300. päivä

Olen ollut nyt melkein kuukauden pois töistä. Hämmästyttävää huomata millaisia vaikutuksia tällä poissololla on ollut. Nukkumiseni on parantunut. En ole heräillyt yöllä. Jos olen herännyt yöllä koiran haukuntaan, niin olen uudestaan saanut unen päästä kiinni. Tällaista on tainnut olla viimeksi kun olin kuukauden poissa töistä.

Sairasloma tuli muutenkin oikeaan saumaan. Koko kesän olen ollut kuin takaa-ajettu karhu. Eläen vain sitä tulevaa lomaa varten ja selviten jollakinlailla arjen. Pakenemista ahdistavasta olotilasta. Sairaloma pakotti lepäämään ja makaamaan. Olen nauttinut tästä. Minun ei ole tarvinnut tehdä mitään, ei ole ollut aikatauluja ja vaatimuksia. Minun ei ole tarvinnut vaatia Itseltäni mitään. Eikä ole tarvinnut miettiä miten selviän tämän viikon läpi. Syömiseni on kohtuullistunut, ei ole ollut tarvetta löytää nautintoja elämästä, vaan olen nauttinut lepäämisestä ja lukemisesta.

Aiemmin sykysllä on olluit aina haastavaa pysäyttää tuo hektisen kesän rytmi -rauhoittua ja olla. Olla täyttämättä elämää jollain, tämä sairasloma + muu loma on todella tehnyt sopivan pysähdyksen.

Minä näen itseni jo 7. viikon päähän kun on viimeinen työpäivä. Minä uskon, että minä onnistun selviämään tämän loppuajankin. En mieti, että miten, vaan minä tulen selviämään. Näen itseni kuvassa, jossa on oikeaa shamppanjaa lasissani ja koen sitä helpotuksen tunnetta. olkoon tämä voimavara viimisinä viikkoina. Onneksi töissä on kuitenkin tiedossa tekemistä, pitää saada kesän aineisto läpikäytyä. Keskityn vain tekemiseen ja siihen, kun joka päivä on vähemmän ja vähemmän töitä jäljellä.

Ymmärrän myös, että oikeasti väärässä työssä ollessa, niin kahden viikon loma ei rentouta tarpeeksi. Jos työ on jossain määrin mieluinen, niin kahden viikon jälkeen kokee levänneensä ja palaaminen on kohtuu miellyttävää. Olkoon tämä kokemus varoituksena ja voimavarana minulle tulevaisuudessa. Ei koskaan enää tällaista tilannetta näin pitkään. En kuitenkaan koe, että jotain olisi pitänyt tehdä toisin. Ehkä opiskelemaan olisin voinut pyrkiä jo viime keväänä tosissani, mutta ei se harmita etten sitä tehnyt.

En usko, että täysin väärässä työssä pystyy jatkamaan kovin pitkään. On turhaa sanoa, että no työ on työtä ja se vaan pitää kestää. Jossain vaiheessa jokin paikka hajoaa, se voi olla joko mielenterveys tai fyysinen terveys. Ehkä jokin pieni poikkeus väestöstä voi olla, joka pystyy tekemään vastenmielistäkin työtä ilman, että sen antaa vaikuttaa muuhun elämään. Totta kai ei mikään työ ole koko ajan unelmaa, mutta positiivisen vaa'an punnuksen tulisi olla painavempi kuin negatiivisen vaa'an punnuksen.

Pitää muistaa tulevaisuudessakin sanoa omalle peilikuvalle "Minä tykkään työstäni." Jos tämä lause aiheuttaa enemmän epäuskon ja epävarmuuden tunteita, syytä on miettiä tykkäänkö minä oikeasti työstäni? Jossain vaiheesssa kun sanoin tuon lauseen jollekin, minulle tuli vähän sellainen epävarma olo, olisi pitänyt kuunnella epävarmuutta. vahvistinko vain sitä vanhaa muistikuvaa vai tarkotinko oikeasti sitä. Rehellisyys itselle on tärkeää, älä huijaa edes itseäsi!

Olen nauttinut elämän pienistä asioista: aamuteestä ja aamujugurtista. Kuinka helppoa on jakaa ja kokea onnellisuutta ja iloa kun ahdistus ei ole seuralaisena. 

293. päivä

Kolmatta viikkoa pois töistä. Ihana etäisyys ja tuli sopivaan aikaan. Paljon on ehtinyt tapahtua parin viikon aikana. Paljon sellaista, ettei työn ajattelulle tai murehtimiselle ole ollut aikaa. On onni itselleni, että pystyn irrottautumaan työkuvioista lomilla. Lomani ovat olleet aktiivilomia, joten tuo on varmasti helpottanut irrottautumista omista ahdistuksista.

Ymmärsin jälleen pelkoni. Pelkoni joka on keskittynyt tulevaan. Ahdistun etukäteen niistä mahdollisista epämiellyttävistä tilanteista. Pelko on kummallista, ettei sen järjettömyyttä tai syytä meinaa ymmärtää. Minun ahdistukseni kumpuaa tuosta pelottavasta tulevasta, ja niistä epämiellyttävistä mahdollisuuksista mitä tuleva tuo tullessaan. Kuitenkaan, en pysty varautumaan noihin tilanteisiin. En vaikka kuinka olisin jo valmiiksi ahdistunut ja mahdollisesti tapahtumien tullessa kohdille, voin vain todeta, että olihan tuo odotettavissa. Olen aikaisemminkin käsitellyt tätä samaa asiaa blogissani, mutta näemmässä tämä puoleni pääsee unohtamaan. Omien ahdistuksien syiden nimeäminen on vaikeaa, kuitenkin nimeäminen auttaa ymmärtämään tunteen "turhuuden".

Miksi luoda itselle noita ahdistavia koppeja, joissa näkee vain sen synkän mahdollisuuden. Vaikka työni onkin mitä on, voisinko kuitenkin löytää ne optimistisemmat puolet. Ehkä tämä loppu kaksi kuukautta meneekin ilman mitään konflikteja tai jos vaikeuksia tulee niin se on vaan sääsken lento kesäyössä? Mitkä ovat ne mittasuhteet mitkä laitan elämälleni ja kohtaamilleni vaikeuksille? Teen vain työni ja jos on ylimääräistä aikaa niin jumppaan ja opiskelen, eikö tuo ole aika yksinkertaista?

Voihan pelot sisältää myös sen epävarmuuden tulevasta. En pelkää yksin tätä työtä, vaan kaikkea mitä sen loppuminen tuo tullessaan. Vaikka olen töiden loppumisesta onnellinen, niin onko elämäni helppoa ja toiveitteni mukaista? Sitäkään ei voi tietää ja tulevaakin on turha pelätä. Ainoa mitä on, on keskittyä niihin positiivisiin asioihin ja omiin tavoitteisiin. Edelleen se on omaa valintaani, mitä haluan tuntea pelkoa vai optimismia?

Elämä tuntuu olevan tasapainottelua nuoralla, jonka toiselle puolella on epäonnistunut pelkojen valtaama ahdistunut minäni ja toisella puolen optimismi ja itseen uskova minäni. On kai se epäonnistujakin aina ollut mukana, mutta varmaan viimisimmät vuodet ovat röyhistäneet epäonnistujan rintaa uusiin uskomuksiin. Tosin viimisen vuoden aikanahan olen työstänyt esiin jälleen positiivista minääni, mistä oeln kyllä iloinen.

Positiivisen minäni myötä, olen nauttinut ihmisten seurasta enemmän ja olen tullut rohkemmaksi sosiaalisissa tilanteissa. Se on anatnut, myös tietoista lähestymistä puhua ja kysellä muiden ihmisten elämästä ja ajatuksista. Minun ei tarvikaan huudella omaa ahdistusken aiheita muille, vaan voin nauttia täysipainoisesti muiden kertomuksista elämästään. En näe enää itseäni muiden silmissä epäonnistujana ja sellaisena henkilönä jolla ei ole mitään annettavaa.

272. päivä

Jäljellä alle 100 päivää, vajaa 3 kuukautta ihmiskoettani. Suurta suosiota tämä ei ole henkilökohtaisesti saanut. On ollut ylä- ja alamäkeä. Ehkä kuitenkin yleisarviona, on tämä yritys ollut parempi kuin ei mitään.

Kesä on mennyt 4 viikkoa töitä ja sen jälkeen joko viikko tai kaksi lomaa. Tämä on ollut toimiva tapa selviytyä. On koko ajan jotain mitä odottaa. Odotus auttaa selviytymään ja säilyttämään innostuneen mieleialan. Sitten lomalla voin toteuttaa työni hedelmiä. Ilman rahaa, suurin osa lomistani olisi ollut latteampia ja en olisi pystynyt tekemään niin monia asioita. Raha on se joka mahdollistaa. Suurimmalla osalla ihmisellähän raha taitaa olla pääsyy työntekoon. Ei siinä sen suurempia intohimoja tunneta. Olen toki pyrkinyt myös työpäivien ennen tai jälkeen löytämään asioita jotka tuovat iloa elämääni. Työn olen ottanut niin mahdollisemman rennosti kuin olen vain pystynyt.

Kuitenkin on asioita joista on vaikeaa irtaantua. En allekirjoittanut tulos- ja kehityskeskustelua, sillä koin, että palkkaani olisi pitänyt korottaa työnkuvani laajentumisen takia. Esimieheni kommentoi tähän, että " Sinä olet itse halunnut tehdä noita laajempia töitä." Tällä periaatteellahan kaikki olisivat alimmassa palkkaluokassa ja haluaisivat vain tehdä vaativampia töitä. En alkanut asiaa enempää riitauttamaan. Jos esimieheni joka ajaa myös minun asioitani, on tätä mieltä, niin turha sitä on pyristellä enempää. Unohdus lienee paras lääke tähänkin epäkohtaan. Valitettvasti unohtaminen ei ole niin helppoa kuin toivoisi.

Myös pimeyden lisääntyminen vaikuttaa mielialaani. Vaikka suurin osa työsopimukseni ajasta on todellakin takana, tuntuu nämä 3 kuukautta todella synkältä ja pimeältä jatkumolta. Haaveilen kevät auringosta ja siitä kun olen vapaa (ja köyhä). Ruokahaluni on lisääntynyt, ahdistaa, masentaa, yöheräilen, väsyttää. Ei ole jaksamista ja ahdistus on taas se vyö joka puristaa rintakehää. Keho on uupunut ja kipeän oloinen, ja on särkyjä. Epätoivo on seurassani.

Olen ottanut kirkasvalolampun käyttöön sekä ystävältä lainassa olevat korvavalot. Olen yrittänyt kuuntelemaan itseäni. Olin aikomassa nukkua sen sijaan, että lähden tekemään astangajoogaa, niin päätin että teenkin yin joogaa. Yin jooga tuntui hyvältä harjoitukselta, keskittyä liikkeeseen, hengitykseen ja olemiseen. Huomenna minulla alkaa 2 viikon loma ja vaikka loma on näin lähellä, ei se epätoivo tunnu hälvenevän. Onneksi lauantaina pääsen aurinkoon :) Vapaa-ajalla olen myös puuhaillut koirien kanssa ja ne ovat todellakin ilostuttaneet. lemmikkieläimillä on kyllä parantava vaikutus.

Toivon, että tämä 2 viikkoa auttaisi hieman kohottamaan mielialaani. Jos ei, ehkä on syytä kääntyä työterveyden puoleen.