottomuus, ei minusta ole tuohon. Ei minulla ole tarpeeksi lahjoja opetella paljon asioita ulkoa.

Toinen on epäoikeudenmukaisuus ja tasa-arvottomuus, mikä hallitsee ajatuksia. 6 vuotta olen tehnyt yhtä ja samaa, hyvin kapean alan osaamista, jota ei Suomessa ole kuin yksi firma joka tarvii. Taloon tulee uusia määräaikaisia ihmisiä, jotka saavat heti ensimmäisenä työsuhteena monipuolisempia työhommia. Kumpi on parempi tai auttaa työllistymisessä tulevaisuudessa? Tunnen itseni kusetetulta. Joskus silloin alkuaikoina uskoi, että pikkuhiljaa työtehtävät laajentuu, niinkuin joillakin on tapahtunut. Kuinka väärässä sitä on ollut ja uskonut sellaiseen mitä ei ole edes luvattu.

Mietin kuitenkin opiskelua, että olen luvannut, että pääsykokeet eivät ole nyt ajankohtaista, joten miksi kantaa stressiä siitä? Jos minä päätän vuoden päästä yrittäväni täysillä, niin silloin panostukseni ja suunnitelmallisuuteni on toista. Ja asenne täytyy olla jotain muuta kuin, en minä ikinä opi tai pääse sisään. Täytyy mieltää mielessä mahdoton mahdolliseksi ja täysin hyväksi vaihtoehdoksi itselleni.

Mistä taas nuo turhanpäiväiset työmietteet tulevat? Olen ollut liian paljon töissä -ihan normaalilla työajalla. Olen aiemminkin epäillyt lyhyistä määräaikaisuuksista nauttivana, että liika on liikaa. Minulla liika tulee vastaan aiemmin kuin keskivertoihmisellä. 40 tuntia viikossa alkaa hallitsemaan ajatuksia. Otin nyt pari päivää vapaata, mutta tarvitsisin ainakin viikon, jotta voisin nauttia elämästä ja olemisesta. Ja saada työasiat oikeisiin mittasuhteisiin, antaa niiden olla ja tehdä sitä perushommaa, ilman että saan turhia toiveita työni monipuolistamisesta tai työni hallitsemisesta. On vaikeaa sopeutua, että minun tulee tehdä VAIN se mitä minun käsketään tehdä. Lähden innostumaan asioista ja kehittelemään mielikuvia miten asioita voisi tehdä toisinkin. Innostuneisuus on vain se, mikä on tässä työssä haitallinen ominaisuus. En ole saanut vapaa-ajalla innostusenergiaani purettua tarpeeksi, jotta se ei ilmeneisi työajallakin. On yllättävän vaikeaa rajoittaa tietynlaista perusominaisuutta minässäni. Innostuin pari kuukautta sitten uudistuksista jota tein koskien omaa työaikaa, mutta se ei innosta enää samallalailla kuin uutena. Täytyisi keksiä jotain uutta, johon voisin paneutua ja kehitellä -työajalla. Uuden asian muututtua rutiiniksi, tarvitsisin uuden polttoaineen johon voisin paneutua.

78. päivä

Otin tietoisen riskin, kun kysyin palauttetta pitämistä joogakursseistani. Kysyin palautetta paperilla, jotta näen myös hyvän palautteen, enkä takerru pelkästään parannettaviin kohtiin. Kritiikin ottamisen vastaanottamisen vaikeus nosti päätään ennen kuin olin edes kunnolla saanut palautetta. Eräs kurssillakävijöistä halusi antaa palautetta suullisesti, jotta ei jää väärinkäsityksiä. Ei vielä päästy kunnolla edes parannettaviin kohtiin, kun huomasin "tyypillisen reagoinnin". "Parhaimapani olen tehnyt, mutta mikään ei riitä." " Minulta vaaditaan enemmän kuin osaan." "Osaanko minä lainkaan mitään?" Kysehän ei loppukäessä ole edes siitä riitänkö minä tai että vaaditanko minulta liikaa/enemmän, vaan mitä voi parantaa ja kehittää. En ole nyt huipulla, joten aina voi oppia uusia tapoja ja keinoja.

Kritiikkihän ei ole henkilökohtaista, niin että minussa ihmisenä olisi jotain vikaa. Helposti itselläni se kääntyy tuohon tilaan, että olen viallinen tai sitten hyökkäysreaktioon "mikä sinä olet sanomaan!". Kritiikkihän on usein mielipide, jossa ei ole absoluuttista totuutta. Täytyy muistaa asioita suhteuttaa, että ne mielipiteet kertovat erilaisten ihmisten ajattelutavoista. Jos useammassa ohjaus-palautteessani mainitaan samat heikkoudet, niin silloin niitä vajaavaisuuksia on syytä miettiä: miten saada itseä kehittymään eteenpäin. Yksittäisen ihmisen mielipide tai palaute helposti muodostuu massaksi, että kaikki ajattelee näin ja kaikki näkevät minut epäonnistuneessa valossa.

Kaikkia ei voi miellyttää, joten tuonkin takia ei kannata yhden mielipiteen perusteella luoda käsitystä kokonaisuudesta. Kiitollinen olen kyllä tästäkin palautteesta, sillä kyllähän tämä käynnisti ajatusmoottorin ja omiin ajatuskaavoihin kangistumisen. Olen itse hyvin kriittinen ihminen ja annan palautetta helposti. Joten jos ihmisellä ei ole kypsynyttä palautteen vastaanottoa, niin onko palautteesta tällöin mitään hyötyä? Voisinko itse ilmaista epäkohtia sovinnollisemmin tai parhaimmillaan olla hiljaa? Olenko itse jossain asiassa niin täydellinen, että mielipiteeni on varmasti hyödyllinen ja tarpeellinen? Virheistä ja puutteista huolimatta voiko asia/ihminen olla tarpeeksi hyvä? Milloin on aiheellista puuttua omalla mielipiteellä asioihin?

Kriittisyyden kanssa voisin itsekin runsaasti rentoutua. Antaa asioiden ja ihmisten kukkia keskeneräisempänä kuin toivoisin. Maailma ei tule valmiiksi, vaikka kuinka korjaisin epäkohtia tai yrittäisin kehittää palautteellani asioita. Ensi kerralla voisin pysähtyä ja miettiä, kun olen antamassa palautetta tai kritisoimassa, oman toimintani hyödyllisyyttä. Positiinen palaute on asia erikseen ja sitä tehdään ylipäätään aivan liian niukasti. Joten sen sijaan, kun olisin jotain asiaa kristisoimassa, voisinkin etsiä samasta aiheesta seikan, jota kehua. Useimmiten positiivisten seikkojen löytämisestä lisää omaa hyvää mieltä. Huonoihin asioihin puuttumisella ruokkii vaan oman minän tyytymättömyyttä.

77. päivä

Olen miettinyt aggressiivisuutta. Olisiko yksi aggressiivisuuden merkki herkästi regoiminen asioihin?  En tarkoita tällä väkivaltaa -fyysistä tai psyykkistä, vaan alhaista reaktiokynnystä ylipäätään? Huomaan tietynlaisten epäkohtien kanssa, nousevani nollasta sataan ja jääväni jankkaamaan näitä mielessäni. Ei kaikki ihmiset käyttäydy näin, joten ehkä tässä olisi ainesta mihin tarttua kiinni minässäni.

Mietin viimistä työperäistä jankkaustani, että onko asiasta mitään hyötyä minulle? Ehkä ymmärtäessäni kyseessä olevan käyttäytymiskaava ja sellainen ominaisuus, johon olisi syytä kiinnittää huomiota, sain jonkin verran rauhoitettua kuohuntaani.

Aamulla töihin mennessä huomasin saman levyn jälleen pyörivän. Kävin hiihtämässä 20 kilometrin ylimääräisen lenkin ja hiihtolenkiltä tullessa huomasin asioiden olevan taas paremmissa mittasuhteissa. Ei ihme, että liikunta on auttanut minua. Useimmitenhan se on ollut ainoa keino saada itseni rauhoittumaan. Haluaisin oppia kyllä muitakin keinoja, sillä tämä on varmasti sellainen ominaisuus joka eniten aiheuttaa myrskyä vesilasissa.

74. päivä

Pitkästä aikaa on tullut luettua jotain mielenkiintoista. Joten tiedossa siteerauksia persoonapsykologian materialista. Mielenkiintoinen oli mielestäni tutkimus, joka koski työntekijöiden henkilökohtaisia tavoitteita. Tutkimuksen perusteella pystyttiin muodostamaan neljä erilaista ryhmää. Ensimmäisen ryhmän muodostivat henkilöt, joiden työn lisäksi tavoitteet liittyivät terveyden ylläpitoon. Heillä oli hyvä työkyky. Toinen ryhmä muodostui henkilöistä, joiden tavoitteet työn lisäksi koskivat muita elämänaluetta, kuten koulutusta, vapaa-aikaa ja perhettä. Heillä oli vähiten terveyteen liittyviä ongelmia ja he olivat tyytyväisimpiä elämään. Kolmas ryhmä koostui työntekijöistä, joilla korostuivat itseen liittyvät tavoitteet. Tämän ryhmän henkilöt olivat kaikkein masentuneimpia. Neljäs ryhmä oli niitä henkilöitä, joiden kaikki tavoitteet koskivat työelämää. He kärsivät voimakkaasta työuupumuksesta ja heillä oli heikko työkyky. Vahva työhön suuntautuminen ei siis tuo positiivista hyvinvointia vaan on pikemminkin uhka työhyvinvoinnille.

Useassa eri tutkimuksessa on tullut vastaan tuo, että omaa kehitystä korostavat tavoitteet ovat usein eniten masennusta tuovaa. Selityksenä on ollut "tavoitteiden mahdottomuus" ja vaikea saavutettavuus. Siinä voi olla ihan vinha perä. Hyväksi ihmiseksi tuleminen ei ole ehkä kaikkein helpoimpia tehtäviä, kuten itsekin olen joskus huomannut. Kuten Klinger on todennut, että saavuttamattomista tavoitteista luopumisella on keskeinen merkitys masentuneisuuden vähentymiselle.

Mielenkiintoista oli myös tunnesäätelystä, että jos henkilö pyrkii säätelemään omia kielteisiä tunteita, voi tämä edellyttää muunlaisen itsesäätelyn hellittämistä ja tämä voi näkyä esimerkiksi kohtuuttomana syöpöttelynä, juopotteluna, tupakointina tai uhkapelien pelaamisena.

Fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta haitallista vaikuttaisi olevan myös tunteiden tukahduttaminen ja kielteinen tunteiden sekä niihin johtaneiden tapahtumien passiivinen vatvominen.

Ajattelun avulla tapahtuva kielteisen tunteen myönteisemmäksi korjaaminen näyttää liittyvän hyvään itsetuntoon, vahvan optimismiin, runsaaseen ulospäin suuntautumiseen ja vähäiseen neuroottisuuteen.

Eiliseen kysymykseen introvertti/ekstrovertti löytyi vielä vähemmän käytetty keskitien vertti, eli ambivertti. Minusta se kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta. Ihmisiä on joka junaan, joten mitä enemmän vaihtoehtoja, niin sen enemmän junissa on matkustajia, eikä tarvitse jäädä asemalle. Erämaisesta elämäntyylistä huolimatta nautin kaupunkien paljoista ihmismassoista. Välillä tulee kaipuu Mumbain ihmis- ja värikirjoon. En pelkää olla outojen ihmisten seurassa ja usein huomaan puhuvanikin ja jopa aloittavan keskustelua. Kiinnostavaa, kuinka en välttämättä olekaan se sivustaseuraaja, joksi olen joskus itseni kuvitellut. Tosin suurin osan ajastanihan on kyllä tuollaista lonely riderina himmailua, mutta elämä on hyvä elää tilanteen mukaan.

73. päivä

Olen miettinyt olenko optimisti vai pessimisti, olenko introvertti vai ekstrovertti?

Katsoessani elämää taaksepäin, näen itsessäni enemmän optimismia ja tilanteista selviytymistä ja luottavaisuutta tulevaisuutta kohtaan. Näköalattomuus, jossa ei ole päämäärää eikä tähtäintä mihinkään, ei ole hyve. Joissain tuli vastaan käsitys siitä, että elämän virrassa meneminen, olisi tavoitteellista. Onhan se, mutta hyvä siellä on satamiakin olla matkan varrella. Pessimistinä on ollut opettavaista olla. Hyvä on edes vähän enemmän ymmärtää, mistä negatiivinen ajattelu saa alkunsa ja miltä se tuntuu ja kuinka se kierre elättää itseään.

Optimistina on huonona puolena on Toivon herääminen vähästä. Työn pienet tapahtumat herättelevät sellaista toivoa, että "hei tuollaista hommaahan olisi mukava tehdä vaihteeksi". Ei ole väärin innostua, mutta ei ole aina mahdollista tehdä sitä mikä itsestä tuntuu kaikkein parhaimmalta. Sitoutuminen johonkin tarkoittaa aina myös kompromisseja, ei ole vain minun halu, toive, vaatimus. Ehkä tämä kaikki on opettanut itselleni kypsempää asennoitumista, ei ole vain sellaista lapsellista huutoa omista haluista.

Toinen kysymys, minkä esitin, mikä on suhtautumiseni ihmisiin. Ihmisten tarinat ovat mielenkiintoisia, olen utelias kuulemaan, mikä on jokaisen meistä kertomus elämästä. Jokaisen tarina on oma elokuvansa omine juonen käänteineen. En kuitenkaan erityisemmin kaipaa ihmisten läheisyyttä tai että tarvitsisin ihmisiä päivittäin. En enää jännitä muita. Olen joskus kyseenalaistanut itseni, muiden varsinkin oudompien ihmisten seurassa. Pelännyt hyväksymättömyyttä ja omaa omituisuuteni ilmi tulemista. On vaatinut ehkä noin 5 vuoden kasvun asian tiedostamisesta siihen, etten välitä enää. On aina ihmisiä jotka eivät pidä minusta ja on niitä jotka pitävät. Ei ole kultaista keskitietä, joka miellyttäisi kaikkea. Samoin koen itse, on ihmisiä joista pidän ja niitä joita mieluummin välttelen, joten miksi odottaisin muiden ihmisten käytöksen olevan epänormaalimpaa kuin omani.

Miksi on niin tärkeää saada hyväksyntää omaksi ja selkään tapatuksia. Eikö se riitä, että saan hymyn oudolta ihmiseltä vaikka kaupan kassalla? Kuitenkin arjessa ne puolituntemattomat ihmisten kohtaamiset voivat antaa hyvää mieltä ja naurua, iloa, sekä pieniä tarinoita jaettavaksi.