"Mielekkäästi irti ahdistuksesta! -kirja alkaa olemaan inspiroiva tai ainakin se herättelee ajatuksia. Sen mukaanhan tämän hetkinen yritykseni ahdistuksesta irtipääsyyn, olisi vain keino lisätä sitä. Tunteiden tukahduttaminen lisää kirjan tekijöiden milestä ko. tunnetta ja tahdonvoimalla ei voi hallita tunteita. Kirjan tekijöiden mielestä tuo samaistumattomuus tunteisiin ja myötätunto itseä kohtaan ovat pysyviä keinoja tunteiden kanssa toimimiseen.
Olemmeko me ihmisinä todella noin tunteiden vietävissä, ettei meillä ole minkäänlaista omaa valintaa tai hallintaa? Onko toistuvassa epämiellyttävässä tunteessa vain oltava tunteessa tai sitten ulkoistettava itsensä ettei ole tunne? Voiko jonkin tunteen suhteen mitta tulla täyteen? Onko ahdistuksen tunne opettanut minulle sen mitä sillä oli annettavaa ja voinko pikkuhiljaa opetella muita tunteita. Voiko suruun, vihaan, pelkoon kyllästyä ja päättää elää toisin tai opetella muita tapoja ja keinoja, niin etteivät nämä tunteet olisi päivittäin tiedostettuna? Kielteiset tunteet kertovat pettymyksistämme, menetyksistämme ja väärin kohtelusta. Mutta voimmeko antaa niiden tapahtumien mennä ja opetella suhtautumaan toisin?
Tämä ei tietenkään poista uusien ahdistuksen, vihan, surun jne tuntemusten syntymistä. Mutta ettei tarvitsisi kantaa samaa ahdistuksen/vihan/pelon... tunnetta monta vuotta mukana. Tunne palvelee aikansa ja antaa meille sen mitä tarvitsemme, mutta onko esimerkiksi surua kohdattava päivittäin, vaikka 5 vuotta sitten kuolleesta henkilöstä?
Liian aikainen tunteesta luopuminen tuo mukanaan tukahduttamisen ja estämisen, mutta sitten kun henkilöstä tuntuu "nyt olen vihannut/surrut/ahdistunut/pelännyt tarpeeksi", voiko tällöin alkaa jo omalla tahdonvoimalla muuttamaan asioita. Hyväksyy, että tunne on olemassa, mutta on muitakin tunteita -jopa positiivisia, jonka voi valita tietoisesti.
Tiedän kyllä tunteiden tietoisen yrityksen blokata, jolloin tukahtuminen vain kasvaa ja kasvaa. Ainakin itsellä tällöin tuon tietyn tunteen kokemiseen liittyi myös häpeä. Koin ko. tunteen tuolloin liian ala-arvoiseksi itselleni koettavaksi. Nyt olen pyrkinyt siihen, että kaikki tunteet olisivat samanarvoisia ja olisin ainakin rehellinen niille ja itselleni. Ei ole mitään niin alhaista tai ylhäsitä tunnetta, mitä en voisi ihmisenä kokea.
Olemmeko me ihmisinä todella noin tunteiden vietävissä, ettei meillä ole minkäänlaista omaa valintaa tai hallintaa? Onko toistuvassa epämiellyttävässä tunteessa vain oltava tunteessa tai sitten ulkoistettava itsensä ettei ole tunne? Voiko jonkin tunteen suhteen mitta tulla täyteen? Onko ahdistuksen tunne opettanut minulle sen mitä sillä oli annettavaa ja voinko pikkuhiljaa opetella muita tunteita. Voiko suruun, vihaan, pelkoon kyllästyä ja päättää elää toisin tai opetella muita tapoja ja keinoja, niin etteivät nämä tunteet olisi päivittäin tiedostettuna? Kielteiset tunteet kertovat pettymyksistämme, menetyksistämme ja väärin kohtelusta. Mutta voimmeko antaa niiden tapahtumien mennä ja opetella suhtautumaan toisin?
Tämä ei tietenkään poista uusien ahdistuksen, vihan, surun jne tuntemusten syntymistä. Mutta ettei tarvitsisi kantaa samaa ahdistuksen/vihan/pelon... tunnetta monta vuotta mukana. Tunne palvelee aikansa ja antaa meille sen mitä tarvitsemme, mutta onko esimerkiksi surua kohdattava päivittäin, vaikka 5 vuotta sitten kuolleesta henkilöstä?
Liian aikainen tunteesta luopuminen tuo mukanaan tukahduttamisen ja estämisen, mutta sitten kun henkilöstä tuntuu "nyt olen vihannut/surrut/ahdistunut/pelännyt tarpeeksi", voiko tällöin alkaa jo omalla tahdonvoimalla muuttamaan asioita. Hyväksyy, että tunne on olemassa, mutta on muitakin tunteita -jopa positiivisia, jonka voi valita tietoisesti.
Tiedän kyllä tunteiden tietoisen yrityksen blokata, jolloin tukahtuminen vain kasvaa ja kasvaa. Ainakin itsellä tällöin tuon tietyn tunteen kokemiseen liittyi myös häpeä. Koin ko. tunteen tuolloin liian ala-arvoiseksi itselleni koettavaksi. Nyt olen pyrkinyt siihen, että kaikki tunteet olisivat samanarvoisia ja olisin ainakin rehellinen niille ja itselleni. Ei ole mitään niin alhaista tai ylhäsitä tunnetta, mitä en voisi ihmisenä kokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti