82. päivä

Aamulla seurana ahdistus. En halua huomisen tulevan ja lähteä töihin. Työn suhteen toivoton olotila -taas. Pöljä minä, annoin pettymykselle siivet oman mielikuvituksen avulla. Olen ollut varomaton ja kuvitellut liikoja. En muistanut paikkaani ja asemaani. En muistanut kieltäytyä ylimääräisestä, vaan tartuin vaihtelun vuoksi haasteeseen. Toivo heräsi taas ja ajatuksia paremmasta. Optimismi ei ole paras asenne ja pessimismi on suorastaan vaadittava ominaisuus.

Mutta olen kiitollinen omasta blogistani. Nuo alkupään päivitykset, jossa kamppailen näiden tuntemusten kanssa, auttavat saamaan itselle muita ajatuksia. Ahdistus on oma valinta! Näe se kaikki hyvä mikä on tässä sunnuntaissa, mitä kaikkea mukavaa voin tehdä. Miteä voin parantaa työssä? Pyrin ottamaan ensi kuussa palkatonta vapaata, kun lomapäivät ovat taas melkein kulutettu. Täytyy vaan olla realisti, että 4 päivää omaa lomaa voi olla mahdottomuus tässä talossa. Töitteni edistymiseen ja edistymättömyyteen, sillä ei suuremmin merkitystä, mutta "pitäähän minun paikkani ja asemani tietää". Joku pystyy minun esittämän ehdotuksen halutessaan tyrmäämään täysin. Tätä on olla oikeasti alainen.

Mutta se on ensi viikolla, nyt on nyt. Ja mie aion nauttia tästä päivästä, saunajoogasta, koirista, hyvästä ruuasta, esseestä... Nämä kaikki vie minun matkaani eteenpäin -ohi tämän hetken. Unelmani ovat kauempana kuin tässä ja siinäpä motivaatiota kylliksi miksi opiskella.

81. päivä

Aaltoilua, aaltoilua

Jotenkin jämähdin taas murehtimisen aallookkoon. Taas asioita, jotka eivät ole ajankohtaisia tai edes mitään sellaisia miksi kannattaisi asioita miettiä. Niin se vaan seuraksi tulee. Epäusko, etten koskaan pääse siihen toiseen tavoitteeseeni, että olen ikuisesti tuomittu olemaan pätkähommissa ja tekemään jotain yksinkertaista työtä. Epäusko, että koskaan pääsisin edes sisään yliopistoon. Katsoin pääsykokeita ja iski toivottomuus, ei minusta ole tuohon. Ei minulla ole tarpeeksi lahjoja opetella paljon asioita ulkoa.

Toinen on epäoikeudenmukaisuus ja tasa-arvottomuus, mikä hallitsee ajatuksia. 6 vuotta olen tehnyt yhtä ja samaa, hyvin kapean alan osaamista, jota ei Suomessa ole kuin yksi firma joka tarvii. Taloon tulee uusia määräaikaisia ihmisiä, jotka saavat heti ensimmäisenä työsuhteena monipuolisempia työhommia. Kumpi on parempi tai auttaa työllistymisessä tulevaisuudessa? Tunnen itseni kusetetulta. Joskus silloin alkuaikoina uskoi, että pikkuhiljaa työtehtävät laajentuu, niinkuin joillakin on tapahtunut. Kuinka väärässä sitä on ollut ja uskonut sellaiseen mitä ei ole edes luvattu.

Mietin kuitenkin opiskelua, että olen luvannut, että pääsykokeet eivät ole nyt ajankohtaista, joten miksi kantaa stressiä siitä? Jos minä päätän vuoden päästä yrittäväni täysillä, niin silloin panostukseni ja suunnitelmallisuuteni on toista. Ja asenne täytyy olla jotain muuta kuin, en minä ikinä opi tai pääse sisään. Täytyy mieltää mielessä mahdoton mahdolliseksi ja täysin hyväksi vaihtoehdoksi itselleni.

Mistä taas nuo turhanpäiväiset työmietteet tulevat? Olen ollut liian paljon töissä -ihan normaalilla työajalla. Olen aiemminkin epäillyt lyhyistä määräaikaisuuksista nauttivana, että liika on liikaa. Minulla liika tulee vastaan aiemmin kuin keskivertoihmisellä. 40 tuntia viikossa alkaa hallitsemaan ajatuksia. Otin nyt pari päivää vapaata, mutta tarvitsisin ainakin viikon, jotta voisin nauttia elämästä ja olemisesta. Ja saada työasiat oikeisiin mittasuhteisiin, antaa niiden olla ja tehdä sitä perushommaa, ilman että saan turhia toiveita työni monipuolistamisesta tai työni hallitsemisesta. On vaikeaa sopeutua, että minun tulee tehdä VAIN se mitä minun käsketään tehdä. Lähden innostumaan asioista ja kehittelemään mielikuvia miten asioita voisi tehdä toisinkin. Innostuneisuus on vain se, mikä on tässä työssä haitallinen ominaisuus. En ole saanut vapaa-ajalla innostusenergiaani purettua tarpeeksi, jotta se ei ilmeneisi työajallakin. On yllättävän vaikeaa rajoittaa tietynlaista perusominaisuutta minässäni. Innostuin pari kuukautta sitten uudistuksista jota tein koskien omaa työaikaa, mutta se ei innosta enää samallalailla kuin uutena. Täytyisi keksiä jotain uutta, johon voisin paneutua ja kehitellä -työajalla. Uuden asian muututtua rutiiniksi, tarvitsisin uuden polttoaineen johon voisin paneutua.

78. päivä

Otin tietoisen riskin, kun kysyin palauttetta pitämistä joogakursseistani. Kysyin palautetta paperilla, jotta näen myös hyvän palautteen, enkä takerru pelkästään parannettaviin kohtiin. Kritiikin ottamisen vastaanottamisen vaikeus nosti päätään ennen kuin olin edes kunnolla saanut palautetta. Eräs kurssillakävijöistä halusi antaa palautetta suullisesti, jotta ei jää väärinkäsityksiä. Ei vielä päästy kunnolla edes parannettaviin kohtiin, kun huomasin "tyypillisen reagoinnin". "Parhaimapani olen tehnyt, mutta mikään ei riitä." " Minulta vaaditaan enemmän kuin osaan." "Osaanko minä lainkaan mitään?" Kysehän ei loppukäessä ole edes siitä riitänkö minä tai että vaaditanko minulta liikaa/enemmän, vaan mitä voi parantaa ja kehittää. En ole nyt huipulla, joten aina voi oppia uusia tapoja ja keinoja.

Kritiikkihän ei ole henkilökohtaista, niin että minussa ihmisenä olisi jotain vikaa. Helposti itselläni se kääntyy tuohon tilaan, että olen viallinen tai sitten hyökkäysreaktioon "mikä sinä olet sanomaan!". Kritiikkihän on usein mielipide, jossa ei ole absoluuttista totuutta. Täytyy muistaa asioita suhteuttaa, että ne mielipiteet kertovat erilaisten ihmisten ajattelutavoista. Jos useammassa ohjaus-palautteessani mainitaan samat heikkoudet, niin silloin niitä vajaavaisuuksia on syytä miettiä: miten saada itseä kehittymään eteenpäin. Yksittäisen ihmisen mielipide tai palaute helposti muodostuu massaksi, että kaikki ajattelee näin ja kaikki näkevät minut epäonnistuneessa valossa.

Kaikkia ei voi miellyttää, joten tuonkin takia ei kannata yhden mielipiteen perusteella luoda käsitystä kokonaisuudesta. Kiitollinen olen kyllä tästäkin palautteesta, sillä kyllähän tämä käynnisti ajatusmoottorin ja omiin ajatuskaavoihin kangistumisen. Olen itse hyvin kriittinen ihminen ja annan palautetta helposti. Joten jos ihmisellä ei ole kypsynyttä palautteen vastaanottoa, niin onko palautteesta tällöin mitään hyötyä? Voisinko itse ilmaista epäkohtia sovinnollisemmin tai parhaimmillaan olla hiljaa? Olenko itse jossain asiassa niin täydellinen, että mielipiteeni on varmasti hyödyllinen ja tarpeellinen? Virheistä ja puutteista huolimatta voiko asia/ihminen olla tarpeeksi hyvä? Milloin on aiheellista puuttua omalla mielipiteellä asioihin?

Kriittisyyden kanssa voisin itsekin runsaasti rentoutua. Antaa asioiden ja ihmisten kukkia keskeneräisempänä kuin toivoisin. Maailma ei tule valmiiksi, vaikka kuinka korjaisin epäkohtia tai yrittäisin kehittää palautteellani asioita. Ensi kerralla voisin pysähtyä ja miettiä, kun olen antamassa palautetta tai kritisoimassa, oman toimintani hyödyllisyyttä. Positiinen palaute on asia erikseen ja sitä tehdään ylipäätään aivan liian niukasti. Joten sen sijaan, kun olisin jotain asiaa kristisoimassa, voisinkin etsiä samasta aiheesta seikan, jota kehua. Useimmiten positiivisten seikkojen löytämisestä lisää omaa hyvää mieltä. Huonoihin asioihin puuttumisella ruokkii vaan oman minän tyytymättömyyttä.

77. päivä

Olen miettinyt aggressiivisuutta. Olisiko yksi aggressiivisuuden merkki herkästi regoiminen asioihin?  En tarkoita tällä väkivaltaa -fyysistä tai psyykkistä, vaan alhaista reaktiokynnystä ylipäätään? Huomaan tietynlaisten epäkohtien kanssa, nousevani nollasta sataan ja jääväni jankkaamaan näitä mielessäni. Ei kaikki ihmiset käyttäydy näin, joten ehkä tässä olisi ainesta mihin tarttua kiinni minässäni.

Mietin viimistä työperäistä jankkaustani, että onko asiasta mitään hyötyä minulle? Ehkä ymmärtäessäni kyseessä olevan käyttäytymiskaava ja sellainen ominaisuus, johon olisi syytä kiinnittää huomiota, sain jonkin verran rauhoitettua kuohuntaani.

Aamulla töihin mennessä huomasin saman levyn jälleen pyörivän. Kävin hiihtämässä 20 kilometrin ylimääräisen lenkin ja hiihtolenkiltä tullessa huomasin asioiden olevan taas paremmissa mittasuhteissa. Ei ihme, että liikunta on auttanut minua. Useimmitenhan se on ollut ainoa keino saada itseni rauhoittumaan. Haluaisin oppia kyllä muitakin keinoja, sillä tämä on varmasti sellainen ominaisuus joka eniten aiheuttaa myrskyä vesilasissa.

74. päivä

Pitkästä aikaa on tullut luettua jotain mielenkiintoista. Joten tiedossa siteerauksia persoonapsykologian materialista. Mielenkiintoinen oli mielestäni tutkimus, joka koski työntekijöiden henkilökohtaisia tavoitteita. Tutkimuksen perusteella pystyttiin muodostamaan neljä erilaista ryhmää. Ensimmäisen ryhmän muodostivat henkilöt, joiden työn lisäksi tavoitteet liittyivät terveyden ylläpitoon. Heillä oli hyvä työkyky. Toinen ryhmä muodostui henkilöistä, joiden tavoitteet työn lisäksi koskivat muita elämänaluetta, kuten koulutusta, vapaa-aikaa ja perhettä. Heillä oli vähiten terveyteen liittyviä ongelmia ja he olivat tyytyväisimpiä elämään. Kolmas ryhmä koostui työntekijöistä, joilla korostuivat itseen liittyvät tavoitteet. Tämän ryhmän henkilöt olivat kaikkein masentuneimpia. Neljäs ryhmä oli niitä henkilöitä, joiden kaikki tavoitteet koskivat työelämää. He kärsivät voimakkaasta työuupumuksesta ja heillä oli heikko työkyky. Vahva työhön suuntautuminen ei siis tuo positiivista hyvinvointia vaan on pikemminkin uhka työhyvinvoinnille.

Useassa eri tutkimuksessa on tullut vastaan tuo, että omaa kehitystä korostavat tavoitteet ovat usein eniten masennusta tuovaa. Selityksenä on ollut "tavoitteiden mahdottomuus" ja vaikea saavutettavuus. Siinä voi olla ihan vinha perä. Hyväksi ihmiseksi tuleminen ei ole ehkä kaikkein helpoimpia tehtäviä, kuten itsekin olen joskus huomannut. Kuten Klinger on todennut, että saavuttamattomista tavoitteista luopumisella on keskeinen merkitys masentuneisuuden vähentymiselle.

Mielenkiintoista oli myös tunnesäätelystä, että jos henkilö pyrkii säätelemään omia kielteisiä tunteita, voi tämä edellyttää muunlaisen itsesäätelyn hellittämistä ja tämä voi näkyä esimerkiksi kohtuuttomana syöpöttelynä, juopotteluna, tupakointina tai uhkapelien pelaamisena.

Fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta haitallista vaikuttaisi olevan myös tunteiden tukahduttaminen ja kielteinen tunteiden sekä niihin johtaneiden tapahtumien passiivinen vatvominen.

Ajattelun avulla tapahtuva kielteisen tunteen myönteisemmäksi korjaaminen näyttää liittyvän hyvään itsetuntoon, vahvan optimismiin, runsaaseen ulospäin suuntautumiseen ja vähäiseen neuroottisuuteen.

Eiliseen kysymykseen introvertti/ekstrovertti löytyi vielä vähemmän käytetty keskitien vertti, eli ambivertti. Minusta se kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta. Ihmisiä on joka junaan, joten mitä enemmän vaihtoehtoja, niin sen enemmän junissa on matkustajia, eikä tarvitse jäädä asemalle. Erämaisesta elämäntyylistä huolimatta nautin kaupunkien paljoista ihmismassoista. Välillä tulee kaipuu Mumbain ihmis- ja värikirjoon. En pelkää olla outojen ihmisten seurassa ja usein huomaan puhuvanikin ja jopa aloittavan keskustelua. Kiinnostavaa, kuinka en välttämättä olekaan se sivustaseuraaja, joksi olen joskus itseni kuvitellut. Tosin suurin osan ajastanihan on kyllä tuollaista lonely riderina himmailua, mutta elämä on hyvä elää tilanteen mukaan.

73. päivä

Olen miettinyt olenko optimisti vai pessimisti, olenko introvertti vai ekstrovertti?

Katsoessani elämää taaksepäin, näen itsessäni enemmän optimismia ja tilanteista selviytymistä ja luottavaisuutta tulevaisuutta kohtaan. Näköalattomuus, jossa ei ole päämäärää eikä tähtäintä mihinkään, ei ole hyve. Joissain tuli vastaan käsitys siitä, että elämän virrassa meneminen, olisi tavoitteellista. Onhan se, mutta hyvä siellä on satamiakin olla matkan varrella. Pessimistinä on ollut opettavaista olla. Hyvä on edes vähän enemmän ymmärtää, mistä negatiivinen ajattelu saa alkunsa ja miltä se tuntuu ja kuinka se kierre elättää itseään.

Optimistina on huonona puolena on Toivon herääminen vähästä. Työn pienet tapahtumat herättelevät sellaista toivoa, että "hei tuollaista hommaahan olisi mukava tehdä vaihteeksi". Ei ole väärin innostua, mutta ei ole aina mahdollista tehdä sitä mikä itsestä tuntuu kaikkein parhaimmalta. Sitoutuminen johonkin tarkoittaa aina myös kompromisseja, ei ole vain minun halu, toive, vaatimus. Ehkä tämä kaikki on opettanut itselleni kypsempää asennoitumista, ei ole vain sellaista lapsellista huutoa omista haluista.

Toinen kysymys, minkä esitin, mikä on suhtautumiseni ihmisiin. Ihmisten tarinat ovat mielenkiintoisia, olen utelias kuulemaan, mikä on jokaisen meistä kertomus elämästä. Jokaisen tarina on oma elokuvansa omine juonen käänteineen. En kuitenkaan erityisemmin kaipaa ihmisten läheisyyttä tai että tarvitsisin ihmisiä päivittäin. En enää jännitä muita. Olen joskus kyseenalaistanut itseni, muiden varsinkin oudompien ihmisten seurassa. Pelännyt hyväksymättömyyttä ja omaa omituisuuteni ilmi tulemista. On vaatinut ehkä noin 5 vuoden kasvun asian tiedostamisesta siihen, etten välitä enää. On aina ihmisiä jotka eivät pidä minusta ja on niitä jotka pitävät. Ei ole kultaista keskitietä, joka miellyttäisi kaikkea. Samoin koen itse, on ihmisiä joista pidän ja niitä joita mieluummin välttelen, joten miksi odottaisin muiden ihmisten käytöksen olevan epänormaalimpaa kuin omani.

Miksi on niin tärkeää saada hyväksyntää omaksi ja selkään tapatuksia. Eikö se riitä, että saan hymyn oudolta ihmiseltä vaikka kaupan kassalla? Kuitenkin arjessa ne puolituntemattomat ihmisten kohtaamiset voivat antaa hyvää mieltä ja naurua, iloa, sekä pieniä tarinoita jaettavaksi.

71. päivä

Nyt kun olen työhöni suhtautunut positiivisesti ja olen viihtynyt työn äärellä, niin iskee pelko. Luonko taas liikaa odotuksia tämän työn suhteen ja siihen, että aikaan saannoksillani on merkitystä. Ajaako työ taas yli kaiken muun merkityksen, mitä olen tässä aiemmin löytänyt? En enää halua määrittää itseäni työn kautta. Alan toivoa jatkoa ja niillä työpanoksilla mitä teen, arvioin saanko jotenkin itseni näyttämään merkityksekkäämmältä kuin olen.

45 minuutin työputket ovat vaivihkaan pidentyneet ja se 15 minuutin muu jäämässä vähäisemmäksi. Olen ottamassa ylimääräisiä hommia, ei mitään isoja, mutta tarttumassa syöttiin. Ja ihan vähän vain miettinyt niitä asioita, mitkä ovat saaneet kokemaan epäreiluutta ja epätasa-arvoa. En ole niitä vielä murehtinut, mutta huomaan niiden tulevan taas seuraksi -hieman. En tiedä pitääkö minun nyt jo varautua vaan mennä niin pitkään, että huomaan tilanteen olevan jo kriisiytynyt vai onko sellainen kriisiytyminen mahdollista enää? Opinko jotain vai en?

Innostun helposti ja huomaan lähteväni mukaan, mutta nyt minusta tuntuu, että minun täytyy innostustani hieman toppuutella. Pitää asiat tarpeeksi sopivassa suhteessa. Voin olla töissä ja viihtyä, mutta niin etten anna pikkurilliäkään työlle omistettavaksi. Ei sellaista suurta omistautumista tai haaveilua tämän suhteen.

Tasapainon pitäminen on yllättävän haasteellista, mutta siitähän ilmeisesti on kyse loppukäessä. Täytyy oppia pitämään mielessä se pitkän ajan tähtäin ja tämän arjen antaa olla mukana neutraalin positiivisena. Ilman mitään suuria intoiluja tai suunnitelmia. Periaatteena: teen tätä nyt työnä, mutta tässä ei ole se mihin tähtään. Hyväntuulinen "leipäpappi" on se tila mihin haluan.

66. päivä

Kaverini kanssa oli puhetta, että töistä puhuttaessa alkaa ensimmäisenä luetetella ne negatiiviset asiat ja ne jotka aiheuttavat kätinää. Hänkin optimistinen ihminen, oli herännyt tuohon negatiivisuuden heräämiseen. Samoinhan itsekin olen tehnyt sitä iät ja ajat! Aina ensimmäisenä olen luetellut ne huonot asiat ja alkanut tilittämään epäkohtia. Uskoisin, että nyt kun olen havahtunut työni positiivisiin puoliin, voin ensimmäisenä töistä puhuttaessa puhua jotain muuta kuin epäkohtia. Pitkästä aikaa!

Mutta ilman noita havahtumista tai heräämistä positiivisiin puoliin, en olisi ollut valmis tarttumaan muuhun kuin epäkohtiin. Silloin aiemmin en oikein keksinyt hyviä puolia ja jos jotain keksin, niin ne oli lähinnä sellaista luettelon latelemista ja ulkoa muistia mitä ne työn hyvät puolet olivat joskus. Jouduin uudelleen löytämään työni hyvät puolet ja tähän hetkeen sopivat. Helposti sitä ajattelee, että kun työ pysyy samana, niin oma asenne töihin pysyy myös muuttumattomana, mutta eihän se näin mene. Oman muutoksen myötä olisi syytä arvioida, mitä työ tarjoaa tämän hetken persoonalleni. Tässä itsekin luetteli ensimmäisenä ne ominaisuudet miksi työ ei sovi minulle, mutta olisiko tätä voinut lähestyä näkökannasta, että mitkä ovat ne asiat mitkä sopivat minulle nyt. Vähän niinkuin pitkä parisuhde. Puhutaan erillekasvamisesta ja ollaan valmiita tekemään ratkaisuja sen mukaan. Tietenkin ollaan eri ihmisiä kuin silloin kun tavattiin, mutta onko erillekasvaminen sitä ettei vaan ole tarpeksi edes etsitty niitä NYKYISIN yhteisiä asioita. Jotenkin tuntuu omituiselta, että jos joskus on ollut yhteistä, niin että se kaikki katoaisi täysin?

Voihan sellaistakin totaalista yhteisten asioiden katoamista tapahtua niin työssä kuin parisuhteessa, mutta kyllä alan kallistua tähän uudelleen mietintään ja siihen vaihtoehtojen arvioimiseen. Itselläni oli tästä työn vaihtamisesta selkeä realiteetti, ettei ne asiat mitä työstä odotan vaihdu firmaa vaihtamalla. Joillakin aloilla ja koulutustaustoilla tilanne voi olla toinen, mutta tämä oma kapeasektorinen ala ei paljon ihmeitä tarjoa. Olen jo aiemmissa postauksissa kritisoinut tuota nykyistä vaihtamisen mentaliteettia. Toteuta itseäsi, vaihda työ, vaihda parisuhde, vaihda uskontokunta ja aloita uusi uljas elämä! Väitän, että hektisessä yhteiskunnasamme ei enää arvosteta tai pidetään luonnostaan saamattomana ihmisenä sellaista joka jääkin vaikeaan parisuhteeseen tai työhön. Lähteminen on helppoa.

Mikä on tuo perimmäinen kätisemisen tarkoitus? Onko se aina ihmiselle luonnollista lähestyä asioita epäkohtien kautta vai onko se pelkästään opittua? Mitä hyvää jatkuvaa pessimismi ja negaatio aiheuttaa, kertokaa minulle? Valittamalla voi saada muutosta aikaiseksi, mutta tuoko kaikki valitus muutosta mukanaan? Jos valittaa, niin valitetaan sitten oikeille henkilöille, silläkin uhalla, että saa "vaikean leiman". Hyväksyn edelleen satunnaisvalituksen, mutta sen jatkuvan kätinän suhteen alan olemaan pessimistinen.

65. päivä

Olen lukenut persoonaallisuuspsykologiaa oppikirjasta. Tässä pomintaa:

"Kielteisesn minäkäsityksen ongelmana on, että ne koetaan usein muuttumattomiksi: Ihminen, joka ei arvosta itseään eikä luota itseensä, on yleensä varma, että muutos on mahdoton. Niinpä hän ei myöskään helposti uskalla kokeilla kykyjään uusissa asioissa, ja hän vie näin itseltään mahdollisuuden muuttaa kielteistä minäkäsitystään onnistumiskokemusten avulla."

Tässä voisi miettiä, että onko temperamenttityypiltään sellaisella henkilöllä, joka on varautunut ja suhtautuu nihkeästi kaikkeen uuteen, kielteisempi minäkuva kuin asioihin erillälailla suhtautuvalla? Itse tunnistan kyllä hetkittäin kokeneeni tuollaisen kielteisen minäkäsityksen-tilan, mutta onneksi siitä on mahdollista ylipäästä. Vuosi sitten olleella sukelluskurssilla on ollut kauaskantoisemmat seuraukset kuin odotinkaan. Ehkä sieltä on lähtöisin se tietoinen muutos ja rohkeus. Ne onnistumiset ja eponnistumiset kurssin aikana vahvistivat uskoa omaan pärjäämiseen. Yksistään jo muihin ympäristöihin ja ihmisten sekaan pääseminen oli hyväksi.

Tuntuu, että tämä vuosi on ollut kyllä melkoista myterikköä. Täynnä tuntemuksia laidasta laitaan, onnistumisten jälkeen epäonnistumisia. Suurimmat kuohunnat ovat tapahtuneet työn saralla, muutosta siellä ei ole tapahtunut, mutta ihmisenä en ole enää sama kuin silloin vuosi sitten. Tuosta olen kyllä iloinen, sillä olen alkanut ottamaan tietoisemmin vastuuta omasta elämästä. Ymmärtänyt asioita paljon laajemmin. Mikään täydellinen onnistuja en ole, mutta on sitä ainakin yritetty.

Edelleen minulla on jatkunut nuo väsymyksen tunteet. Olen höllännyt aikataulujani ja pyrkinyt tekemään vähemmän. Ei se ehkä ihme, että näin raivoisan vuoden jälkeen,on tarve levätä. Vuosi sitten, en tainnut  pystyä nukkumaan kuin 4-5 tuntia yössä, kunnes heräsin ahdistukseen. Onhan noita vähäunisisa jaksoja ollut tässä vuoden aikana ja viime aikoinakin, mutten sentään nyt pariin kuukauteen ole herännyt juurikaan ahdistukseen. Ehkä on hyvä opetella vain olemaan ja tunnistaa itsestäni etten olekaan mikään yliaktiivinen duracell-pupu joka jaksaa ja jaksaa. Pelkkä olemaan opettelu on yllättävän vaikeaa. Miten kuluttaa aika olemalla? Eilenkin päähäni kimposi ajatuksia tekemisistä, mutten jaksanut tarttua niihin, vaan oli ihan hyvä makoilla silmät suljettuina.

64. päivä

Olin viime viikolla omituisen väsynyt. Töiden jälkeen halusin vain maata ja levätä. Hetken aikaa sisäisesti kamppailin tämän asian kanssa, kun oli paljon asioita mitä piti tehdä. Ulkoilukin virkistäisi ja makaamisella vain väsyminen lisääntyy. Mietin sitten, että mitä jos vain makaan kuitenkin. Jos väsyttää, niin eiköhän se ole merkki levon tarpeesta. Ei se ole minulla ongelma, etten saa asioita tehtyä, vaan se etten saa tarpeeksi laiskoteltua, silloin kun siltä tuntuu.  Niin annoin itselleni sitten luvan pötkötellä ja jätin kaikki "pakolliset" tekemiset pois. Tiesin, ettei se ikuisuuksia kestä. En jaksa maata viikko tolkulla.

Hyväähän tuo teki. Nukkumiseni viime viikolla oli aika heräilevää . Ehkä aktiivisena ihmisenä, minun pitäisi huomioida tuo yöheräily yhtenä yliaktiivisuuden merkkinä ja puhaltaa silloin pilliin  ja laittaa peli poikki. Arjessa on palkalliset sitoutumiset ainoa, joka on pakko tehdä. Kaikki muu on vain omaa kovaa odotusta elämän suorittamisesta. On totta, että ulkoilu virkistää, mutta rajansa kaikella. Enemmänkin, jos olisin passiivinen henkilö, niin ulkoilu on silloin se mikä virkistää.

Omituisen vaikeaa se on antaa itsensä vain olla. Mieli täytyy kaiken maailman "pitäisi tehdä" asioista. Koirat kärsii, kun en ulkoiluta niitä. Mies kärsii, kun en tyhjennä tiskikonetta. Minä kärsin, kun en tee joogaharjoitustani. jne jne... Kukaan ei kuollut, eikä ilmeisesti traumatinoitunutkaan laiskuudestani. Ehkä enemmänkin voisi väliin irtaantua oman elämän aikataulutuksesta ja tehdä sitä mihin milloinkin on kykeneväinen. En halua kokonaan mennä impulssien voimalla, sillä osa noista "mielihaluista" ei ole "rakentavia". On osattava lukea itseä, milloin joku tarve on todellinen ja milloin taas "huonoa laiskuutta" tai itselle tekoselittelyä, jotta voi välttää tekemästä jotain.


Toinen asia mitä jäin miettimään oli eilinen Helsingin Sanoman kolumni:
http://www.hs.fi/tiede/Mit%C3%A4+tapahtuu+terapeutin+suljettujen+ovien+takana/a1393824977243?ref=hs-hitaat-e-6

En minäkään usko Freudin kaltaiseen ajatusmaailmaan, että elämme lähes piilotajunnasta tai suurin osa asioistamme on tietoisuudemme tuolla puolen. Mutta en tiedä onko noin yksinkertaista väittää, että muistamme traumat lapsuudestakin. Kolumnin mukaan ainoastaan unohduksiin menee äärettömät väkivallan kokemukset. Minusta tuntuu, että on kuitenkin asioita, joita tapahtuu vaikka lapsuudessa ja vaikuttavat vielä aikuisenakin trauman kaltaisesti. Tapahtuman ei ehkä tarvitse olla mikään kauhea kokemus, vaan lapsen ajatusmaailmalla ei ehkä osaa vielä tulkita asioita oikeallalailla tai kypsemmin mitä aikuisena tekee. Tuo väärintulkinta vaikuttaisi sitten myöhempään elämään ja ratkaisuihin mitä tekee. Esimerkiksi vaikka tietty kasvatusmetodi aiheuttaa trauman, jonka purkaminen myöhemmin on vaikeampaa, koska se on niin sanotusti luonnollista. Omaksuttu toimintatavan ei todellakaan tarvitsisi olla vallitseva käytöstapa.


Kolmas asia mitä mietin aamujuoksuni aikana oli jatkoa edelliseen postaukseeni. Mietin tuota kaipuuta ja odotusten asettamista. Pitäisikö ihmisen ensin ymmärtää, mitä kaipaa elämässään? Ei määrittää odotusta mihinkään kategoriaan, vaan nimetä asiat mitä haluaa. Sen jälkeen miettiä, mitkä ovat ne vaihtoehdot, mistä sen kaipuun saa täytettyä. Omakin ongelma oli tuo, että minulla oli selkeät odotukset nimenomaan työstä, mutta lopulta sain ne samat asiat täytettyä muuta keinoa käyttäen. Joskus odotin parisuhteen olevan sellainen ylimaallinen sielujen törmääminen, mutta on aika kohtuutonta vaatia yhdeltä ihmiseltä, että se voi täyttää kaikki odotukset. Sen takia on olemassa kavereita ja muita sosiaalisia suhteita elämässä. En voi edelleen kuin hämmästellä, kuinka sitä ihmisenä on yksinkertainen ja sokea. Onni on, että välillä voi nähdä asioita laajemmin.