Kolme viikkoa enää ja sitten se on ohi! Vaikka aikaa on vähän töihin keskittyminen on vaikeaa. varsinkin, kun hemmottelen itseäni tulavalla, ajalla ilman TÄTÄ työtä.Optimistiset ja iloiset ajatukset tässä tapauksessa eivät ole lisänneet työtehoa, vaan yhä vaikeammalta aamuisin töihin meno on tuntunut. Samoin sunnuntaina arjen läheisyys konkretisoituu.
Varmasti valon puute ja kaamoksen aika on syitä, mitkä lisäävät apaattisuutta ja inhoa epämiellyttäviä asioita kohtaan. Tietynlaista hyvää itsekontrollia on vaikeampi pitää yllä. Toisaalta, kun aika aon niin vähän, niin tulee entistä enemmän sellainen "aivan sama"-fiilis. Vaikea motivoida itseään, koska lähes toivoo ettei tähän tarvitsisi enää työllityä. Toisaalta on olemassa se realismi, tämä on ainoa ammattitaitoni. Eli jos edes vähän yrittäisin saada työni tehtyä edes välttävästi.
Olen miettinyt tuota ahdistustani. Se on se minun tapani reagoida epämiellyttäviin tilanteisiin. En usko, että koskaan siitä eroon pääsen, mutta voin opetella keinoja, niin etten anna ahdistuksen muuttua masennukseksi. Mietin niitä tilanteita milloin olen kokenut ahdistusta.
Minulla se ilmenee niissä tilanteissa, kun en itse voi muuttaa tai parantaa tilannetta. Koen olevani ansassa, omat kykyni eivät riitä. Tuon myötä minulle herää ristiriita. Tiedän, ettei minun ole hyvä olla, mutta mikä on se toinen ratkaisu. Aina ei vain voi nostaa kytkintä ja lähteä. Teini-ikäisenä minulla ei ollut varaa ja mahdollisuutta. Työttömänä minulla ei ollut varaa, eikä vaan tullut vastaan töitä, vaikka yritinkin. Silloin, kun mietin elämän olemusta liikaa, koin ahdistusta tyhjyydestä, jota en pystynyt täyttämään. Töissä olen kokenut tämän ennenkin, kun olen rahasta kiinni työssä, vaikka tilanne muuten on lähes mahdoton. Lisäksi mietityttänyt on vaihtoehtojen puute.
Ristiriitaa ja siten ahdistusta lisää kysymys, mitä minä nyt teen? Mistä löydän paremman vaihtoehdon tälle nykyiselle ratkaisulle? Jollekin ratkaisu voi olla heittäytyä tyhjän päälle ja antaa virran viedä. Ja raha-asiatkin järjestyy sosiaalitoimiston tai miehen myötä.
Minussa on kuitenkin niin paljon halua itse ohjata elämää. Uskon siihen, että olemme vastuussa itsellemme omasta elämästä ja itsemme elättämisestä -ainakin aikuisena. Toki voi olla tilanne, ettei mies/vaimo pahastu vaikka joutusi elätäämään puolisoaan ja niissä tapauksissa tilanne on ok. Mutta jos tiedän, että tilanne aiheuttaisi mielipahaa myös kumppanilleni, niin haluanko sitä tehdä.
Uuden suunnan tai vaihtoehdon löytäminen ei ole aina helppoa. Aina on epävarmuus, meneekö ojasta allikkoon. Jossain vaiheessa omilla päätöksillä on vaikutuksensa myös läheisille.
Olen kuitenkin päässyt tässä ydinasian kimppuun, eli ahdistus ei katoa, mutta reagointiani siihen voin muuttaa. Ymmärrän myös, miksi vapaus on minulle tärkeä asia. Vapaana ei ole rajoituksia ja tiedän ettei silloin ole ulkopuolista rajoituksia omiin päätöksiin tai haluamisiini.
Varmasti valon puute ja kaamoksen aika on syitä, mitkä lisäävät apaattisuutta ja inhoa epämiellyttäviä asioita kohtaan. Tietynlaista hyvää itsekontrollia on vaikeampi pitää yllä. Toisaalta, kun aika aon niin vähän, niin tulee entistä enemmän sellainen "aivan sama"-fiilis. Vaikea motivoida itseään, koska lähes toivoo ettei tähän tarvitsisi enää työllityä. Toisaalta on olemassa se realismi, tämä on ainoa ammattitaitoni. Eli jos edes vähän yrittäisin saada työni tehtyä edes välttävästi.
Olen miettinyt tuota ahdistustani. Se on se minun tapani reagoida epämiellyttäviin tilanteisiin. En usko, että koskaan siitä eroon pääsen, mutta voin opetella keinoja, niin etten anna ahdistuksen muuttua masennukseksi. Mietin niitä tilanteita milloin olen kokenut ahdistusta.
Minulla se ilmenee niissä tilanteissa, kun en itse voi muuttaa tai parantaa tilannetta. Koen olevani ansassa, omat kykyni eivät riitä. Tuon myötä minulle herää ristiriita. Tiedän, ettei minun ole hyvä olla, mutta mikä on se toinen ratkaisu. Aina ei vain voi nostaa kytkintä ja lähteä. Teini-ikäisenä minulla ei ollut varaa ja mahdollisuutta. Työttömänä minulla ei ollut varaa, eikä vaan tullut vastaan töitä, vaikka yritinkin. Silloin, kun mietin elämän olemusta liikaa, koin ahdistusta tyhjyydestä, jota en pystynyt täyttämään. Töissä olen kokenut tämän ennenkin, kun olen rahasta kiinni työssä, vaikka tilanne muuten on lähes mahdoton. Lisäksi mietityttänyt on vaihtoehtojen puute.
Ristiriitaa ja siten ahdistusta lisää kysymys, mitä minä nyt teen? Mistä löydän paremman vaihtoehdon tälle nykyiselle ratkaisulle? Jollekin ratkaisu voi olla heittäytyä tyhjän päälle ja antaa virran viedä. Ja raha-asiatkin järjestyy sosiaalitoimiston tai miehen myötä.
Minussa on kuitenkin niin paljon halua itse ohjata elämää. Uskon siihen, että olemme vastuussa itsellemme omasta elämästä ja itsemme elättämisestä -ainakin aikuisena. Toki voi olla tilanne, ettei mies/vaimo pahastu vaikka joutusi elätäämään puolisoaan ja niissä tapauksissa tilanne on ok. Mutta jos tiedän, että tilanne aiheuttaisi mielipahaa myös kumppanilleni, niin haluanko sitä tehdä.
Uuden suunnan tai vaihtoehdon löytäminen ei ole aina helppoa. Aina on epävarmuus, meneekö ojasta allikkoon. Jossain vaiheessa omilla päätöksillä on vaikutuksensa myös läheisille.
Olen kuitenkin päässyt tässä ydinasian kimppuun, eli ahdistus ei katoa, mutta reagointiani siihen voin muuttaa. Ymmärrän myös, miksi vapaus on minulle tärkeä asia. Vapaana ei ole rajoituksia ja tiedän ettei silloin ole ulkopuolista rajoituksia omiin päätöksiin tai haluamisiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti