247. päivä

En tajunnutkaan, että tässä minun haasteessani ohitin vaivihkaa 2/3 rajapyykin. Eli Voiton puolella voisi kai sanoa olevansa.

Viikon loma edessä ja hyvä eilinen takana, niin tuntuu kaikki ahistus taas hyvin kaukaiselta ja vieraalta. Työnhaku ryntäys "pois epätoivosta" oli hyvä herättelijä. Kului mukavasti aikaa ja sain myös haaveksimista ja miettimistä, miltä tuntuisi olla jossain muussa työssä. Olihan tuokin yksi keino tuoda tähän sietämisen opetteluun mahdollisuuksia. Toi se myös lisää ymmärrystä.

Eilen juoksin elämäni neljännen puoli maratonin. Hyvä aika ja juoksu tuntui todella nautinnolliselta. Maalissa oli todella mieluisa olo ja tänään sama onnistumisen ilo jatkui. On hyvä kokea tyytyväisyyttä itseen. Vaikka olisinkin ensi vuonna työttömänä, niin kannattaa yllä piettää näitä pieniä tavoitteita ja haaveita, mitkä tuovat iselle iloa ja hyvää mieltä. Normaali elämä taitaa olla hyvin vähän palkitsevaa ja sellaista että voi kokea onnistumista? Jostain sitä ainakin minä tarvitsen. Se on kai osa päämäärätietoisuutta. Talveksi olenkin itseäni haastamassa hiihtämiseen ja tietenkin on tuo pääsykokeisiin luku. Päätös siitä, että aion resurssini panostaa toukokuun pääsykokeisiin helpotti itseä. Aion ostaa psykologian ennakko valmennuskurssin ja ehkä päästä vielä toukokuun alussa intensiivikurssille. Minulla on päämäärä, ja aion siihen tähdätä. Huolimatta huonosta kärsivällisyydestä ja "antaa olla" asenteesta. Tämäkin on itselle haaste. Oikeasti keskittyä ja yrittää monen kuukauden ajan, Ei enää pikavoittoja tai helppoja ratkaisuja.

Tuleehan tuossa rupeamassa varmasti notkahduksia ja epätoivon hetkiä, mutta olenko suotta yrittänyt kasvattaa tässä vuoden aikana kärsivällisyyttä. enkä ole myös luonut tavoitteita? Ehkä pääsykoe lukemisessakin asetan välitavoitteet, unohtamatta niitä muunkin elämän tuomia "palkintoja". Tämä puolimaraton toi onnistumisen tunteen ja tunnen tällä hetkellä onnistuvani pääseväni myös sisälle yliopistoon. Onnistuminen missä tahansa tuo yleistä onnistumisen tunnetta ja uskoa omiin kykyihin. intoa yrittää enemmän ja kohottaa omia tavoitteita. Aion kasvattaa sisäistä onnistujaani uskomaan ja myös toimimaan sen mukaan. En halua antaa tilaa, sille epätoivoiselle minälle, jonka valtaa epäusko omaan onnistumiseen.

Huomaan, puhuessani työpaikan katkeroittavista asioista, sen tuntemuksen jäävän päälle. Se tulee vapaa-aikaan ja jää pään sisälle jauhattamaan. Olen yrittänyt huomioida, etten ainakaan vapaa-ajalla uhraisi aikaa työpaikan asioille. vaikka kokisin olevani työpaikkani suhteen häviäjä, voi se loput 16 tuntia vuorokaudessa olla onnistumista. Voin iloita, kun olen nukkunut hyvin yöni ja nauttinut harrastuksista ja lähimmäisistä.

245. päivä

En saanut hakemaani työpaikkaa. Päällimmäinen tunteeni oli helpotus.

Työhaastattelu oli melko hermostuttava tilaisuus. Näin jälkikäteen ajateltuna, puhuin liikaa ja selitin turhaa. Liian harvoin olen tainnut olla työhaastattelussa, sillä kävin selkeästi ylikierroksilla. Työhaastattelussahan saa kuvan myös työnantajasta ja minulla ei tullut kovin hyvää vaikutelmaa. Tai se tulevaisuuden vision, minkä sain ei kauheasti itseäni lämmittänyt. Ei mitään yllättävää ja jopa suhtautuminen esimerkiksi etätyöhön oli minusta aika kummallinen.

Hyvä kokemus kaikenkaikkiaan. Ja koska päällimmäinen tunne oli helpotus, niin tämä oli varmasti oikea ratkaisu. Haastattelussa jo arvelin, etten saa työpaikkaa ja jos yllätykseni olisin saanutkin, niin olin jo mielessäni kieltäytymässä. Elämän realiteetit tulivat jälleen vastaan, kun mietin hakemani työn toimenkuvaa. En halua enää maastoilua ja suppeaa uranäkymää. Jotain paljon laajempaa ja parempa täytyy olla jossain.

Vaikka itse uskoisin pystyväni paljon monimutkaisempiin töihin, kun mitä koulutukseni ja työkokemukseni antavat ymmärtää, niin ne ovat kuitenkin ne dokumentit mitä työnantajat katsovat ja mitkä kertovat minusta. Se on vain hyväksyttävä. Jos olen 7 vuotta viimeisestä työelämästä tehnyt yhden alan parissa, niin vaikeaa on todistella olevansa hyvä jossain muussa. Minulla ei ole sellaisia suhteita tai tahoja, jotka suosisivat minua yrittämään jotain muuta.

On aika järkyttävää ymmärtää, että se mihin minulla on osaaminen ja vahvuus, on se työ mitä tällä hetkellä vähiten haluan elämässäni tehdä. Minulla ei ole todistusaineistoa, että olen hyvä johtamaan asioita ja järjestelemään juttuja. Minulla ei ole todisteita, että osaan toimia erilaisten ihmisten kanssa. Eikä minulla ole mitään mikä kertoisi älyllisestä kapasiteetista, joka on ollut työttömänä monta vuotta.

Niin kuin työhaastattelussa tuli esiin: "Tykkäät olla maastossa?" (itseselvänä olettamuksena). Taisin mennä aika vaikean näköisenä ja aloin kai selittämään, etten nykyisessä määrin jne jne... ja tuohan on vain puoli totuutta.

Täytyy vain ensi vuonna panostaa niihin pääsykokeisiin. On pakko tehdä jotain joka vie askeleen edemmäs sitä mitä haluan. Taidan kesän ekstratienaamiset satsata psykologian valmennuskursseihin. En halua kovin montaa vuotta vain yritellä.

Edelleen mielessä on oman uran valinnasta katuminen. Muistelen joskus miettineeni tuota asiaa, että tykkään sekä mentaali että fyysisestä työstä, että mitänhän pitäisi tehdä. Miksei kukaan enkä itsekään ymmärtänyt vanhenemisen tuomaa väsymistä huomioon ja sitä, että harrastus ei ole hyvä työnä. Miksi mikään niistä ammatinvalintapsykologeista ei kannustanut opiskelemaan pitkälle, koska nyky-yhteiskunnassa haasteet loppuu peruskoulutuksen tasolla ika nopeasti. ei eletä enää 70-lukua, jolloin hyvä tyyppi sai töitä. Nyt eletään ylikoulutuksen ja suurtyöttömyyden Suomessa. Ylikouluttautumisen myötä suorittavan työn ulkopuoliset toimet valitaan aina korkean koulutuksen perusteella. Ja se korkea koulutus ei ole ainakaan ammattikorkeakoulu.

Työn ahdistavuuteen ovat auttaneet sienten keräämiset! Kiitos kaikki ihanat voitatit, matsutaket, haperot, puniikkitatit... You save my life :)

241. päivä

Jännittää ja vietävästi. Minulla on tänään työhaastattelu. Viimeksi vuonna 2008 olen ollut työhaastattelussa. Aamulla kotona mietin vaatevalintoja, miten laittaa tukka. Miten antaa pukeutuen ja oman näön kautta vaikutelma reippaasta ja hyvästä työntekijästä. Ja vielä niin, että oma persoona kuitenkin erottuisi. Pidän itseäni kuitenkin hyvänä tyyppinä ja sellaisena henkilönä joka kannattaa palkata. Miten kaikki tämä antaa ulospäin.

Puolitoista viikkoa olen aina mietiskellyt vastauksia mahdollisiin kysymyksiin. huomasin jo eilen kyllä unohtaneeni osan. Mitä ne olivatkaan ne minun huonot puolet? Olihan niitä ja antaa huonoa vaikutelmaa olla mainitsematta mitään? Miksi hainkaan tätä työpaikkaa? Tai miten sanoa työpaikan haun syyt, niin etten tuo sitä kaikkea pettymystä ja katkeruuttani esiin nykyiseen työhöni.

Mietin, että olen oikeasti onnistunut kyllä aikaisemmin aika hyvin saamaan haluamiani työpaikkoja. Tämä tosiasia meinaa välillä unohtua. Jos nykyisessä työssä minua ei arvosteta juurikaan, niin muiden työnantajien silmissä, olen ollut hyvä valinta erilaisiin tehtäviin.

Pahinta taitaa olla se, että olen kuvitellut itseäni jo uudessa työpaikassa. Olen miettinyt omaa pärjäämistä ja miten elämä muuttuu. Jos en tule valituksi, niin tulee kyllä melkoinen pettymys. Olen niin selkeästi orientoinut itseäni uusiin tehtäviin ja uusiin haasteisiin. Tähän vanhaan paluu tuntuu kyllä huonolta vaihtoehdolta.