59. päivä

Olen miettinyt, että kuinka onnekas olen oikeastaan tästä työstä. Naisten lehtiä lukiessa ymmärsin ihmisillä olevan yleensä ongelmana se, kun työ kuormittaa henkisesti liikaa ja ollaan sen takia väsyneitä. Minä voin jättää aivoni vapaa-ajalle ja kuormittaa niitä silloin. Psyykkisesti kuluttavassa työssä, tuskin jaksaisi illasta lukea essee kirjoja. Helpon työn hyviä puolia on, kun ei ole vastuuta, niin ei tarvitse miettiä töistä selviämistä tai niiden järjestelyjä. Tiedän tasan tarkalleen, mitä teen ja minun ei tarvitse sen enempää rasittaa itseäni. Hyvä puoli on myös työn vapaus. Voin tulla töihini kello 7, jos olen herännyt aikasten tai kello 9, jos aamu meni pitkään. Ei mitään aikataulutuksia, vaan voin itse kellottaa tekemiseni. Palkka ei ole hyvä, mutta kohtuullinen korvaus siitä kuinka helpolla voi käydä töissä.

On ollut hyvä ymmärtää kohtuuttomat vaatimukseni työn suhteen. Olen profiloinut itseäni liikaa työni mukaan. Työni on yksinkertaista, tylsää ja monotomista, mutta se ei tarkoita minun henkilönä olevan sellainen. On todennäköisesti liikaa vaadittu, että työ täyttäisi niin monet elämän tarpeet. En väitä, etteikö sellaista olisi olemassa, mutta siinä on samallalailla omat huonot puolensa. Elämässä pitäisi muistaa ylipäätään, ettei odota yhden asian elämässä täyttävän kaikki omat tarpeet. Ei ole sellaista parisuhdetta, ystävyyttä, kotia, harrastusta, perhettä, uskontoa jne, joka vastaisi kaikkia omia kaipauksia. Ripustauduttaessaan siihen "täydellisyyteen, ja kaiken täyttävään", ollaan kiinni harhassa. Harhat tahtovat jossain vaiheessa muuttua varjoiksi ja ollaan tilanteessa, kuin mitä itselleni on käynyt. Olen äärimmäisen kiitollinen tästä työkokemuksestani. Tämähän on laajentanut ymmärrystäni enemmän kuin osasin odottaa. Pitkään sitä vain tarvitsi turhaan kiukutella. ja loppukäessä kaikki kiukuttelu on vain itseä vastaan.

Voisin jatkaakin näitä töitä. Työ on kyllä vääjäämättä vähenemässä ja loppumassa, mutta sanoin esimiehelleni olevani kiinnostunut, jos joskus jatkoa tulee. Se ei sulje pois sitä, että tähtään johonkin muuhun pitkällä aikavälillä, mutta voin edelleen tehdä sitä työtä mitä osaan. Ei elämän tarvitse olla niin mustavalkoista ja poissulkevaa. Voin olla äärettömän kiinnostunut psykologiasta ja samaan aikaan tehdä perustyötä. Liian helposti sitä tulee profiloitua itsensä "tiettyyn muottiin".  Muotin takana vain minä olen luonut sen, eikä kukaan muu.

Ja asiasta esseekirjaani. Pelkoni temperamenttityypeistä ovat osoittaneet turhaksi. Sen luokittelun tarkoitushan on ymmärtää eri temperamentteja ja kuinka niiden kanssa toimitaan. Usein lapsista on perusolettamus, miten heidän toivotaan käyttäytyvän. Tietyt temperamenttityypit vastaavat hyvin tätä odotusta, mutta toiset taas tarvitsisivat erilaista reagointia ympäristöltään. Tuo vääränlainen ympäristön reagointi voi aiheuttaa myöhempiä itsetunto- ja itsensä hyväkymisongelmia. Ehkä sellainen tynkä esimerkki asista on, että olen ollut aktiivinen ja vilkas lapsi. Ala-asteen opettaja piti minua sokerihumalaisena heilujana. En ollut sellainen normaali kiltti ja paikallaan pysyvä tyttö. Väittäisin tuon ajan koulumaailmassa aktiivisuuden ja levottomuuden olleen melko normaaleja ja hyväksyttyjä tapoja pojille, mutta tytöllä se oli luonnotonta käytöstä tai ei ainakaan kovin hyväksyttävää. Onneni on, että tuota aktiivisuutta ei ole pyritty estämään varhaislapsuudessa kotona, jolloin jäljet voisivat näkyä vieläkin. Sain rauhassa kiipeillä puissa, tehdä hyppyrimäkiä pulkalle ja kovertaa valtavan hienoja lumiluolia.

Muutama lainaus Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta "Temperamentti -ihmisen yksilöllisyys.

"Kasvatushan ei tähtää yksilöllisyyden vaan samanlaisuuden kasvattamiseen siitä huolimatta, miten voimakkaasti yksilöllisyyttä kaikissa kasvatusohjelmissa korostetaankin. Lapset opetetaan toimimaan samalla tavalla ja sisäistämään samat elämisen mallit ja kaikki äärimmäinen yksilöllisyys pyritään minimoimaan. Muuten ei synny yhteisöjä, joiden pelisäännöt ovat kaikille tuttuja."

"Jos ihminen itse räiskyy ollessaan iloinen tai vihainen, hän käyttää samaa asteikkoa arvioidessaan muiden tunnetiloja näiden reaktiosta. Arkielämässä usein unohtuu, ettemme voi lukea toisen ihmisen ajatuksia, ja hänen ulkoisen käytöksensä perusteella voimme tehdä hyvin rajallisia, jos ollenkaan, johtopäätöksiä siitä, mitä hän ajattelee käyttäytyessään tietyllä tavalla. Näin päätelmiä kuitenkin tehdään, ja nämä virhepäätelmät saattavat joskus tuottaa suurtakin haittaa ihmisten välisille sosiaalisille suhteille."

 

56. päivä

Olen nauttinut elämästä. Pienistä asioista ja hetkistä. Aamuhiihdosta koirien kanssa, leudosta säästä, ihmisistä, naurusta, esseen kirjoituksesta... Hämmentää tuntea olonsa näin kevyeksi. Näinkö vähästä asiat ovat kiinni? Itsetajuamista omaa tilaa kohtaan ja pienillä eleillä, joilla saadaan muutosta aikaiseksi. Aamulla töihin lähtö on tuntunut ihan normaalilta, enkä ole kokenut ahdistusta. Myönnän osan ahdistuksesta tulevan valottomuuden myötä ja nyt valon lisääntyessä mieli kohenee. Tämä talvi alkaa kuulostamaan helpommalta kuin aikoihin.

Sen olen huomannut, etten jaksa kuunnella oikein jurnuttamista ja kätinää muissa ihmisissä. Ei se pahassa olossa pyöriminen ja valittaminen auta mitään. Jos kokoaika valituttaa niin puhuu niille ihmisille, jotka voivat valitukseen auttaa. Esimies, psykologi... Kuka nyt sitten on henkilö, joka voi jollainlailla auttaa pahanoloon. Mikä pakko on olla tartuttamassa sitä muihin ihmisiin? Ja jos ei ole henkilöä, jolle valittaa eikä mikään muukaan auta, niin jos pyrkisi hyväkymään tilanteen ja elämään jollainlailla sen läpi?

Edelleenkin mietin, että kuinka paljon voimme omille reaktioillemme? Kuinka paljon jotkut asiat ovat perusluonteessa ja onko ne silloin täysin mahdottomia muuttaa? Olen alkamassa lukemaan persoonaallisuuspsykologiaa ja siellä taitaa tulla vastaan kategorisoinnit erilaisista temperamenteistä. Minua kyllä hieman etukäteen arveluttaa tuo luokittelu. Niin monta vuotta sitä on tehnyt kaiken maailman luokittelua omassa elämässä, että haluaisin jo vapautua siitä. Kuinka paljon erilaiset luokittelut tekevät näkemyksistämme aika suppeita? Luokitamme ihmiset eri tyyppeihin, ammatin, asuinpaikan, harrastusten jne. kautta. Muodostamme heti mielikuvia, jos kuulemme jonkun olevan akateemikko, maahanmuuttaja, angelilainen, joogaaja, silikonirintainen tai kalastaja. Mitä jos sama henkilö on kaikkea tuota edellämainittua? Mihin me sitten ihmisen luokittelemme? Onko hän samantien omituinen vai kuuluu luokkaan "luokittelemattomat", ja pidämme henkilöä hieman "outona".

51. päivä

Nykyään töihin meno on tuntunut hyvältä. Hämmästelen tätä muutosta. Minulle on sopinut tämä järjestelmäni, jossa teen 45 minuuttia töitä ja sen jälkeen 15 minuuttia aivan muita hommia. Minulla on mm. menossa. 100 punnerrusta ohjelma: http://www.100punnerrusta.com/viikko2.php, sekä lankutus ohjelma ja lisäksi olen tehnyt joogavenytyksiä ja vatsalihastreeniä. Koska työhöni ei tarvitse aivokapsiteettia suuremmin, on vapaa-aikanani opiskelu ja tämän blogin pito tarjoneet minulle älyllisiä haasteita ja mielenkiintoa.

Loppukäessä kuinka vähillä muutoksilla sitä on saanut työpäivän mielekkäämmäksi ja vältettyä sen muumio olon, mitä aiemmin olen kokenut. Töiden jälkeen olen virkeä ja keholliset harjoitukset tuntuvat hyvältä vastapainolta jatkuvan näyttöpääteistumiseen. Suurin este parannuksiin on oma mieli. Aluksi etsin ratkaisuja sovinnaisista vaihtoehdoista, ja joilla normaalisti ehkä vaikutetaan työmotivaation parantamiseen. Aika pitkäänhän tuossa meni, että ymmärsin, että työni mahdollistaa vaikka mitä muutakin toimintaa. Olen onnekkaassa asemassa, sillä minulla on oma työhuone, josta kukaan ei tarkkaile tekemisiäni.

On kummallista miten se on niin vaikeaa välillä sovinnaisten rajojen ylittäminen. Helposti omat ajatukset etisvät ratkaisuja niistä olemassa olevista vaihtoehdoista, mutta mitä jos välillä kyseenalaistaisi. Mitä jos teenkin jonkin asian tänään aivan toisin kuin normaalisti? Jos teenkin tänään jotain, mitä en ole koskaan tehnyt. Uudessa on mahdollisuus epäonnistua tai onnistua ja ehkä joutuu näkemään vaivaa asian eteen aivan erillälailla kuin totussa tavassa. Muistan nuoruudestani, kuinka innostunut olin uusista asioista ja sellaisistakin mitkä aiheuttivat tunteen kykenenkö tai osaanko. Epäonnistumisen pelko oli melkein pienin vastus, oli vain se tunne haasteesta. Missä vaiheessa ihmisen elämä kääntyy toisinpäin? Uusi asia on vaivalloinen ja totuttu on hyvä. Epäonnistuminen on kauheaa. Luulen tuon jämähtäneen asenteen hiipivän pikkuhiljaa seuralaiseksi, Vaikka sitä tapahtuukin luonnollisesti iän myötä, niin onko se välttämätöntä?

Onko sovinnainen ja turvallinen elämä 10 vuotta mukavaa elämää, vai onko se elämää lainkaan? Onko kuitenkin niin että mahdolliset epäonnistumiset ja negatiivisetkin kokemukset ovat kuitenkin samalla lailla kuin onnistumisen tunteet, se miksi eletään. Mitä muistamme menneestä? Monesti siellä on ne tapahtumat, jota olemme pelänneet ja ehkä epäonnistuneetkin, mutta epäonnistuminen on voinut tuoda lisää hyvää lopulta. Miksi pelkäämme epäonnistumista? Kaikki ihmiset epäonnistuvat, niin mitä siinä on huonoa tai hävettävää ja pettymyksistä pääsee yli. Jos epäonnistuu, niin on sitä edes tehnyt jotain. Haastaako epäonnistuminen meidät uudelleen arviointiin ja voimmeko oppia muutakin kuin "en tee tätä koskaan enää". Voimmeko analysoida tekemämme virheet ja kokeilla uudelleen. Ottaa se riski uudelleen, että ei onnistukaan?

Pienistä päivän ja arjen rutiinien uudella tavalla tekemisistä, voimme ehkä vahvistaa uskoa, etei mikään ole mahdotonta ja jokin uusi tapahan voi toimia. Jos olen onnistunut saamaan työpäiväni mielekkääksi, niin eikö tämä ole onnistunut kokemus tällä hetkellä. Ajan oloon tästä voi tulla arkinen tapahtuma, joten sitten voin kokeilla jälleen jotain muuta keinoa. Eiköhän nykymaailmassa keinoja löydy vaihtoehdoille?

50. päivä

Keskustelin eilen esimieheni kanssa. Se oli hyvä keskustelu. Vaikka nykyaiakainen tekniikka mahdollistaa puhumisen mitä erilaisimpien välineiden kautta, joskus tuo live-tapaaminen selvittää paljon enemmän kuin pelkkä kaukoviestintä. Helposti tulee väärinymmärryksiä, varsinki kun ajattelee toisen ihmisen käyttäytyvän samalla logiikalla kuin itse toimisi. Ei pitäisi koskaan olettaa puolitutun käyttäytymisestä jotain. pitäisi osata kysyä "miksi" ja "mitä tarkoittaa".

Itselläni on normaalisti helppo ottaa esille epäkohdat, niin miksi tilanne on mennyt siihen, etten saa suutani auki ja kysyttyä suoraan asioita esimieheltäni. Puhelimessa on tullut lisää väärinkäsityksiä, joka on ehkä herättänyt pelkoa "lisäpettymyksistä". Ihmisenä meistä jokaisella on omat odotukset ja toiveet, mutta miten toimia, kun näkemykset ovat erilaisia. Ristiriitatilanteiden hallinta on varmasti kaikkein vaikeimpia kommunikoinnin muotoja. Nopeasti tilanne menee siihen, että rakentava keskustelu ei enää jatku. Vaan kummallakin osapuolella on omat jankkauksensa, ja tilanne on auttamattomasti ohi. Ristiriitatilanteissa tulee myös monesti tunteet esiin. Tunnetasolla keskustellessa, kaikki järkevä kanssakäyminen on sumentunut.

Pitäisi osata olla hiljaa tarvittaessa ja ottaa asia uudestaan esiin, kun on tunne ei ole enää päällimmäisenä. Nyt tämä keskustelu esimieheni kanssa tuotti tulosta, kun tapahtuneella ei sinällään ollut merkitystä ja ei herättänyt tunteiden vyöryä itsessäni.

Olen monesti tiennyt olevani tunnesumussa, mutta siinä vaiheessa siihen reagoiminen tai tunteen neutralisoituminen, on lähes sulaa mahdottomuutta. Komento "älä ajattele´" ei toimi. Olen vain se tunne joka vyöryy ja velloo. Pahinta mitä on tehdä, on tunteiden kieltäminen tuossa tilanteessa.

"Jos kohtat matkallasi Buddha, niin tapa hänet" kirja on haastanut minua lukijana. Kirjailija on kirjoittanut epämiellyttävistä asioista. Hän esimerkiksi kirjoittaa hyväksyvästi lasten fyysisestä rankaisemisesta, kun kirjoittaa meidän luonteemme "pimeästä" puolesta. Mietin, miksi kirjailija on halunnut julkituoda tuollaisia ajatuksia. Tietenkin kirjan ajankohta on vanha (-70-luvulla), jolloin asenteet ovat olleet toisenlaiset. Mietin ehkä tuo näkökannan esiinottaminen on tietoinen haaste kirjailijalta. Helposti aloin itsekin moralisoimaan hänen ajatuksia. Mutta enemmän mietittyä, ajattelenko joskus asioita joita en halua millään muotoa päivänvaloon tuoda? Myönnän, ajattelevani. Ne ovat sellaisia nopeita klipsejä. Hyväksynkö ne ajatukset, niin etten ajattele heti, että tällainen ajatus tai tunne on kielletty ja eettisesti arveluttava. Pidän noita ajatuksia lähinnä mielen höpötyksenä, ei vakavasti otettavana. Joissain tiukemmissa piireissähän ajatellaan, että jo "ajatus on puoli tekoa". On siinä onneksi sentään huima ero vielä, mitä ajattelee ja miten toimii.

Mielummin ehkä kokisin hyväksyväni ne arveluttavatkin ajatukset. Niin, että voin kohdata vihan, inhon ja kaikki muutkin ala-arvoiset tunteet. Silloin, kun jotkut tietyt "pahat" ajatukset alkavat toistumaan, ettei se ole vaan mielen höpöilyä, on varmasti syytä kiinnittää huomio, miksi sellaisia tulee päähän ja alka ottamaan vastuuta mielen toiminnasta.

Palatakseni vielä tuohon kommunikaatiokyvyttömyyteeni, niin sama mielen toiminnasta vastuunottoa, olisi hyvä tehdä jo ennen leviävää tunnetta. Yksinäisyys ja luonto osaavat olla maailaman parhaita mielen hoitajia, mutta olen nähnyt myös sen toisen puolen. Ymmärrän nyt, että se 4 kuukautta erämaan rauhaa ja yksinoloa, ei olekaan enää paras keino ongelmien ylitsepääsemiseen. Luonto voi tuoda esiin myös (ihmis)luonnon huonot puolet ja voimakkaasti. Olen iloinen tästä kokemuksesta. Ehkä nyt ymmärrän paremmin, miksi luonto tai yksinolokan ei välttämättä sovi kaikille. Luonto parantaa tai pahentaa tilanteesta riippuen. Mutta taaskaan ei voida sanoa yksioikoisesti, että kyllä ne ongelmat metsässä häviää. Kyllä ei välttämättä häviä.

47. päivä

Sen verran tuohon eiliseen lisäyksenä, että tarkoitukseni ei ole meditoijia tai muita "toisin uskovia" leimata. Puhun vain omasta kokemastani. Mitä elämästä tuolloin meditoidessani ajattelin, oli silloin totta minulle. Huomenna voin ajatella eri tavalla kuin nyt, ja tuolloin tapani ajatella nyt, ei ole enää totta. Totuus on sitä mitä kulloinkin koemme itsellemme tärkeäksi ja mitä haluamme ylläpitää. Kuten edesmennyt Juice Leskinen kommentoi jossain: "Ateistikin on uskovainen. Hän uskoo, ettei usko mihinkään."

Olen miettinyt ja itsekin paljon syyllistynyt "totuuden toitottamiseen". Ja tämäkinhän on yksi tapa tehdä sitä. Mistä lähtee ajatuksemme, että on olemassa vain yksi totuus, yksi oikea tapa toimia. Jos, et usko niin kuin minä, olet väärässä. Jos et toimi niinkuin minä toimisin tilanteessasi, olet väärässä. Tiedän nyt mustavalkoistavani asioita ja kärjistävän, mutta loppukäessä neuvomistarpeessa ja opastamisessa on kyse siitä, ettei arvosteta ja hyväksy toisen ihmisen valintoja. Onko se minulta pois, jos joku tekee mielestäni tyhmästi elämänsä ratkaisuissa tai joku toinen uskoo 1000 eri hindulaiseen jumalaan? Siinä vaiheessa tilanne muuttuu, kun tuo 1000 hindulaiseen jumalaan uskova alkaa hakkamaan minua tai jonkun ratkaisut elämässään koskettavat myös minun henkilökohtaista elämää. Mutta siihen asti, miksi yrittää ottaa vastuuta muiden ihmisten teoista ja saattaa heitä oikeaan?

Onko tämä ihmisluonteessa vain kulttuurisidonnaista? Olen varttunut yhden jumalan kulttuurissa, jossa on yksi vallitseva totuus. Vai onko se yksinkertaisesti, jos meillä on tietyt arvot elämästä, niin se sokeuttaa meidät muiden arvojen ymmärtämiselle? Ehkei kyse olekaan uskosta vaan enemmänkin omista arvoistamme, joihin uskomme ja luotamme. Toisin arvoin toimiva on uhka omalle sisäiselle järjestykselle, miten haluamme maailmassa olla ja maailmaamme hallita. On aina helpompaa kuin ihmiset toimisivat sillä samalla logikalla millä itse toimimme. Tuolloin tiedämme mitä odottaa muilta ihmisiltä ja meidän ei tarvitse varautua yllättäviin tapoihin tai reaktioihin. Valitettavasti asiat eivät mene niin. Topimintatapoja on yhtä monta kuin ihmistä. Joissain ihmisissä ehkä kohtaa tiettyjä samoja piirteitä ja elämänkokemuksia, mutta se ei tarkoita meidän olevan muuten samanlaisia, ja yhdenmukaisesti toimivia.

Neuvoessani olen kokenut kyllä suurta asian osaamista ja hallintaa sekä ymmärtäväni toista täydellisesti. Näin jälkikäteen näkee, että se totuus tuolloin oli yhtä murenevaa kuin elämä itse. Menneessä vahvasti "osaamani totuudenala" ei ole totta enää.

Voisin miettiä, kun seuraavan kerran koen neuvomistarvetta, että onko se suusta päästämäni asia voimassa vielä ylihuomenna. Mikä minun arvoistani ja totuudesta tekee oikeamman tai paremman kuin sen jonka elämää haluaisin ohjata. 

46. päivä

Aamulla herää ja on tyytyväinen. Iloitsee tuorepuuron mausta, lumisesta maisemasta, valosta, punatulkuista linnulaudalla ja  elämästä itsestään. Onnellisuus ei tarvitse aina ihmetekoja. Siihen riittää ilo siitä, ettei mieli ole täynnä mörköjä ja ahdistusta, vaan kokee olevansa vapaa. Ja minä olen onnellinen siitä, ettei takanani ole nyt murheellisten ajatusten synkkää varjoa. Sieltä ne tulevat viimeistään hormonikierron tietyssä vaiheessa. Nyt on hyvä ja se riittää.

Mietin tuota lukemaani kirjaa, josta olen paljon siteerannutkin tänne ja siinä kirjoitetusta tietoisesta läsnäolosta. Suurin osa päivän mittaan ajatuksistamme ovat neutraaleja taikka aika yhdentekeviä. Ajatuslukot ovat tietysti asia erikseen. Mitä vikaa on siinä, että kävelen ja ajattelen jotain muuta kuin "nyt minä kävelen"? Jos nuo ajatukset eivät vaivaa tai niistä ei jää muistikuvaa myöhemmin, niin mitä siitä. Minulle on riittänyt, että aktivoitan tarkkailuni mieleeni silloin kun huomaan pääni sisäisten mietteiden alkavan käymään katkeraksi tai muuten tunkkaisiksi. Samoin tilanteissa, joissa keskustelu alkaa käymään katkeroituneeksi. Harjoittaessani noita eri tietoisia läsnäolo meditaatioita ja lisäessäni tarkkailua normielämääni, koin sen itselleni ahistavana. Jatkuvaa itsensä kyttäämistä, missä mieleni on tällä hetkellä. Joillekin nuo voi sopia ja riippuu varmaan elämäntilanteesta. Toisekseen, jos mieltä tarkkailee 15 minuuttia meditaatiossa ja sen jälkeen elää kuin "Ellun kanat", niin onko siitä suurempaa hyötyä? Meditaatiossa saavutetut taidothan on tarkoitus yhdistää normaalielämään. Minulla nuo meditaation opitut taidot oli kyllä sellaisia, etten niitä oikeasti halua edes olemiseeni -näin jälkikäteen ajateltuna. Sitä irrallista tunnetta ja ylimaallista rauhallisuuden tunnetta. Voin olla rauhallinen, vaikka päässäni liikkkukin jotain yhdentekeviä tunteita herättämättömiä ajatuksia. Ei elämä ole niin musta-valkoista, on-off.

Olen alkanut lukemaan Sheldon B. Koppin "Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet". En muista joko siteerasin häntä aikaisemminkin tänne. Inspiroiva kirja, joten siitä lainauksia tulen viljelemään lähiaikoina.

"Ahdistuksen, epäilyn ja epätoivon sävyttämät kriisit ovat aina olleet murroskausia, joissa ihminen joutuu siinä määrin pois raiteiltaan, että saa tilaisuuden kasvaa. Meidän tulisi aina nähdä omat hämmennyksen tunteemme valinnan paikkana, jossa meillä on mahdollisuus "valita pelon sijasta kasvu"."

"Etsijä toivoo löytävänsä jotain varmaa, jotain pysyvää, jotain muuttumatonta johon voisi luottaa. Sen sijaan hän saakin vastaukseksi vain, että elämä on juuri sitä miltä se näyttääkin, muuttuva, ristiriitainen, ohikiitävä sekamelska. Elämä on usein masentavaa, mutta viime kädessä elämisen arvoista, koska mitään muutakaan ei ole."

"Kaikki todella tärkeät taistelut käydään ihmisen sisimmässä. On kuin me kaikki olisimme taipuvaisia näkemään itsemme ratsastajina. Hevonen edustaa tervettä eläimellistä elämää, jota ei kahlitse järki eikä ohjaa mikään tarkoitus. Ratsastaja edustaa itsenäistä, objektiivista ajattelua, eräänlaista puhdasta kylmää älyä. Liian usein pyhiinvaeltaja elää ikään kuin hän tahtoisi tulla ratsastajaksi, joka taltuttaa hevosen voidakseen hallita sitä, niin että hän voi ratsastaa turvallisesti ja mukavasti minne ikinä mielii. Jos hän ei halua taistella hallinnasta, syynä on se, että hännäkee ainoaksi vaihtoehdokseen joko elää ratsastajattoman hevosen vitaalista, kahlitsematonta elämää tai kulkea hevosettoman ratsastajan yksinäistä, seikkailutonta tietä. Ellei hän ole kumpaakaan näistä, hänen on oltava ratsastaja, joka yrittää saada vikuroivan ratsunsa kuriin. Hän ei tajua, että kamppailu loppuisi heti, jos hän vain oivaltaisi olevansa kentauri."

"En tuhlaa yhtään energiaa illuusioiden elättelyyn. En piittaa mitä minusta ajatellaan, enkä murehdi omaa pärjäämistäni. Teen mitä teen, olen kuka olen. Siinä kaikki. Oman kuoleman läheisyys on keskipiste, jonka ympäri kaikki pyörii. Se tekee merkitykselliseksi vain sen, mitä tapahtuu juuri nyt."

"Viisautta ei voi ilmoittaa. Sellainen viisaus, jonka joku viisas yrittää ilmoittaa toisille, kuulostaa aivan narrimaiselta. Mitään kerrottavaa ei ole, sillä ilmiöiden väliset erot ovat harhaa. Totuutta ei voi opettaa, sillä "jokaisen totuuden vastakohta on yhtä totta kuin kuin tämä totuus itse"."

"Sillä täytyyhän jonkun tietää. Eihän mitenkään voi olla niin, että elämä on vain sitä miltä se näyttää, ettei ole mitään salattuja tarkoituksia, että se kaikki on tässä, vain tämä eikä mitään muuta. Se ei ole reilua, se ei riitä! Emme kestä ajatusta, että joutuisimme ottamaan elämän tällaisenaan, ilman rauhoittavaa varmuutta, olematta millään lailla tärkeitä, saamatta edes minkäänlaisia lohduttavia selityksiä." 

Nämä lainaukseni kertovat ehkä siitä menneeni valheellisuudesta, jossa ymmärrään eläneeni. Kaikillahan tällaisia kokemuksia ei tarvita. Aikaa täytyi kulua kaksi vuotta ja tarpeeksi etäisyyttä, jotta alkoi näkemään sen uskomani höpömaailman läpi. Ilman tuota höpömaailmaani tuskin olisin kyllä päässyt tähän pisteeseen, jossa olen aukaisuut silmäni elämälle. Voi olla, että elämäni on itsekkäämpää ja mutkikkaampaa nyt, mutta koen sentään olevai läsnä maailmassa ja ottaneeni vastuun itsestäni aivan uudella tavalla, josta olen kyllä kiitollinen.

 

 

 

 

45. päivä

Se on vain hyväksyttävä, että elämä koostuu ylä- ja alamäestä. Elämä on vuoristorata, jossa kuolema on määränpää. Eilen nautin vastavuoroisesti hyvästä elämän vireestä. Koin olevani onnellinen, fiksu, kaunis ja fyyisesti kykenevä mihin vain. 

Viime yönä heräsin kahdelta. Ei nukuttanut. Kummasti yön pimeydestä hiipii ne ahdistavat ajatukset. Miten voikin viikkoon mahtua niin paljon eri tunnetiloja? Joku päivä on iloinen, itsevarma ja hyvä olo. Seuraava aamu tuo mukanaan synkät ajatusmöröt seuralaisiksi. Mutta sehän on vain elämää. Joku muukin oli tähän asiaan havahtunut:

http://elaparemmin.fi/blogi/4-syyta-miksi-et-tarvitse-elamaasi-lisaa-tasapainoa/

Mielestäni tuollainen tasapainoinen elämä on vain myytti. Ajatellaan kaikkien muiden siihen pystyvän, paitsi itse ei siihen kykene. Vaikka olisi kuinka järki-ihminen, niin samanlaiset elämän heilahtelut ne on hänelläkin. Elämän normaalista tasapainottomuudesta voidaan alkaa epäillä itsellä olevan mielenterveyongelmia. (Tarkoitukseni ei ole väheksyä tässä mielenterveysongelmia, mutta joskus tuntuu että luonnollisesta tehdään luonnotonta.) Eri ihmisillä ja elämäntilanteilla on vain eri aikasyklinsä. Missä vaiheessa on kehitetty tämä ajatus, että elämä voi olla koko aikaista onnea ja hyvää oloa? Sitähän ihmiset ovat aina tavoitelleet, mutta onko siinä kukaan onnistunut. Ei Jeesuskaan tainnut suuremmin nauttia ristillä roikkumisesta? Tietenkin on niitä hymyileviä buddhalaisia munkkeja oransseissa hursteissaan, jotka näyttävät olevan yhtä lempeyttä ja kaikki hyväkyvää hymyä. Mitä sen jälkeen tapahtuu, kun he ovat yksin? Vieläkö he nauravat ja vain rakastavat elämää? Ei voi tietää.

"Mielekkäästi irti ahdistuksesta"-kirjassa kerrotaan, että suuria muutoksia tehdessä ihminen toivoo, että muutokset ovat pysyviä ja menneisyyden kamppailut ovat takanapäin. Elämän muuttumisessa on luontaista aaltoliikettä. 

"Tutkimus (ja elämänkokemus) osoittavat selkeästi, että vaikka muutokset monilla alueilla ovat mahdollisia (ahdistus, masennus, päihteiden käyttö, syömishäiriöt), emme koskaan täysin pääse eroon vanhoista tottumuksistamme, ja voimme odottaa niiden palaavan varsinkin stressaavina ja paljon muutosta sisältävinä aikoina."

Minun tapani reagoida stressiin ja vaikeisiin elämänmuutoksiin, on siis ahdistus. Siksi minulla on ollut niin pitkä suhde sen kanssa ja sehän vain jatkuu. Hyvä ymmärtää, että tulevaisuudessakin vastaavanlaisissa tilanteissa se mielellään liittyy seuraani. Mutta nythän minä opettelen tapoja elää sen kanssa. Katson ahdistusta silmiin ja odotan kumpi meistä väistää ensin katseensa.

"On inhimillistä haluta mielummin tyyneyttä kuin ahdistusta, mielummin onnea kuin epätoivoa, mielummin myötätuntoa kuin vihaa."

Mielestäni yksi parhaimpia neuvoja haasteellisina aikoina on:

"Huolehdi hyvinvoinnistasi! Elämänmuutokset johtavat usein hyvinvoinnistamme huolehtimisen häiriintymiseen (esim. liittyen unirytmiin, terveelliseen syömiseen, säännölliseen liikuntaan jne). Vaikka tämä on väistämätöntä, olemme todennäköisesti kykenevämpiä reagoimaan haasteisiin taitavasti, jos koetamme syödä säännöllisesti, nukkua tarpeeksi ja käyttää aikaa virkistäviin toimiin. Muista, että huolehtimattomuus hyvinvoinnista lisää sameaa emotionaalista reagointia, mikä vaikeuttaa omista emotionaalisista reaktioista oppimista ja lisää todennäköisyyttä siitä, että ahdistus kasvaa ja tuntuu ylitsepääsemättömältä. Vaikka vaikuttaisi siltä, että näille toimille ei ole lainkaan aikaa, pienikin sijoitus todennäköisesti säästää sinulta aikaa tiedostamattomista reaktioista ja arvoihin sopimattomista teoista toipumisessa."

Valitettavasti olen itsessäni huomannut, että tietynlainen itsekuri, joka sisältää vastuun ottamista omista ajatuksista, tarkoittaa myös huolehtimista itsestä. Välillä on mukavaa olla hunningolla. Antaa mennä ja kärsiä niin fyyisesti kuin psyykkisesti. Sitten tietyn ajan jälkeen on taas kaunista nousta fenix linnun lailla tuhkasta uljaana kimaltavin sulkien kanssa ja naama munkkihymyä loistaen.

43. päivä

Kaverini kanssa oli puhetta siitä, ettei lähteminen ole ollut vaikeaa. Jos on vaikea tilanne: työ ei miellytä, opiskelu ei kiinnosta, niin eihän se ole muuta kuin vain lähtee pois. Suurempi haaste on ollut jääminen. Voiko aina lähteä? Voiko vaikeakin työsuhde/opiskelu/parisuhde/elämän tilanne opettaa jotain? Ymmärrän kyllä, että on paljon ihmisiä joille lähteminen on ongelma, ollaan mielummin siinä omassa turvallisessa maailmassa. Lehdet ja henkimaailmanoppaat kehottavat jatkamaan elämää ja jättämään huono työ, huono parisuhde, huono elämäntilanne... Tuntuu, että siitä on tullut jopa trendi. Vaikeudet eivät kuulu elämään, vaan aina voi olla onnellinen, kunhan vaan lähtee. "Carpe diem!" Voiko nämä samat vaikeudet seurata työsuhteesta/ opiskelusta/parisuhteesta toiseen? Onko joskus kohdattava se, miksi lähtee, mitä pelkää, mikä ahistaa?

Jääminen tähän työhön ja valinta oman elämän elättämisestä, ovat avanneet uudellalailla silmiä. Sen sijaan, että etsii elämäntilanteen muutoksen ulkopuoleta, on aina vaihtoehto muuttaa omaa käytöstä ja tapaa ajatella. Tämä ei tietenkään koske tilannetta, jossa henkilö on "uhri". Minulla on unelma mihin päin menen ja toteutan sitä niissä rajoissa mitkä tällä hetkellä ovat mahdollisia. Jos minä opin yhtään ahdistuksen "hallintaa" tämän vuoden aikana, niin ei tämä ihmiskoe ole mennyt hukkaan. Mutta ilman sitä haavetta johon tähtään, ei tämä kokeeni olisi mahdollista. Siinä mielessä olen realisti, etten usko pystyneeni tähän vuosi sitten, jolloin ei ollut päämäärää, ei mitään minne päin mennä. Haaveeni voivat muuttua matkan varrella. On tärkeää olla päämäärä, silloin ymmärtää itse matkan olevan onnistunutta elämää.

Lainatakseni vielä kaverini viisaita sanoja. Hän myös sanoi, että jos jokin työympäristö toimii tietyn periaatteen mukaan, niin miksi siitä alkaa itse kiukuttelemaan tai kärsimään. Ei se oma henkilökohtainen kiukku epäkohtia tai toimintatapoja kohtaan johda mihinkään, ellei ole sitten johtavassa asemasa oleva henkilö.

Siteeraukseni tutuksi tulleesta kirjasta:

"Paras tapa saada selville, arvostammeko todella jotakin, on yrittää toimia arvon mukaisesti ja seurata, johtaako se muutokseen elämässämme. Muista, että tyytyväisyys ei tarkoita minimaalista tuskaa -pikemminkin viittaamme syvempään täyttymyksen ja merkityksen tunteeseen, joka voi ilmetä yhtä aikaa tuskan kanssa. Me kaikki tunnemme näin, jos elämme aidosti merkityksellistäö elämää."

Aika mielenkiintoinen näkökulma:

"Viime aikojen suuntaus, jossa kilpailuhenkisyyttä on vähennetty koulutyössä ja urheilussa, on saanut innoituksensa uskomuksesta, että sijoittuminen viimeiseksi koulun oikeinkirjoitus- tai juoksukilpailussa voi vahingoittaa kehittyvän lapsen itsetuntoa. Toisaalta jotkut ovat väittäneet, että tämä johtaa valheellisen hyvään käsitykseen lahjoista ja kyvyttömyyteen käsitellä ponnistelua tai epäonnistumisia."

"Psykologi Mark Leary sai hiljattain selville, että itseensä hyvin myötätuntoisesti suhtautuvat ihmiset ovat itseasiassa realistisempia tehdessään huomioita ja arvostelmia omasta käyttäytymisestään kuin itseensä myötätunnottomammin suhtautuvat. Hän selvitti kollegoineen myös, että kun ihmiset suhtautuvat itseensä myötätuntoisesti, he ottavat todennäköisesti vastuuta kielteisestä tapahtumasta ja todennäköisesti eivät häkelly tapahtuman herättämästä ahdistuksesta. Psykologi Kristen Neff sai myös selville, että myötätuntoisesti itseensä suhtautuvat opiskelijat olivat myös ainutlatuisia sen vuoksi, että heitä motivoi opinnoissaan enemmän uteliaisuus ja halu kehittää taitoja kuin tarve puolustaa tai tehostaa tunnetta omasta tärkeydestä."

Vaikka tuo kirja on käsitellyt paljon tunteiden kieltämistä, eikä niinkään sitä kun tunne jääkin päälle. Kirja on joka tapauksessa auttanut ymmärtämään, ettei se päällimmäinen tunne olekaan kuin kerros syvempien tunteiden päällä. Kuten eilisessä postauksessani tuo ymmärrykseni, että ahdistuksen takana on murehtimen ja sen takana on pelko tulevasta.

42. päivä

Kohta minun täytyy luovuttaa "Mielekkäästi irti ahdistuksesta" kirja pois, siitä on tullut varauksia. Siteraan nyt vielä muutamia asioita mitä on tullut esiin:

"Ongelmamurehtijoiden ja satunnaiten murehtijoiden erottavana tekijänä on, että ongelmamurehtijat ovat huolissan pienistä asioista välttyäkseen vatvomasta isompia, ahdistavampia asioita".

"Tutkimukset ovat osoittaneet, että murehtiminen ei itsessään aiheuta ahdistuneisuushäiriötä vaan kielteinen reagointi noihin tunteisiin."

"Murehtiminen on tapa yrittää ratkoa elämän ratkaisemattomia ongelmia ajattelun voimalla."

"Itsevarmuuden käsite on esimerkki siitä, kuinka totunnainen ajattelutapamme voi olla harhaanjohtavaa. Ihmiset ajattelevat usein itsevarmuutta tilana, jossa ihminen on täysin vapaa epäilyksistä, pelosta tai kielteisestä itsen arvottamisesta. On todennäköisesti täsmällisempää (ja hyödyllisempää) ajatella itsevarmuutta luottamuksena tai uskona itseen pelonkin uhatessa. Voimme siis tuntea epävarmuutta ja pelkoa mutta toimia silti tavoilla, jotka todistavat itsevarmuudesta ja uskosta itseen (kuten vaatiessamme oikeuksia työpaikalla tai esittäytyessämme uudelle ihmiselle). Tämä on samanlaista kuin rohkeus, mikä tarkoittaa toimimista vaikka pelottaisikin, ei toimimista pelotta. Jonkin asian tekeminen ilman pelkoa ei oikeastaan ole ollenkaan haastavaa. Rohkeus ja vahvuus tulevat esiin, kun koemme pelkoa ja silti tavoittelemme jotain meille merkityksellistä."

"Joustava käytös, joka vaihtelee olosuhteiden mukaan, viittaa usein valintaan ja mieltymyksiin, kun taas jäykkä käytös, joka pysyy muuttumattomana erilaisissa tilanteissa ja olosuhteissa, viittaa usein yrityksiin välttää tuskaa ja ahdinkoa."

"Halumme hallita toisten käytöstä samentaa usein tunteemme ja vetää meitä kohti käytöstä ja reaktiota, jotka eivät ole arvojemme mukaisia. Ja arvojemme vastainen käytös lisää tuskaamme. Kasvavan tuskan tunnistaminen ja sen yhdistäminen ihmissuhteeseemme voi saada aikaan epätoivoisia ja voimakkaita yrityksiä muuttaa toista."

"Arvojen mukaan eläminen tarkoittaa etenemistä kohti sinulle tärkeitä asioita sen sijaan, että poistuisit ahdistavien asioiden parista -harkitse siis myös epämiellyttävältä tuntuvia ratkaisuja esteitä poistaessasi."

Eilen oli tullut viestiä, joka käynnisti minussa tutun reagointikierteen. Voimakas ylireagointi loppukäessä aika mitättömiin asioihin. Mieleni on kuin scifi elokuvien punainen varoitusvalo joka alkaa vilkkumaan, kun saan viestiä tietyiltä henkilöiltä. "ALERT ALERT ALERT." Hyvä neuvo on noiden henkilöiden välttely, mutta on niitä tilanteita, milloin se ei ole mahdollista. Viestien kanssa, minun ehkä kannattaisi ensin nollata itseni ja sen jälkeen vasta avata ne. Valmistaa itseni neutraaliksi, etten olisi saman tien "mitä paskaa nyt tulee" ja viestin lukemisen jälkeen kaikki sisäiset mutinat, kaunat, sanomattomuus ja ymmärtämättömyys ovat läsnä. Ja jälleen on kaaos läsnä.

Jos reagoin voimakkailla tunteilla, niin voinko reagoida myös voimakkaasti positiivisesti? Saanko päiväni balanssiin, jos "järkytyksen" lisäksi kokisin myös voimakasta mielihyvää jostain asiasta. Eikä sen asian tarvitse olla lottovoitto tai jotain todella järisyttävää. Ei nuo negatiiviset järkytyksen aiheetkaan kovin suuria ole, niin miksi vaatia iloisista asioista jotain mullistavia kokemuksia. En tietenkään voi pakottaa itseäni "nyt olen iloinen", mutta tutkimuksissa on todettu hymyilyn tuottavan parempaa mieltä. Jos vaikka päivässä saan kiinni niistä mukavista asioista ja hetkistä ja iloitsen niistä, niin voinko kokea olevani enemmän tasapainossa?

Tunteet itsessään eivät ole pahoja tai huonoja, vaan ongelmani on nuo ajatuslukot. Päässäni elää levynpyörittäjien kylä. Varsinkin kun tiettyihin levyihin on tullut aikamoiset materiaalivarastot. Niiden pysäyttäminen on se suurin haasteeni. Olen nyt alkanut ymmärtää kuinka paljon tiedostamista siihen tarvitaan, jotta pystyn vaikuttamaan ja valitsemaan mitä ajattelen ja mitä luon nyt. Pelkkä ajatus, nyt en ajattele tätä, helpottaa noin 5 sekunniksi. Tuon eilisen reagoimiseeni pääsin ehkä tänään vaikuttamaan ja saamaan sopivan objektiivisuuden. Haluanko minä tätä ja mistä on oikein kysymys. Ajatuslukko täytyy pala palalta purkaa osiksi, ja nähdä mitkä ovat ne kaikkein perimmäiset syyt, miksi reagoin näin.

Ymmärsin tuon vanhojen asioiden raskauden ja myös sen, että jo etukäteisasenteeni on hyvin puolueellinen. Olen valmistautunut puolustamaan tai tarvittaessa hyökkäämään. Siinä ei tunneta käsitettä neutraali ilmaisu. Sen jälkeen toistuu kokemus  "taas lisää ahdistusta" ja mielessäni käyn keskustelua. Siinä keskustelussa otan ne vanhatkin asiat esille. Kaikki tämä pääni sisällä. Alan etukäteismurehtimaan asioita mitä ei ole tapahtunut ja mitä ei välttämättä ole edes ajateltu tapahtuvan. Mietin sitä tulevaa lisäpaskan määrää, mitä nämä tapahtumat käynnistyvät. Tulevien itselleni kielteisten tapahtumien pelko jatkaa minussa omaa elämäänsä  JA LOPUKSI KYSYMYS: AUTTAAKO TUO TULEVAN NEGATIIVISOINTI MINUA? Tai auttaako tulevan pelko minua paremmin kohtaamaan pettymyksiä? Molempiin kysymyksiin on vastaus EI. Joten miksi edes käyttää aikaa tai ihania aivojani toimintaan joka on täysin kannattamatonta ja yhdentekevää tulevan tai edes tämän hetken kannalta.

39. päivä

Ihmiset osaavat olla ajatuksia herättäviä ja kiitän heitä siitä. Mielenkiintoista oli kuunnella reaktiota siitä, kun puhuin työstäni. Eräs kommentoi siihen, että suhtaudun asian tunteella, että omasta asenteestahan työhön suhtautuminen on kiinni.

Väitän, että olemme tämän ko. henkilön kanssa aivan yhtä onnellisia ja onnettomia. Ei minusta tunteella reakointi ole paha asia, se on vain minun tapani toimia. Voin sanoa mitä tunnen ja olen onnellinen voidessani elää tässä ajassa ja tässä kulttuurissa. Jossain toisessa kulttuurissa tapani ilmaista itseäni olisi katkaissut jo minulta kaulan. Kolmannessa kulttuurissa voimakas tunnereaktio voi olla aivan normaali tapa keskustelussa. Neljännessä kulttuurissa voimakkaat tunnereaktiot osoittavat ihmisen heikkoutta ja hän menettää kasvonsa. Mihin me kuulumme? Mihin minä kuulun?

Elämässä on hetkiä, että on epämiellyttäviä asioita ja niiden kanssa vaan elää ja nauttii kuitenkin elämästä. Voi puhua negatiivisesti ja edelleen nauttia elämästä. Voin olla asenneongelmainen ja olla edelleen iloinen. "Mielekkäästi irti ahdituksesta" kirja on herättänyt ajatuksia tuolle JA sanalle. Elämän ei tarvitse olla MUTTA. Yksinkertaistettuna "Olisin onnellinen, mutta...". Mielestäni elämä voi esiintyä monena tunteena ja ilmiönä samaan aikaan.

Minun silmissä tämä henkilö, joka kommentoi tunnereaktiotani ja asennettani oli lähinnä "jeesustelija", paljon epävarmuutta ja hyvää tahtoa. Ymmärrän kyllä, ettemme ole samanlaisia ja tämä on se elämisen rikkaus. Olemme samalla elämän viivalla, ei ole oikeita tapoja ja ratkaisuja miten toimia. On vain jokaisen henkilökohtainen valinta. Olen ollut "jeesustelija" ja se ei sopinut minulle tässä ajassa. Hyvä jälleen kenellä se toimii ja missä tilanteessa. Olen kiitollinen miljoonasta eri totuudesta ja että voimme olla oman elämän totuuden luojia ja vaihtajia. Totuuden muuttaminen ei ole kuin politiikolla takin kääntö, vaan se on elämän oikeus.

Aiemmin mainitsemani kirja käsitteli juuri noita "oikeita ratkaisuja" joita murehdimme ja märehdimme. Samaa mitä minäkin olen pyörittänyt, jatkanko työtä vai en? Mistä löydän toisen työn? jne jne... Se on ollut yksi ahdistuksen syy, jolla työnsin itseäni ahtaalle. Ratkaisu minkä olen tehnyt nyt, on vain ratkaisu. Se ei ole väärä eikä se ole oikea. Olennaista on se, että miten ratkaisujemme kanssa elämme. Voimmeko sanoa valitsemamme ratkaisun heikot ja hyvät puolet ja olla kuitenkin tyytyväinen siihen. Tärkeintä mielestäni on olla rehellinen itselle, ei sille henkilölle mikä haluaisi olla tai mitä on joskus ollut. Kaikki ratkaisumme ja valintamme ovat lopulta väliaikaisia ja parhaita siinä hetkessä.

35. päivä

"Mielekkäästi irti ahdistuksesta! -kirja alkaa olemaan inspiroiva tai ainakin se herättelee ajatuksia. Sen mukaanhan tämän hetkinen yritykseni ahdistuksesta irtipääsyyn, olisi vain keino lisätä sitä. Tunteiden tukahduttaminen lisää kirjan tekijöiden milestä ko. tunnetta ja tahdonvoimalla ei voi hallita tunteita. Kirjan tekijöiden mielestä tuo samaistumattomuus tunteisiin ja myötätunto itseä kohtaan ovat pysyviä keinoja tunteiden kanssa toimimiseen.

Olemmeko me ihmisinä todella noin tunteiden vietävissä, ettei meillä ole minkäänlaista omaa valintaa tai hallintaa? Onko toistuvassa epämiellyttävässä tunteessa vain oltava tunteessa tai sitten ulkoistettava itsensä ettei ole tunne? Voiko jonkin tunteen suhteen mitta tulla täyteen? Onko ahdistuksen tunne opettanut minulle sen mitä sillä oli annettavaa ja voinko pikkuhiljaa opetella muita tunteita. Voiko suruun, vihaan, pelkoon kyllästyä ja päättää elää toisin tai opetella muita tapoja ja keinoja, niin etteivät nämä tunteet olisi päivittäin tiedostettuna? Kielteiset tunteet kertovat pettymyksistämme, menetyksistämme ja väärin kohtelusta. Mutta voimmeko antaa niiden tapahtumien mennä ja opetella suhtautumaan toisin?

Tämä ei tietenkään poista uusien ahdistuksen, vihan, surun jne tuntemusten syntymistä. Mutta ettei tarvitsisi kantaa samaa ahdistuksen/vihan/pelon... tunnetta monta vuotta mukana. Tunne palvelee aikansa ja antaa meille sen mitä tarvitsemme, mutta onko esimerkiksi surua kohdattava päivittäin, vaikka 5 vuotta sitten kuolleesta henkilöstä?

Liian aikainen tunteesta luopuminen tuo mukanaan tukahduttamisen ja estämisen, mutta sitten kun henkilöstä tuntuu "nyt olen vihannut/surrut/ahdistunut/pelännyt tarpeeksi", voiko tällöin alkaa jo omalla tahdonvoimalla muuttamaan asioita. Hyväksyy, että tunne on olemassa, mutta on muitakin tunteita -jopa positiivisia, jonka voi valita tietoisesti.

Tiedän kyllä tunteiden tietoisen yrityksen blokata, jolloin tukahtuminen vain kasvaa ja kasvaa. Ainakin itsellä tällöin tuon tietyn tunteen kokemiseen liittyi myös häpeä. Koin ko. tunteen tuolloin liian ala-arvoiseksi itselleni koettavaksi. Nyt olen pyrkinyt siihen, että kaikki tunteet olisivat samanarvoisia ja olisin ainakin rehellinen niille ja itselleni. Ei ole mitään niin alhaista tai ylhäsitä tunnetta, mitä en voisi ihmisenä kokea.

33. päivä

Sisukkaasti olen jatkanut "Mielekkäästi irti ahdituksesta" kirjan lukua. Siellä on tullut edelleen hyviä ajatuksia. Esimerkiksi tunteista:

"Voimakkaiden tunteiden välittämät viestit menevät perille paremmin kuin mitkään sanat."

Kirja puhuu myös sumeista tunteista, joka voi aiheuttaa -ah niin tuttua ylireagoimista. Itsensä laiminlyöminen on yksi piirre, joka voi vaikuttaa ylireagoimiseen. Kun on nukkunut liian vähän, tai syönyt huonosti tulee sanottua sellaista, mitä ei ehkä todellisuudessa tarkoita. "Jämäreaktiot" aiheuttavat tunteiden sumentumaa. On esimerkiksi jokin tilanne, jolloin emme reagoi, vaikka meillä olisi asiaa tai syytä reagoida. Tästä jää tukahtunut olo. Saatamme saman päivän tai myöhemmin reagoida, kun jotain vähän vastaavaa tapahtuu. Tällöin reagointi saattaa tulla vielä tuplasti ärhäkkäämpänä!

Tuo tiettyjen asioiden tukahduttaminen ja hampaiden pureminen on kyllä aiheuttanut asiasta tietämättömille melkoisen "hyökkäyksen", kun olen vihdoin sanalaarini avannut! Sen verran ehkä olen oppinut että pyrin olemaan itselleni rehellinen ja sanoa ne ajatukset ääneen silloin kun siitä on jotain hyötyä. Määräaikaisissa työsuhteissa, sitä niin helposti yrittää niellä kaikkea ja antaa hyvää vaikutelmaa. Harmillisesti tämä hyvä vaikutelma, jota on yritetty pitää useampi vuosi yllä, saadaan tuhottua hyvinkin nopeaan. Näin tämä vuosien "kilttinä" oleminen ja hampaan pureminen menee hukkaan.

Kaikkea ylireagoimista on vaikea näin jälkikäteen enää ymmärtää, mistä ne ovat johtuneet ja sillä ei enää merkitystä. Kunhan tulevaisuudessa pystysisi olemaan rehellisempi niin itselle kuin muille. Ihmiselon tekee jännittäväksi tuo, miten eri ihmisten kanssa pystyy vaikeista asioista puhumaan. Itselle sopisi suora asian läpikäyminen, kun taas toinen tarvistsisi alustusta ja pehmentelyä. Suora ilmaisu voidaan kokea hyökkäyksenä, vaikka siitä ei ole kysymys. Samoin sellainen ympäripyöreämpi asioista puhuminen tuntuu ettei asioista puhuta lainkaan. On taitoa osata kommunikoida.