En saanut hakemaani työpaikkaa. Päällimmäinen tunteeni oli helpotus.
Työhaastattelu oli melko hermostuttava tilaisuus. Näin jälkikäteen ajateltuna, puhuin liikaa ja selitin turhaa. Liian harvoin olen tainnut olla työhaastattelussa, sillä kävin selkeästi ylikierroksilla. Työhaastattelussahan saa kuvan myös työnantajasta ja minulla ei tullut kovin hyvää vaikutelmaa. Tai se tulevaisuuden vision, minkä sain ei kauheasti itseäni lämmittänyt. Ei mitään yllättävää ja jopa suhtautuminen esimerkiksi etätyöhön oli minusta aika kummallinen.
Hyvä kokemus kaikenkaikkiaan. Ja koska päällimmäinen tunne oli helpotus, niin tämä oli varmasti oikea ratkaisu. Haastattelussa jo arvelin, etten saa työpaikkaa ja jos yllätykseni olisin saanutkin, niin olin jo mielessäni kieltäytymässä. Elämän realiteetit tulivat jälleen vastaan, kun mietin hakemani työn toimenkuvaa. En halua enää maastoilua ja suppeaa uranäkymää. Jotain paljon laajempaa ja parempa täytyy olla jossain.
Vaikka itse uskoisin pystyväni paljon monimutkaisempiin töihin, kun mitä koulutukseni ja työkokemukseni antavat ymmärtää, niin ne ovat kuitenkin ne dokumentit mitä työnantajat katsovat ja mitkä kertovat minusta. Se on vain hyväksyttävä. Jos olen 7 vuotta viimeisestä työelämästä tehnyt yhden alan parissa, niin vaikeaa on todistella olevansa hyvä jossain muussa. Minulla ei ole sellaisia suhteita tai tahoja, jotka suosisivat minua yrittämään jotain muuta.
On aika järkyttävää ymmärtää, että se mihin minulla on osaaminen ja vahvuus, on se työ mitä tällä hetkellä vähiten haluan elämässäni tehdä. Minulla ei ole todistusaineistoa, että olen hyvä johtamaan asioita ja järjestelemään juttuja. Minulla ei ole todisteita, että osaan toimia erilaisten ihmisten kanssa. Eikä minulla ole mitään mikä kertoisi älyllisestä kapasiteetista, joka on ollut työttömänä monta vuotta.
Niin kuin työhaastattelussa tuli esiin: "Tykkäät olla maastossa?" (itseselvänä olettamuksena). Taisin mennä aika vaikean näköisenä ja aloin kai selittämään, etten nykyisessä määrin jne jne... ja tuohan on vain puoli totuutta.
Täytyy vain ensi vuonna panostaa niihin pääsykokeisiin. On pakko tehdä jotain joka vie askeleen edemmäs sitä mitä haluan. Taidan kesän ekstratienaamiset satsata psykologian valmennuskursseihin. En halua kovin montaa vuotta vain yritellä.
Edelleen mielessä on oman uran valinnasta katuminen. Muistelen joskus miettineeni tuota asiaa, että tykkään sekä mentaali että fyysisestä työstä, että mitänhän pitäisi tehdä. Miksei kukaan enkä itsekään ymmärtänyt vanhenemisen tuomaa väsymistä huomioon ja sitä, että harrastus ei ole hyvä työnä. Miksi mikään niistä ammatinvalintapsykologeista ei kannustanut opiskelemaan pitkälle, koska nyky-yhteiskunnassa haasteet loppuu peruskoulutuksen tasolla ika nopeasti. ei eletä enää 70-lukua, jolloin hyvä tyyppi sai töitä. Nyt eletään ylikoulutuksen ja suurtyöttömyyden Suomessa. Ylikouluttautumisen myötä suorittavan työn ulkopuoliset toimet valitaan aina korkean koulutuksen perusteella. Ja se korkea koulutus ei ole ainakaan ammattikorkeakoulu.
Työn ahdistavuuteen ovat auttaneet sienten keräämiset! Kiitos kaikki ihanat voitatit, matsutaket, haperot, puniikkitatit... You save my life :)
Työhaastattelu oli melko hermostuttava tilaisuus. Näin jälkikäteen ajateltuna, puhuin liikaa ja selitin turhaa. Liian harvoin olen tainnut olla työhaastattelussa, sillä kävin selkeästi ylikierroksilla. Työhaastattelussahan saa kuvan myös työnantajasta ja minulla ei tullut kovin hyvää vaikutelmaa. Tai se tulevaisuuden vision, minkä sain ei kauheasti itseäni lämmittänyt. Ei mitään yllättävää ja jopa suhtautuminen esimerkiksi etätyöhön oli minusta aika kummallinen.
Hyvä kokemus kaikenkaikkiaan. Ja koska päällimmäinen tunne oli helpotus, niin tämä oli varmasti oikea ratkaisu. Haastattelussa jo arvelin, etten saa työpaikkaa ja jos yllätykseni olisin saanutkin, niin olin jo mielessäni kieltäytymässä. Elämän realiteetit tulivat jälleen vastaan, kun mietin hakemani työn toimenkuvaa. En halua enää maastoilua ja suppeaa uranäkymää. Jotain paljon laajempaa ja parempa täytyy olla jossain.
Vaikka itse uskoisin pystyväni paljon monimutkaisempiin töihin, kun mitä koulutukseni ja työkokemukseni antavat ymmärtää, niin ne ovat kuitenkin ne dokumentit mitä työnantajat katsovat ja mitkä kertovat minusta. Se on vain hyväksyttävä. Jos olen 7 vuotta viimeisestä työelämästä tehnyt yhden alan parissa, niin vaikeaa on todistella olevansa hyvä jossain muussa. Minulla ei ole sellaisia suhteita tai tahoja, jotka suosisivat minua yrittämään jotain muuta.
On aika järkyttävää ymmärtää, että se mihin minulla on osaaminen ja vahvuus, on se työ mitä tällä hetkellä vähiten haluan elämässäni tehdä. Minulla ei ole todistusaineistoa, että olen hyvä johtamaan asioita ja järjestelemään juttuja. Minulla ei ole todisteita, että osaan toimia erilaisten ihmisten kanssa. Eikä minulla ole mitään mikä kertoisi älyllisestä kapasiteetista, joka on ollut työttömänä monta vuotta.
Niin kuin työhaastattelussa tuli esiin: "Tykkäät olla maastossa?" (itseselvänä olettamuksena). Taisin mennä aika vaikean näköisenä ja aloin kai selittämään, etten nykyisessä määrin jne jne... ja tuohan on vain puoli totuutta.
Täytyy vain ensi vuonna panostaa niihin pääsykokeisiin. On pakko tehdä jotain joka vie askeleen edemmäs sitä mitä haluan. Taidan kesän ekstratienaamiset satsata psykologian valmennuskursseihin. En halua kovin montaa vuotta vain yritellä.
Edelleen mielessä on oman uran valinnasta katuminen. Muistelen joskus miettineeni tuota asiaa, että tykkään sekä mentaali että fyysisestä työstä, että mitänhän pitäisi tehdä. Miksei kukaan enkä itsekään ymmärtänyt vanhenemisen tuomaa väsymistä huomioon ja sitä, että harrastus ei ole hyvä työnä. Miksi mikään niistä ammatinvalintapsykologeista ei kannustanut opiskelemaan pitkälle, koska nyky-yhteiskunnassa haasteet loppuu peruskoulutuksen tasolla ika nopeasti. ei eletä enää 70-lukua, jolloin hyvä tyyppi sai töitä. Nyt eletään ylikoulutuksen ja suurtyöttömyyden Suomessa. Ylikouluttautumisen myötä suorittavan työn ulkopuoliset toimet valitaan aina korkean koulutuksen perusteella. Ja se korkea koulutus ei ole ainakaan ammattikorkeakoulu.
Työn ahdistavuuteen ovat auttaneet sienten keräämiset! Kiitos kaikki ihanat voitatit, matsutaket, haperot, puniikkitatit... You save my life :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti