Jäljellä 0

En ehkä olisi uskonut kaikkia näitä tuntemuksia mitä töiden loppuminen tuo tullessaan. Päällimmäisenä ja mitä odotinkin on HELPOTUS. Viime viikonloppuna hetkellisesti ajatuksiini tuli, että maanantaina töihin ja ankea tuntemus asiasta. Saman tien muistin kyllä, että 4 päivää jäljellä ja hymy hiipi naamaani. Jokainen aamu tällä viikolla on alkanut hymyllä ja mitä lähemmäksi tämä päivä on tullut, on ilo ollut vallitsevampaa. Helpotus ja onnellisuus, se hetki on nyt käsillä.

Samalla olen kohdannut ne epävarmuuden tunteet tulevasta. Joskus 20-30-vuotiaana maailma oli koko ajan edessä, nyt sen edessä olemista alkaa kyseenalaistamaan. Unelmat, joita on ja joista haaveilee, osoittavat suurempaa haurautta kuin nuorempana. Ei osaa täysin uskoa siihen, että unelma ja yritys kantavat läpi. Mutta se on se kiinnipidike, johon uskoa ja tavoitella. En laskeudu tyhjän päälle. Minulla on jotain päämäärää ja tavoitetta. Miten ne työtoverit, jotka ovat laskelmoineet tämän varaan. Miten he selviävät? Olen onnellinen nyt, että yli vuosi sitten aloin rakentaa itseäni uudestaan. Mitä haluan, mitä tavoittelen? En ole riippuvainen tästä, vaan minulla on tulevaisuudessa jotain muutakin. En määrittele itseäni tämän työn kautta, vaan jonkin muun ja laajemman kokonaisuuden.

Monta vuotta olen elänyt tässä näennäis turvallisuudessa. Se osaa turruttaa ja tyydyttää. Elämä on hyvä, mutta ei kuitenkaan. Muistanko miltä tuntuu tarttua elämään? Olla vapaa? Olla köyhä? Kaikki avoinna? Muistan minä jännityksen -sen kutkuttavan tunteen. On se siellä minussa olemassa ja minä aion löytää sen. Muistan myös vapauden tunteen. En myy itseäni enää rahasta.

Kaikki ne lähiviikoissakin -esimiehen hiljaisuus ja halu ripustautua vanhaan -tuntuvat yhdentekeviltä. Ei sillä ole merkitystä, oliko esimieheni kuinka huonosti käyttäytyvä vai ei. Hän jätti ainakin opetuksen. Joskus jos olen vastaavassa asemassa, tiedän miten ei käyttäytyä. Voiko suurempaa rikkautta olla? En todennäköisesti tule olemaan hänen työllistämislistansa ykkösvaihtoehtoina, mutta ei se haittaa. En halua roikkua ja riippua ja vain yrittää miellyttää. Olen ollut rehellinen itselleni ja jos se ei ole riittänyt, nin olkoon.

Koen hurmiota tällä hetkellä, minä selvisin ne kaksi pitkää vuotta. Minä selvisin tämän ahdistuksen ja sen tukalan tunteen kiinni olemisesta. Olen vahva edelleen ja mitä tuleva tuokin tullessaan, Minä aion selvitä, minä löydän tieni.

Vaikka pään sisälläni kuiskuttaa olento epävarmuudesta ja huonoista ajoista, en aio uskoa häntä. Ehkä en vielä pääse haaveisiini, mutta siellä se on edessäpäin. Olen oppinut kärsivällisyyttä tässä ajassa enemmän kuin osasin odottaa. Toivon muistavani sen tulevaisuudessa. Jos en vuoden sisällä tavoita jotain, ei se ole merkki epäonnistumisesta, vaan siitä että yritän edellen ja onnistun paremmin.

Huomaan myös, että ne kaikki positiiviset huomiot työtovereilta ja lähiympäristöstä luovat uskoa itseeni. Ei antamisen merkitys ole siinä, että kokee saavansa jotain. Vaan, että on antanut jotain, josta halutaan antaa vastinetta. Ehkei kaikki ajattele samalla tavalla, mutta jos oma uskoni auttaa kantamaan yli, niin miksi se olisi väärä.

En aio kirjoittaa, enää tätä blogia. Valitus on loppu tästä aiheesta ja se on palvellut minua hyvin. Olen valittanut ja löytänyt tieni ulos. Löytänyt muiden ajatuksia murtamaan vanhan polun läpi. Uskon kirjoittavani toista blogia, asiaa ja mielipiteitä löytyy. Ehkä enemmän joogaa ja siitä mitä on meneillään ja mitä olen löytänyt. Kiitän itseäni ja kiitän lukijoita viitseliäisyydestä. On ollyut itselle tärkää puida näitä tuntemuksia läpi, eikä pelkästään subjektiivisesti, vaan niin, että mitä muut näkevät tilanteessani ja minussa, mitä minä näen muuta?

Kiitos
<3

343. päivä, jäljellä 4 työpäivää

Päivät vähenevät ja olen ilmeisesti laskuissa mennyt sekaisin. Tosin tiedän kyllä tarkalleen päivät, milloin töitä on jäljellä.

Tämä töiden loppuminen aiheuttaa hyvin ristiriitaista tunteita. On se helpotus, mutta myöskin kaiken lopullisuus aiheutta omia tuntemuksia. En täysin usko intuutioon tai sen antamiin viesteihin, joten faktana en tuntemuksiani pidä. Koen, että toista kertaa en tulisi enää työllistymään tälle puolelle. En olisi enää tekemässä töitä näiden ihmisten kanssa, enkä tekemässä tätä työtä, jota olen tehnyt niin monta vuotta. Vaikka viimisiä kuukausia ja jopa vuosia tämä työ on aiheuttanut enemmän mielipahaa kuin hyvää, niin siitä huolimatta koen haikeutta.

Mitä tahansa elämässä loppuu, oli se hyvää tai pahaa, todennäköisesti aiheuttaa ihmisessä jonkin sortin luopumisen ja menetyksen kokemusta. Raadollisimmillaan se on sitä, että panttivankina ollut, kaipaa vangitsijaansa. Mitä pitempään se jokin kokemus on jatkunut, niin sen vaikeampaa irrottaututuminen voi olla.

Loppumisessa on uusi alku ja epävarmuus. Epätietoisuus tulevasta, mitä se pitää sisällään. Voiko kaikki olla vieläkin huonommin? Enkö osannut arvostaa sitä mitä minulla joskus oli? Pahimman pelko on vahvempi kuin helpotus vaikean tilanten laukeamisesta.

Kaikessa uudessa on tyhjyys ja epävarmuus. Kuitenkin elämässä pysyy tietyt asiat samanlaisena kuin ennen, vaikka jokin on loppunut. Minun tapauksessa parisuhde säilyy, asuntolaina on edelleen olemassa. On faktoja, jotka liittyvät aikaan. On lama, on vaikeaa työllistyä.

Minulla on sidokseni, En ole enää 18-vuotias, jolla maailma on polvillaan. Vapaus on puolittaista. Kuitenkin olen tässä hetkessä onnellinen näistä sidoksista,jotka minulla on. Enkä kaipaakaan sitä nuoruuden vapautta. Totta kai mietityttää, jos en löydäkään töitä, enkä pääse opiskelemaan, jos työttömyyteni jatkuu, miten minun itsetunto? Miten rahattomuus? Parisuhde?

Kaikki tämä polveilee mielessä. ja myös kuinka työntekijöitä on kohdeltu yrityksessä. Esimieheni ei ollut kokenut tarvetta  osallistua edes nyt työnsä päättävien muistamiskortteihin. Hänellä jää 5 alaista työttömäksi, jotka ovat olleet pisimmillään 12 vuotta tässä projektissa mukana ja esimies ei koe tarvetta minkään näköiseen aineelliseen kiitokseen. Kyse on vain pienistä eleistä ja teoista, jolla voisi osoittaa kiitosta ja arvostusta siitä panoksesta mitä on tähän aikaa ja taitoa uhrattu. Tämä vain vahvistaa käsitystä esimiehestäni, että hän on todella alkeellinen. En olisi ihan uskonut, että näin alkeellinen luolamies, mutta näin vaan on. Ajattelein, että hän on pelkästään minua kohtaan hiljaiselossa, koska välimme eivät mitkään ylimmän lämpöiset ovat olleet, mutta hänen toimintansa on muitakin kohtaan hyvin epäammattimaista.

Surullista, että miksi esimiehinä on tuollaisia moukkia ja ihmettelen jos jollain hänen alaisella on kunniotusta ja arvostusta häntä kohtaan?

340. päivä 7 päivää töitä jäljellä

Jokainen aamu alkaa helpommin, keveämmin. Olen siivonnut työhuonetta, Laittanut kuusi vuotta roskiin. Vapauttavaa. Mitä haluan säilyttää tästä ajsta myöhemmin konkreettisesti?

Olen ajatellut, että esimieheni ei pidä yhteyttä vain minuun, mutta esimiehemme ei pidä oikeastaan yhteyttä juuri kenenkään alaiseen. Joten jos en ole saanut esimieheltäni kahteen kuukauteen oikeastaan mitään henkilökohtaista viestiä, on se ihan normikäytäntö. Nykyisessä projektissa eri ihmiset ovat olleet yhdessä töissä 2-12 vuoteen ja nyt tämä projekti on loppumassa ja esimiehemme ei ole muistanut mitenkään työntekijöitä. Ei ole kysellyt, miten työt ovat edenneet tai ylipäätään koonnut mitenkään yhteen alaisiaan.

Mielestäni tuollainen välinpitämättömyys ja ajattelamattomuus on niin ala-arvoista johtamista, että en soisi tuollaista enää olevan yhteiskunnassa. Mutta sitä vain on. Tekee surulliseksi, miksi ihmiset ovat johtaja-asemassa ilman edes alkeellisia kykyjä esimiesjohtamisesta.

En pääse täysin eroon ajatuksesta, että viimeisemmät vuodet tässä paikassa ovat olleet hukkaan heitettyä aikaa. Ilmeisesti koen keski-iän kriisiä tai jotain 40-vuotiaan elämäntuskakomplikaatiota. Itseasiassa viimisimmän kahden vuoden aikan työstäni saamani RAHA, on mahdollistanut monia asioita, mihin minulla ei olisi ollut mahdollisuutta työttömänä tai opiskelijana. Olen opiskellut jooga-ohjaajaksi, matkustanut, aloittanut sukellusharrastuksen jne... Työ ei ole antanut itsessäänmitään, mutta se pääoma mitä sen avulla olen saavuttanut, on ollut tärkeämpää. Tuo vaan välilä unohtuu, kun katsoo asioita mustavalkoisesti.

Myös ihmisenä tämä pari vuotta ovat muovanneet minua. Elämän pettymysten ja toiveiden toteutumattomuuden ristiriita jäytää. Luulen tuon negativismin kyllä häipyväm, kun en ole enää osallisena tässä työyhteisössä. Luulen, että tässä vaiheessa elämää sitä alkaa miettimään elämän valintoja. Tosin tiesin jo silloin -kaksi vuotta sitten, kun allekirjoitin työsopimustani, että tämä ei tule olemaan helppo aika. Se oli tietoinen riski omasta selviytymisestä.

Voin kuitenkin sanoa selviytyneeni erinomaisesti. olen löytänyt uuden suunnan, optimismia runsaasti ja en ole masennuksen takia ollut sairaslomalla. Jotain kehitystä on siis tapahtunut. Tai no olen ollut viikon sairaslomalla, mutta en enää muista oliko se vuosi sitten vai kaksi vuotta sitten. Taitaa olla kaksi vuotta sitten. En ole sairastuttanut itseäni, olen tullt rohkeammaksi ja olen alaknut uskomaan itseeni -jälleen.

Vaikea elämäntilanne tekee meistä joko häviäjiä tai voittajia. Kyse ei ole niinkään konkreettisesti mitä tapahtuu tai minkälainen on tilanne vaan siitä mitä itse kokee. Kokeeko olevansa voittaja ja selviytyjä? Vai kokeeko olevansa hävinnyt ja menettäjä? Ehkä työnäkökulmasta nämä kaksi vuotta on hävittyä aikaa, mutta paljon muuta se on kyllä mahdollistanut! Joten en voi kokea hävinneeni kuin hetkittäin.

Unelmasta haaveilu ja niiden toteutumisen miettiminen ovat antoisaa puuhaa ja luovat uskoa. Unelmointi ja haaveilu ovat kantavia voimia elämässä eteenpäin ja niilläkin on tärkeä sija! Joten pidän tätä aikaa hyvänä, kun olen ruokkinut ja vaalinut haavetta,jonka toivon toteutuvan. Antanut yhä enemmän toiveelle ruumista ja ajoitellut tavoitteiden toteutumista.

Muutama vuosi sittenminulla ei ollut mitään haaveita tai unelmia, joten tämä aika oli se joka viimeistään pakotti miettimään mitä haluan elämältä. Enkä kenellekään toivoisi tuollaista tyhjiö tilaa, jossa ei ole mitään minkä eteen ponnistaa tai mitään mitä yrittää. 

332. päivä, 18 päivää jäljellä

Kolme viikkoa enää ja sitten se on ohi! Vaikka aikaa on vähän töihin keskittyminen on vaikeaa. varsinkin, kun hemmottelen itseäni tulavalla, ajalla ilman TÄTÄ työtä.Optimistiset ja iloiset ajatukset tässä tapauksessa eivät ole lisänneet työtehoa, vaan yhä vaikeammalta aamuisin töihin meno on tuntunut. Samoin sunnuntaina arjen läheisyys konkretisoituu.

Varmasti valon puute ja kaamoksen aika on syitä, mitkä lisäävät apaattisuutta ja inhoa epämiellyttäviä asioita kohtaan. Tietynlaista hyvää itsekontrollia on vaikeampi pitää yllä. Toisaalta, kun aika aon niin vähän, niin tulee entistä enemmän sellainen "aivan sama"-fiilis. Vaikea motivoida itseään, koska lähes toivoo ettei tähän tarvitsisi enää työllityä. Toisaalta on olemassa se realismi, tämä on ainoa ammattitaitoni. Eli jos edes vähän yrittäisin saada työni tehtyä edes välttävästi.

Olen miettinyt tuota ahdistustani. Se on se minun tapani reagoida epämiellyttäviin tilanteisiin. En usko, että koskaan siitä eroon pääsen, mutta voin opetella keinoja, niin etten anna ahdistuksen muuttua masennukseksi. Mietin niitä tilanteita milloin olen kokenut ahdistusta.

Minulla se ilmenee niissä tilanteissa, kun en itse voi muuttaa tai parantaa tilannetta. Koen olevani ansassa, omat kykyni eivät riitä. Tuon myötä minulle herää ristiriita. Tiedän, ettei minun ole hyvä olla, mutta mikä on se toinen ratkaisu. Aina ei vain voi nostaa kytkintä ja lähteä. Teini-ikäisenä minulla ei ollut varaa ja mahdollisuutta. Työttömänä minulla ei ollut varaa, eikä vaan tullut vastaan töitä, vaikka yritinkin. Silloin, kun mietin elämän olemusta liikaa, koin ahdistusta tyhjyydestä, jota en pystynyt täyttämään. Töissä olen kokenut tämän ennenkin, kun olen rahasta kiinni työssä, vaikka tilanne muuten on lähes mahdoton. Lisäksi mietityttänyt on vaihtoehtojen puute.

Ristiriitaa ja siten ahdistusta lisää kysymys, mitä minä nyt teen? Mistä löydän paremman vaihtoehdon tälle nykyiselle ratkaisulle? Jollekin ratkaisu voi olla heittäytyä tyhjän päälle ja antaa virran viedä. Ja raha-asiatkin järjestyy sosiaalitoimiston tai miehen myötä.

Minussa on kuitenkin niin paljon halua itse ohjata elämää. Uskon siihen, että olemme vastuussa itsellemme omasta elämästä ja itsemme elättämisestä -ainakin aikuisena. Toki voi olla tilanne, ettei mies/vaimo pahastu vaikka joutusi elätäämään puolisoaan ja niissä tapauksissa tilanne on ok. Mutta jos tiedän, että tilanne aiheuttaisi mielipahaa myös kumppanilleni, niin haluanko sitä tehdä.

Uuden suunnan tai vaihtoehdon löytäminen ei ole aina helppoa. Aina on epävarmuus, meneekö ojasta allikkoon. Jossain vaiheessa omilla päätöksillä on vaikutuksensa myös läheisille.

Olen kuitenkin päässyt tässä ydinasian kimppuun, eli ahdistus ei katoa, mutta reagointiani siihen voin muuttaa. Ymmärrän myös, miksi vapaus on minulle tärkeä asia. Vapaana ei ole rajoituksia ja tiedän ettei silloin ole ulkopuolista rajoituksia omiin päätöksiin tai haluamisiini.