Jäljellä 0

En ehkä olisi uskonut kaikkia näitä tuntemuksia mitä töiden loppuminen tuo tullessaan. Päällimmäisenä ja mitä odotinkin on HELPOTUS. Viime viikonloppuna hetkellisesti ajatuksiini tuli, että maanantaina töihin ja ankea tuntemus asiasta. Saman tien muistin kyllä, että 4 päivää jäljellä ja hymy hiipi naamaani. Jokainen aamu tällä viikolla on alkanut hymyllä ja mitä lähemmäksi tämä päivä on tullut, on ilo ollut vallitsevampaa. Helpotus ja onnellisuus, se hetki on nyt käsillä.

Samalla olen kohdannut ne epävarmuuden tunteet tulevasta. Joskus 20-30-vuotiaana maailma oli koko ajan edessä, nyt sen edessä olemista alkaa kyseenalaistamaan. Unelmat, joita on ja joista haaveilee, osoittavat suurempaa haurautta kuin nuorempana. Ei osaa täysin uskoa siihen, että unelma ja yritys kantavat läpi. Mutta se on se kiinnipidike, johon uskoa ja tavoitella. En laskeudu tyhjän päälle. Minulla on jotain päämäärää ja tavoitetta. Miten ne työtoverit, jotka ovat laskelmoineet tämän varaan. Miten he selviävät? Olen onnellinen nyt, että yli vuosi sitten aloin rakentaa itseäni uudestaan. Mitä haluan, mitä tavoittelen? En ole riippuvainen tästä, vaan minulla on tulevaisuudessa jotain muutakin. En määrittele itseäni tämän työn kautta, vaan jonkin muun ja laajemman kokonaisuuden.

Monta vuotta olen elänyt tässä näennäis turvallisuudessa. Se osaa turruttaa ja tyydyttää. Elämä on hyvä, mutta ei kuitenkaan. Muistanko miltä tuntuu tarttua elämään? Olla vapaa? Olla köyhä? Kaikki avoinna? Muistan minä jännityksen -sen kutkuttavan tunteen. On se siellä minussa olemassa ja minä aion löytää sen. Muistan myös vapauden tunteen. En myy itseäni enää rahasta.

Kaikki ne lähiviikoissakin -esimiehen hiljaisuus ja halu ripustautua vanhaan -tuntuvat yhdentekeviltä. Ei sillä ole merkitystä, oliko esimieheni kuinka huonosti käyttäytyvä vai ei. Hän jätti ainakin opetuksen. Joskus jos olen vastaavassa asemassa, tiedän miten ei käyttäytyä. Voiko suurempaa rikkautta olla? En todennäköisesti tule olemaan hänen työllistämislistansa ykkösvaihtoehtoina, mutta ei se haittaa. En halua roikkua ja riippua ja vain yrittää miellyttää. Olen ollut rehellinen itselleni ja jos se ei ole riittänyt, nin olkoon.

Koen hurmiota tällä hetkellä, minä selvisin ne kaksi pitkää vuotta. Minä selvisin tämän ahdistuksen ja sen tukalan tunteen kiinni olemisesta. Olen vahva edelleen ja mitä tuleva tuokin tullessaan, Minä aion selvitä, minä löydän tieni.

Vaikka pään sisälläni kuiskuttaa olento epävarmuudesta ja huonoista ajoista, en aio uskoa häntä. Ehkä en vielä pääse haaveisiini, mutta siellä se on edessäpäin. Olen oppinut kärsivällisyyttä tässä ajassa enemmän kuin osasin odottaa. Toivon muistavani sen tulevaisuudessa. Jos en vuoden sisällä tavoita jotain, ei se ole merkki epäonnistumisesta, vaan siitä että yritän edellen ja onnistun paremmin.

Huomaan myös, että ne kaikki positiiviset huomiot työtovereilta ja lähiympäristöstä luovat uskoa itseeni. Ei antamisen merkitys ole siinä, että kokee saavansa jotain. Vaan, että on antanut jotain, josta halutaan antaa vastinetta. Ehkei kaikki ajattele samalla tavalla, mutta jos oma uskoni auttaa kantamaan yli, niin miksi se olisi väärä.

En aio kirjoittaa, enää tätä blogia. Valitus on loppu tästä aiheesta ja se on palvellut minua hyvin. Olen valittanut ja löytänyt tieni ulos. Löytänyt muiden ajatuksia murtamaan vanhan polun läpi. Uskon kirjoittavani toista blogia, asiaa ja mielipiteitä löytyy. Ehkä enemmän joogaa ja siitä mitä on meneillään ja mitä olen löytänyt. Kiitän itseäni ja kiitän lukijoita viitseliäisyydestä. On ollyut itselle tärkää puida näitä tuntemuksia läpi, eikä pelkästään subjektiivisesti, vaan niin, että mitä muut näkevät tilanteessani ja minussa, mitä minä näen muuta?

Kiitos
<3