Kaverini kanssa oli puhetta, että töistä puhuttaessa alkaa ensimmäisenä luetetella ne negatiiviset asiat ja ne jotka aiheuttavat kätinää. Hänkin optimistinen ihminen, oli herännyt tuohon negatiivisuuden heräämiseen. Samoinhan itsekin olen tehnyt sitä iät ja ajat! Aina ensimmäisenä olen luetellut ne huonot asiat ja alkanut tilittämään epäkohtia. Uskoisin, että nyt kun olen havahtunut työni positiivisiin puoliin, voin ensimmäisenä töistä puhuttaessa puhua jotain muuta kuin epäkohtia. Pitkästä aikaa!
Mutta ilman noita havahtumista tai heräämistä positiivisiin puoliin, en olisi ollut valmis tarttumaan muuhun kuin epäkohtiin. Silloin aiemmin en oikein keksinyt hyviä puolia ja jos jotain keksin, niin ne oli lähinnä sellaista luettelon latelemista ja ulkoa muistia mitä ne työn hyvät puolet olivat joskus. Jouduin uudelleen löytämään työni hyvät puolet ja tähän hetkeen sopivat. Helposti sitä ajattelee, että kun työ pysyy samana, niin oma asenne töihin pysyy myös muuttumattomana, mutta eihän se näin mene. Oman muutoksen myötä olisi syytä arvioida, mitä työ tarjoaa tämän hetken persoonalleni. Tässä itsekin luetteli ensimmäisenä ne ominaisuudet miksi työ ei sovi minulle, mutta olisiko tätä voinut lähestyä näkökannasta, että mitkä ovat ne asiat mitkä sopivat minulle nyt. Vähän niinkuin pitkä parisuhde. Puhutaan erillekasvamisesta ja ollaan valmiita tekemään ratkaisuja sen mukaan. Tietenkin ollaan eri ihmisiä kuin silloin kun tavattiin, mutta onko erillekasvaminen sitä ettei vaan ole tarpeksi edes etsitty niitä NYKYISIN yhteisiä asioita. Jotenkin tuntuu omituiselta, että jos joskus on ollut yhteistä, niin että se kaikki katoaisi täysin?
Voihan sellaistakin totaalista yhteisten asioiden katoamista tapahtua niin työssä kuin parisuhteessa, mutta kyllä alan kallistua tähän uudelleen mietintään ja siihen vaihtoehtojen arvioimiseen. Itselläni oli tästä työn vaihtamisesta selkeä realiteetti, ettei ne asiat mitä työstä odotan vaihdu firmaa vaihtamalla. Joillakin aloilla ja koulutustaustoilla tilanne voi olla toinen, mutta tämä oma kapeasektorinen ala ei paljon ihmeitä tarjoa. Olen jo aiemmissa postauksissa kritisoinut tuota nykyistä vaihtamisen mentaliteettia. Toteuta itseäsi, vaihda työ, vaihda parisuhde, vaihda uskontokunta ja aloita uusi uljas elämä! Väitän, että hektisessä yhteiskunnasamme ei enää arvosteta tai pidetään luonnostaan saamattomana ihmisenä sellaista joka jääkin vaikeaan parisuhteeseen tai työhön. Lähteminen on helppoa.
Mikä on tuo perimmäinen kätisemisen tarkoitus? Onko se aina ihmiselle luonnollista lähestyä asioita epäkohtien kautta vai onko se pelkästään opittua? Mitä hyvää jatkuvaa pessimismi ja negaatio aiheuttaa, kertokaa minulle? Valittamalla voi saada muutosta aikaiseksi, mutta tuoko kaikki valitus muutosta mukanaan? Jos valittaa, niin valitetaan sitten oikeille henkilöille, silläkin uhalla, että saa "vaikean leiman". Hyväksyn edelleen satunnaisvalituksen, mutta sen jatkuvan kätinän suhteen alan olemaan pessimistinen.
Mutta ilman noita havahtumista tai heräämistä positiivisiin puoliin, en olisi ollut valmis tarttumaan muuhun kuin epäkohtiin. Silloin aiemmin en oikein keksinyt hyviä puolia ja jos jotain keksin, niin ne oli lähinnä sellaista luettelon latelemista ja ulkoa muistia mitä ne työn hyvät puolet olivat joskus. Jouduin uudelleen löytämään työni hyvät puolet ja tähän hetkeen sopivat. Helposti sitä ajattelee, että kun työ pysyy samana, niin oma asenne töihin pysyy myös muuttumattomana, mutta eihän se näin mene. Oman muutoksen myötä olisi syytä arvioida, mitä työ tarjoaa tämän hetken persoonalleni. Tässä itsekin luetteli ensimmäisenä ne ominaisuudet miksi työ ei sovi minulle, mutta olisiko tätä voinut lähestyä näkökannasta, että mitkä ovat ne asiat mitkä sopivat minulle nyt. Vähän niinkuin pitkä parisuhde. Puhutaan erillekasvamisesta ja ollaan valmiita tekemään ratkaisuja sen mukaan. Tietenkin ollaan eri ihmisiä kuin silloin kun tavattiin, mutta onko erillekasvaminen sitä ettei vaan ole tarpeksi edes etsitty niitä NYKYISIN yhteisiä asioita. Jotenkin tuntuu omituiselta, että jos joskus on ollut yhteistä, niin että se kaikki katoaisi täysin?
Voihan sellaistakin totaalista yhteisten asioiden katoamista tapahtua niin työssä kuin parisuhteessa, mutta kyllä alan kallistua tähän uudelleen mietintään ja siihen vaihtoehtojen arvioimiseen. Itselläni oli tästä työn vaihtamisesta selkeä realiteetti, ettei ne asiat mitä työstä odotan vaihdu firmaa vaihtamalla. Joillakin aloilla ja koulutustaustoilla tilanne voi olla toinen, mutta tämä oma kapeasektorinen ala ei paljon ihmeitä tarjoa. Olen jo aiemmissa postauksissa kritisoinut tuota nykyistä vaihtamisen mentaliteettia. Toteuta itseäsi, vaihda työ, vaihda parisuhde, vaihda uskontokunta ja aloita uusi uljas elämä! Väitän, että hektisessä yhteiskunnasamme ei enää arvosteta tai pidetään luonnostaan saamattomana ihmisenä sellaista joka jääkin vaikeaan parisuhteeseen tai työhön. Lähteminen on helppoa.
Mikä on tuo perimmäinen kätisemisen tarkoitus? Onko se aina ihmiselle luonnollista lähestyä asioita epäkohtien kautta vai onko se pelkästään opittua? Mitä hyvää jatkuvaa pessimismi ja negaatio aiheuttaa, kertokaa minulle? Valittamalla voi saada muutosta aikaiseksi, mutta tuoko kaikki valitus muutosta mukanaan? Jos valittaa, niin valitetaan sitten oikeille henkilöille, silläkin uhalla, että saa "vaikean leiman". Hyväksyn edelleen satunnaisvalituksen, mutta sen jatkuvan kätinän suhteen alan olemaan pessimistinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti