43. päivä

Kaverini kanssa oli puhetta siitä, ettei lähteminen ole ollut vaikeaa. Jos on vaikea tilanne: työ ei miellytä, opiskelu ei kiinnosta, niin eihän se ole muuta kuin vain lähtee pois. Suurempi haaste on ollut jääminen. Voiko aina lähteä? Voiko vaikeakin työsuhde/opiskelu/parisuhde/elämän tilanne opettaa jotain? Ymmärrän kyllä, että on paljon ihmisiä joille lähteminen on ongelma, ollaan mielummin siinä omassa turvallisessa maailmassa. Lehdet ja henkimaailmanoppaat kehottavat jatkamaan elämää ja jättämään huono työ, huono parisuhde, huono elämäntilanne... Tuntuu, että siitä on tullut jopa trendi. Vaikeudet eivät kuulu elämään, vaan aina voi olla onnellinen, kunhan vaan lähtee. "Carpe diem!" Voiko nämä samat vaikeudet seurata työsuhteesta/ opiskelusta/parisuhteesta toiseen? Onko joskus kohdattava se, miksi lähtee, mitä pelkää, mikä ahistaa?

Jääminen tähän työhön ja valinta oman elämän elättämisestä, ovat avanneet uudellalailla silmiä. Sen sijaan, että etsii elämäntilanteen muutoksen ulkopuoleta, on aina vaihtoehto muuttaa omaa käytöstä ja tapaa ajatella. Tämä ei tietenkään koske tilannetta, jossa henkilö on "uhri". Minulla on unelma mihin päin menen ja toteutan sitä niissä rajoissa mitkä tällä hetkellä ovat mahdollisia. Jos minä opin yhtään ahdistuksen "hallintaa" tämän vuoden aikana, niin ei tämä ihmiskoe ole mennyt hukkaan. Mutta ilman sitä haavetta johon tähtään, ei tämä kokeeni olisi mahdollista. Siinä mielessä olen realisti, etten usko pystyneeni tähän vuosi sitten, jolloin ei ollut päämäärää, ei mitään minne päin mennä. Haaveeni voivat muuttua matkan varrella. On tärkeää olla päämäärä, silloin ymmärtää itse matkan olevan onnistunutta elämää.

Lainatakseni vielä kaverini viisaita sanoja. Hän myös sanoi, että jos jokin työympäristö toimii tietyn periaatteen mukaan, niin miksi siitä alkaa itse kiukuttelemaan tai kärsimään. Ei se oma henkilökohtainen kiukku epäkohtia tai toimintatapoja kohtaan johda mihinkään, ellei ole sitten johtavassa asemasa oleva henkilö.

Siteeraukseni tutuksi tulleesta kirjasta:

"Paras tapa saada selville, arvostammeko todella jotakin, on yrittää toimia arvon mukaisesti ja seurata, johtaako se muutokseen elämässämme. Muista, että tyytyväisyys ei tarkoita minimaalista tuskaa -pikemminkin viittaamme syvempään täyttymyksen ja merkityksen tunteeseen, joka voi ilmetä yhtä aikaa tuskan kanssa. Me kaikki tunnemme näin, jos elämme aidosti merkityksellistäö elämää."

Aika mielenkiintoinen näkökulma:

"Viime aikojen suuntaus, jossa kilpailuhenkisyyttä on vähennetty koulutyössä ja urheilussa, on saanut innoituksensa uskomuksesta, että sijoittuminen viimeiseksi koulun oikeinkirjoitus- tai juoksukilpailussa voi vahingoittaa kehittyvän lapsen itsetuntoa. Toisaalta jotkut ovat väittäneet, että tämä johtaa valheellisen hyvään käsitykseen lahjoista ja kyvyttömyyteen käsitellä ponnistelua tai epäonnistumisia."

"Psykologi Mark Leary sai hiljattain selville, että itseensä hyvin myötätuntoisesti suhtautuvat ihmiset ovat itseasiassa realistisempia tehdessään huomioita ja arvostelmia omasta käyttäytymisestään kuin itseensä myötätunnottomammin suhtautuvat. Hän selvitti kollegoineen myös, että kun ihmiset suhtautuvat itseensä myötätuntoisesti, he ottavat todennäköisesti vastuuta kielteisestä tapahtumasta ja todennäköisesti eivät häkelly tapahtuman herättämästä ahdistuksesta. Psykologi Kristen Neff sai myös selville, että myötätuntoisesti itseensä suhtautuvat opiskelijat olivat myös ainutlatuisia sen vuoksi, että heitä motivoi opinnoissaan enemmän uteliaisuus ja halu kehittää taitoja kuin tarve puolustaa tai tehostaa tunnetta omasta tärkeydestä."

Vaikka tuo kirja on käsitellyt paljon tunteiden kieltämistä, eikä niinkään sitä kun tunne jääkin päälle. Kirja on joka tapauksessa auttanut ymmärtämään, ettei se päällimmäinen tunne olekaan kuin kerros syvempien tunteiden päällä. Kuten eilisessä postauksessani tuo ymmärrykseni, että ahdistuksen takana on murehtimen ja sen takana on pelko tulevasta.