118. päivä

Paljon olen saanut ajattelemisen aihetta ja erilaisia näkökulmia viime aikoina. Ahdistus on vaihtunut välillä masennukseen ja muuten vaan alakuloon. Töissä ei riitä tarpeeksi systemaattista tekemistä ja en ole oikein vapaa-ajallakaan saanut onnistumisia. On yksittäisiä hetkiä ja arjesta poissa oloja, jotka tuovat muuta ajateltavaa.

Viime viikolla ajauduin ohjattuun rentoutukseen. En ole aikoihin ollut mukana tuollaisessa ohjatussa harjoituksessa -menneestä johtuen. Olen myös äärimmäisen varovainen sallimaan mieleni kuljetettavan jonnekin. Rentoutus oli hyvä -10 askelta alaspäin, kuljeskelua metsässä ja niityllä pötköttämistä ja paluumatka. Sallin mielikuvitukselleni rentoutua ja nauttia auringosta. Koin ettei se ollut liian korkealentoista tai tasomaailmassa matkailua. En oikeastaan ollut aiemmin tajunnut kuinka varovainen minusta on tullut. Itselleni ne se ero reaalimaailman ja sen jonkin "korkeamman maailman välillä" oli aivan liian iso. Kaverini ehdotti, että mindfulness voisi sopia minulle. Ehkä, mutta epäilen, ettenkö taas lähtisi jonnekin reissun päälle. Mikä on turvallista jalat maasa matkailua minulle, joka voi helposti mielikuvituksella mennä ihan mihin haluaa. Monesti mediaatiossa ei ollut tarkoitus edes mennä mihinkään, mutta kuitenkin huomasin olleeni "irti".

Olen törmännyt myös ongelmieni vähättelyyn. Hyvä kokemus. Olen joskus ollut hyvinkin helposti tuomitsemassa ihmisiä ja heidän ongelmia -tyhjänpäiväiseksi. Toivottavasti tämä eletty elämä on kasvattanut minut ymmärtämään, ettei ongelmilla ole tärkeys/paremmusjärjestystä. Jokaisen ihmisen ongelma on todellinen hänelle itselleen. Mikä minä olen sanomaan, ettei "Ongelmasi ole ongelman arvoinen". Ei elämä ole niin mustavalkoista. Olen oppinut toivottavasti tässä puolen vuoden aikana myös näkemään harmaan eri sävyjä. En odotakaan ulkopuolisen ymmärtävän ongelmiani vaan, että ne hyväksytään. Hyväksynnän harjoittamisessa saan toki itsekin työstää ja paljon. Oppisin olemaan mielummin hiljaa ja kuuntelemaan, kuin avaamaan suutani. Helppo on sanoa ja laukoa mielipiteitä, joten kummassa tarvin enemmän harjoitusta?

110. päivä

Yöllä en saanut unta. Sydänalaa puristi, tuttu tunne. Ahdisti. Työ. En tiennytkään, että töihin paluu loman jälkeen tuntuu NÄIN pahalta. Onko osa sitä kireyttä, mitä oli viime viikolla, työperäistä? Peitänkö kuitenkin itseltäni todellisen tuntemuksen? En voi kyllä sanoa kovin nauttineeni työajastakaan ennen lomaa, joten ei kyse liene epärehellisyydestä. Levottomuus on osa turhaumaa?

Yöllä mietin, miten saan pysäytettyä ajattelumadon. Otin esiin pääsykoekirjan filosofista pohdinnasta hyvän olemuksesta. Intuitisesti ihminen kokisi mikä on hyvää. Minusta tuo oli mielenkiintoista ja sopivan kaukana näistä työkuvioista. Siitä on aika pitkä aika, että olen uskonut intuution olevan ainoa joka tietää. Mistä tällainen sisäinen viisaus kumpuaa? Miten sen erottaa sisäisistä toiveista tai järjen äänestä? Intuutiosta puhutaan sydämen äänenä, mutta mistä sen tietää kaiken muun puheen ja höpötyksen keskellä? Uskoin aikoinaan meditaation puhistavan tuon sydämen äänen, mutta oma kokemukseni oli, ettei se sen puhtaammin puhunut kuin nytkään. Siellä edelleen eli ne sisäiset toiveet ja halut, mitkä vaikuttivat ajatteluun.

Kuten aiemmin olen todennut ei ole parasta ratkaisua asioille. Kaikki ratkaisut ovat sillä hetkellä yhtä hyviä ja joskus on vain valittava itselle paras mahdollinen olevista vaihtoehdoista.

Olen miettinyt kulttuurin vaikutusta. Yhteisökulttuureissa ihminen tietää paikkansa selkeämmin kuin meidän yksilökeskeisessä yhteiskunnassamme. Miltä ne ratkaisut tuntuvat, kun tietää, että on turha edes haaveilla jostain muusta. Onko tällainen asioiden vatvominen yksilökulttuurin myötä tullut tapa. Liikaa mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joita joutuu punnitsemaan ja valitsemaan. Intiassa olisin syntynyt tiettyyn kastiin ja tietäisin olevani siinä, oli mikä oma yrittämiseni mikä tahansa. Nyt ajatellaan, että omalla yrittämisellä saavutan jotain. Ellei sitten usko korkeimpien voimien järjestävän asioita.

Itselle olisi varmasti hyvä olla vaikka viikko yhteisökulttuurissa varttuneen ihmisen pään sisällä ja nähdä miten hän asiat kokee tai tuntee? Onko hänellä pettymyksiä? Turhaumaa? Ahdistavuutta omasta elämän tilanteesta?

Mutta miten jatkossa? Mitä tehdä tälle olemassa olevalle työahdistukselle? Kuukausi seuraavan lomaan ja sen tiedän olevan pitkä aika, jos sisällä velloo ahdistuksen eri muodot. Täytyy taas muistaa olla ajattelematta tulevaa etten luo pelkoja. Täytyy muistaa olla ajattelematta mennyttä, ettei katkeroidu. Täytyy muistaa olla liikaa ajattelematta tätä hetkeä, ettei turhaannu tai ahdistu. Mitä minä teen ajattelulla?

103. päivä

Olen lukenut itsearvostuksesta. Mielestäni se on eri asia kuin itserakkaus, vaikka menevät varmaan paljon käsikädessä. Itsensä rakastaminen voi olla vielä haastavampaa kuin itsensä arvostaminen. Voin arvostaa itseäni, mutten välttämättä aina rakasta. Työni alisuoriutuminen taisi tuoda mukanaan rutkaasti tuota epäitsearvostusta. En oikein pitänyt enää itseäni minään, vaikka toisaalta oli tietoisuus omista kyvyistä. Luulen, että tuollainen pitkäaikainen alisuoriutuminen työelämässä alkaa vaikuttamaan itsetuntoon ja nakertamaan pohjaa pois. Matalalla itsearvostuksella on vaikutus heikkoon itsetuntoon, ja sitä kautta myös masennuksen lisääntymiseen.

Olen miettinyt noita ahdistukseni syitä ja osaksi sitä masenteluakin mitä on ollut. Syyt ovat olleet ehkä monisyisempiä kuin odotinkaan. Ei pelkästään se työ itsessään, vaan se mitä se on aiheuttanut omalle psyykkelle ja piirteitä joita ei edes ole tunnistanut. Tuo aiemmin mainittu itsearvostuksen puute, tylsyys, alisuoriutuminen, oma vaihtelun halu, älyllisten haasteiden puute, kaamos... Ei ole ollut kyse vaan ettei persoonani sovi tähän työhön, vaan että tietyt persoonaallisuuden piirteeni kärjistyvät työssäni. Ihan samallalailla ne piirteet vaikuttavat niin vapaa-ajassa kuin työpaikalla. Ne ei ole ehkä niitä piirteitä, joista pidän eniten itsessäni, mutta ovat läsnä jokatapauksessa. En usko, että voin oikeuttaa omia taimpumuksiani vaan sanomalla, että "Minä nyt vaan satun olemaan tällainen". Onko minulla aikuisella ihmisellä mahdollista koulia itsestäni jossain määrin sietämään tylsyyttä ja kaamosta sekä välillä alisuoriutumista ja älyllisten haasteiden puutetta? Onko kohtuutonta odottaa, että elämä tarjoaisi juuri ne puitteet kaikille persoonan haastavaimmillekin piirteille, että olisin tasapainossa? Jotain asioita voin toki parantaa ajan saatossa, mutta en usko, että elämä haluaa olla niin reilu, että "Totta kai saat mitä haluat". Jokaisella elämässään on ne heikot kohdat, joihin tulee törmäämään uudelleen ja uudelleen. Niiden ominaisuuksien kanssa on enemmänkin opittava elämään.

Alapääorientoitunut Freud laittoi sentään jotain asiaa pohtimaan... Freudin mukaanhan vauva "elää äitinsä kautta" tai äiti (no voi toki olla isäkin) on kaikki kaikessa. Voiko tämä olla kiintymyksellisen rakkauden pohja? Ensirakkaus, jossa huomio on kohdistunut tähän lähivanhempaan. Rakkaus ilman erillisyyttä? Eikö tämä sama ensirakkauden kokonaisvaltaisuus toistu ensimmäisessä ihastumisessa/seurustelussa? Elämä pyörii sen toisen ihmisen ympärillä ja hän on kaikki? Kunnes on pakko opetella kypsempi tapa rakastaa. Hyväksyä toisen erillisyys ja oma erillisyys. New agessa paljon puhuttu erillisyys, onko se kuitenkin kaipuuta vaan siitä lapsuusajan täydellisestä kokonaisvaltaisesta rakkaudesta? Ettei se olisikaan mitään Jumalasta irrottautumista? Kun olemme eläneet äidin/isän kautta?

100. päivä

Olen lukenut Freudin perustuvaa minän syntyä. On tullut fiilis, että Freud on ollut pervertikko ja säestellyt fiilispohjalta ihmisen minuuden syntyä. Aika masentavaa luettavaa. Päivä on auringon paitseesta huolimatta:
https://www.youtube.com/watch?v=KQ2LWI5iOYY

Sisäinen teini pukkaa pintaan. Tai sitten se on keski-ikä.
En ole välttynyt ajatuksesta, että 6 vuotta sitä on tehnyt "töitä" aivan turhaan, päätyäkseen työttömäksi ja vielä epävarmemmalle pohjalle. Onhan sitä ollut haave, miten oma elämä kehittyisi työn saralla, mutta kyllä ei haaveet toteutuneet.

Olen säästänyt rahaa ja todennut inhoavani rahattomuutta. Kaikesta hienostelusta, että raha ei merkitse kaikkea ja voi viettää laadukasta elämää rahatta, taitaa olla paska puhetta. No ehkä sille arjen nauttijalle, rahattomuus on ok, voi kotoilla ja himmailla kotona niin paljon kuin sielu sietää! Raha mahdollistaa haaveilun matkoista, käynneistä kodin ulkopuolella ja uusista kokemuksista. Matkoissa parasta on se järjestely ja lähtemisen jännitys. Miltä kohde vaikuttaa, millaisia ovat ihmiset, tykkäänkö paikasta vai en... Kaipaan sitä tunnetta olla täysin vieraassa ympäristössä. Täysin outojen ihmisten ympärömänä. Erilaisen arkkitehtuurin siluetissa. Vieraan kielen puheesta.

Se on minun utopiani vapaudesta. Alan ymmärtä sitä mikä on se vapauden tarve itselle. En ole vapaa silloin, kun olen sidottu aikaan ja paikkaan. Sisäinen löytöretkeilijäni kasvattaa nälkäänsä. Tukaluus tulee, kun löytöretkeilijäni on kuolemassa nälkäänsä. Olen miettinyt, onko muita keinoja kuin fyysinen irtaantuminen arjesta? Onhan niitä, mutta valitettavasti uusi asia usein toistettuna arjistuu. Huomaan opiskelunkin arjistuvan, vaikka saan siitä nautintoa, kun olen saanyt asioita valmiiksi.

Olin kuvitellut, että tuon köytöretkeiljän saa kuriin ja ikä rauhoittaa sen, mutta se vaan taitaa olla osa minua. En kaipaa erityisesti extreme elämää tai seikkailua. Ne seikkailut on nähty. Onneksi silloin kun oli vielä kuntoa ja intoa. Nyt olen keski-käinen löytöretkeilijä, joka arvostaa hyvää hotellia, hyvä ruokaa ja perussiisteyttä. Jos vielä matkustan Intiaan, niin majoitukseen saan varata kyllä reilusti enemmän rahaa.

Viikolla podin tätä löytöretkeiljän kuoleman ahdinkoa. Onneksi sain siihen hetkellistä helpotusta lähtiessä koirien kanssa täsyin uudelle reitille. Täytyisi ehkä kerätä lista lähiympäristön paikoista joissa en ole käynyt ja uuden valloitukseenei menisi kovin montaa tuntia aikaa.

Tuo mennyt kuusi vuotta, antoi uudelleen kannustuksen siihen, että tehdä elämästä suunnitelmallisempaa. Eihän elämä ole suunnitelmien mukaan toimivaa, mutta että on edes itsellä jokin mihin pyrkiä ja tekee asioita sen eteen. Se, että utopiseeraa asioita, joihin ei ole edes lupausta annettu, on itsensä huijaamista. Mitä minä haluan tehdä 5. vuoden päästä, mitä voin tehdä sen eteen nyt? Mikä on se välietappi, mikä mahdollistaa päämäärän? En halua uskoa siihen, että on Jumala joka organisoi elämäni toiveitteni mukaisesti, enkelit auttavat minulle uuden vielä paremman työpaikan, henkioppaat kuiskuttelevat työnantajille minun kyvykkyydestä. Tai en halua uskoa edes siihen, että elämä automaattisesti järjestää kaikki: olisin vain pelkkä tahdoton kaarnanpala virtaavassa vedessä, joka löytyy parhaimmat reitit. Vastuu elämästäni on minun ja pelkät toiveet ja usko eivät riitä sen toteuttamisessa.

Se on varmaa, en halua enää näin yksinäistä työtä. Enköhän ole omat kasvikipuni ja toukasta kuoriutumiset suorittanut ja valmis kokemaan maailman aikuisena perhosena. Olen kohdannut sisäiset kamppailuni ja tutkinut itsenäni hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, olen valmis. En pelkää enää itseäni muiden seurassa. En häpeä itseäni, en pelkää sanomisiani, en pelkää puukon iskuja. Tulkoon, mitä tulee. Olen tarpeeksi vahva.

98. päivä

Elämän aaltoilun sietämisen opettelu on haaste sinällään. Monet asiat ovat itsekurista kiinni. Tiedän asioita, mitkä eivät ole hyväksi ja välillä ei vaan jaksa sitä jatkuvaa kontrollia. Jos löhöän sohvalla tietyssä asennossa, niskani varmasti kipeytyy. Jos syön alakuloisuuteni, painoni kasvaa. Jos koen tylsyyttä ja elämämyshakuisuutta, levottomuuteni kasvaa. Jos ajattelen kielteisesti, ahdistukseni lisääntyy. Elämän alamäessä kaikki tämä on aivan sama, ei se lisää hyvää oloa, mutta itselle huonoja asioita seurausten uhallakin haluaa tehdä. Kokea olevansa jotain muuta kuin täysipäinen ja täysin hallittu.

Valon ja elämän tasaisuuden vuoksi huomaan levottomuuteni kasvavan. Eihän tämä uusi ilmiö, onhan se lapsena jo minussa ollut. Arjen ja tylsyyden heikko sietokyky. Ei jaksa vain hiihtää, ei jaksa vain syödä joka aamu kaurapuuroa, ei jaksa vaan olla tyytyväinen pieneen maailmaan. Ihmettelin joskus ihmisiä, joka arvosti arkea. oliko kyse vanhuudesta vai mikä mielenhäiriö voi olla tylsyyden nauttimisessa? Nyt ymmärrään ihmisten erilaisuudesta enemmän kuin tuolloin ja ymmärrän, että jollekin riittää se "pieni maailma -normaali rutiinien kanssa". Kyllä, olen kateellinen. Minäkin haluaisin olla tyytyväinen vähään ja nauttia arjen askareista -ja se riittäisi. Silloin minä en olisi kyllä minä -päädytään kysymykseen pidänkö itsestäni tällaisena? Itsestä tykkääminenkin on siitä mielen pohjavireestä kiinni. Hyvinä päivinä riitän itselleni. "Huonojen ominaisuuksien päivänä" en riitä, en halua olla niiden tunteiden isäntänä.

Sain lisää palautetta joogan ohjauksesta tai uskalsin paremminkin vihdoin kaikki lukea. Järkytyin, lähinnä siinä, ettei negatiivista palautetta juuri ollut. Parissa palautteessa luki, että olen selkeä ohjeissa joka lisäisi entisestään hämmennystäni. Suullisen palautteen antajan perusteella päädyin täysin toisenlaiseen käsitykseen. Oli ehkä hyvä, että sain tuon suullisen palautteen ensin ja pystyin käsittelemään asiaa jo aiemmin ja ehkä ymmärtämään jotain erilaisista oppijoista. Edelleen olen tuon kirjallisen palautteen kannalla. Mielestäni tuo suullinen palaute ei välttämästtä lisännyt tai parantanut yhtään ymmärrystäni, vaan koska asioista ei puhuttu oikeilla nimillä jäi vähän epäselväksi, että mikä on vialla. Varmasti on aina kehitettävää omassa toiminnassa, en minä sitä kiellä. hyvä olisi kuitenkin tiedostaa itse, mitkä ovat ne suurimmat heikkoudet mihin haluaa lisäohjausta. Onko suurin heikkous se, että minulla ei ole pätevyyttä? Vaiko se, etten tiedä anatomiasta tarpeeksi? tai en osaa jonkun henkilön mielestä ohjata? Täytyy miettiä se kokonaisuus, ja mistä on apua suurimmalle osalle ihmisiä. Yksilötason tieto tulee ajan kanssa, ei joogassa voi kurssilla yksistään oppia, mikä on jokaiselle hyväksi.Jos tietäisin mikä olisi kaikille hyväksi, olisin guru. Edelleenkin näen paremmaksi sen tien, että jokainen ihminen oppisi kuuntelemaan itseään ja tietämään mikä itselle on hyväksi. Sitä jooga on minulle opettanut ja siitä olen iloinen. Minä määrään omat fyysiset rajani eikä kukaan muu. Toivotaan, että tuo sama säteilee muuhunkin elämään.

93. päivä

Eilen minulla oli tulos- ja kehityskeskustelu, mikä käytännössä on aika hyödytöntä määräaikaiselle. Olin jännittänyt tuota jostain syystä ja muutenkin ollut viime aikoina hieman huonovireinen. Aamulla rauhoituin kummasti lukiessa psykologian eseee-kirjaa ja siellä mainittiin useampaan kertaan sellainen lause, että "Minä tuottaa itse itsensä." Tämä ajatus jälleen valkeni itselleni. Minä itse teen valintaa, haluanko suhtautua pessimistisesti vai optimistisesti. Päätös, että nyt minä olen onnellinen ei toimi. Olen yrittänyt väkipakolla runnoa tuota ajatusta, mutta ei se ole karkottanut huonotuulisuutta pois. Silloin kun tuo ajatus lähtee sisäisen oivalluksen kautta on tapahtuma paljon syvempi ja mieleiala voi lähes hetkessä muuttua. Mistä vaan saa aina tuon syvemmän kokemuksen ymmärryksestä ja muistutuksen hyvästä todellisuudesta.

Keltinkangas-Järvinen ei ole kovin suurtaa vaikutusta tehnyt minuun, mutta jotain hänen kirjoissa on ollut ihan järkeenkäyvää. Hyvä oli ymmärtää, että henkilö joka työskentelee yksin ja työ on pitkäveteistä, ei ehkä viikonlopulta enää kaipaakaan lisää mökkiviikonloppua ja lepoa vaan täysin jotain muuta. Mielenkiintoinen sitaatti kirjasta " Temperamentti, stressi ja elämänhallinta".

"Stressi, unettomuus ja depressio kulkevat käsi kädessä. Aikaisemmin on aina ajateltu, että depressio aiheuttaa unettomuutta, ja unettomuus on yksi depression oire. nykytutkimus on yhä vakuuttavammin osoittanut, että syy-seuraussuhde voi olla myös toisinpäin: unettomuus voi aiheuttaa depresiota, olla myös depression syy, ei seuraus. Ensin kemiallinen tai fysiologinen poikkeustila, jonka syytä ei tarkalleen tunneta, johtaa unettomuuteen. pitkäkestoinen unettomuus puolestaan muuttaa aivojen neurokemiaa kuten välittäjäaineiden tasoa, ja altistaa depressiolle."