Aaltoilua, aaltoilua
Jotenkin jämähdin taas murehtimisen aallookkoon. Taas asioita, jotka eivät ole ajankohtaisia tai edes mitään sellaisia miksi kannattaisi asioita miettiä. Niin se vaan seuraksi tulee. Epäusko, etten koskaan pääse siihen toiseen tavoitteeseeni, että olen ikuisesti tuomittu olemaan pätkähommissa ja tekemään jotain yksinkertaista työtä. Epäusko, että koskaan pääsisin edes sisään yliopistoon. Katsoin pääsykokeita ja iski toivottomuus, ei minusta ole tuohon. Ei minulla ole tarpeeksi lahjoja opetella paljon asioita ulkoa.
Toinen on epäoikeudenmukaisuus ja tasa-arvottomuus, mikä hallitsee ajatuksia. 6 vuotta olen tehnyt yhtä ja samaa, hyvin kapean alan osaamista, jota ei Suomessa ole kuin yksi firma joka tarvii. Taloon tulee uusia määräaikaisia ihmisiä, jotka saavat heti ensimmäisenä työsuhteena monipuolisempia työhommia. Kumpi on parempi tai auttaa työllistymisessä tulevaisuudessa? Tunnen itseni kusetetulta. Joskus silloin alkuaikoina uskoi, että pikkuhiljaa työtehtävät laajentuu, niinkuin joillakin on tapahtunut. Kuinka väärässä sitä on ollut ja uskonut sellaiseen mitä ei ole edes luvattu.
Mietin kuitenkin opiskelua, että olen luvannut, että pääsykokeet eivät ole nyt ajankohtaista, joten miksi kantaa stressiä siitä? Jos minä päätän vuoden päästä yrittäväni täysillä, niin silloin panostukseni ja suunnitelmallisuuteni on toista. Ja asenne täytyy olla jotain muuta kuin, en minä ikinä opi tai pääse sisään. Täytyy mieltää mielessä mahdoton mahdolliseksi ja täysin hyväksi vaihtoehdoksi itselleni.
Mistä taas nuo turhanpäiväiset työmietteet tulevat? Olen ollut liian paljon töissä -ihan normaalilla työajalla. Olen aiemminkin epäillyt lyhyistä määräaikaisuuksista nauttivana, että liika on liikaa. Minulla liika tulee vastaan aiemmin kuin keskivertoihmisellä. 40 tuntia viikossa alkaa hallitsemaan ajatuksia. Otin nyt pari päivää vapaata, mutta tarvitsisin ainakin viikon, jotta voisin nauttia elämästä ja olemisesta. Ja saada työasiat oikeisiin mittasuhteisiin, antaa niiden olla ja tehdä sitä perushommaa, ilman että saan turhia toiveita työni monipuolistamisesta tai työni hallitsemisesta. On vaikeaa sopeutua, että minun tulee tehdä VAIN se mitä minun käsketään tehdä. Lähden innostumaan asioista ja kehittelemään mielikuvia miten asioita voisi tehdä toisinkin. Innostuneisuus on vain se, mikä on tässä työssä haitallinen ominaisuus. En ole saanut vapaa-ajalla innostusenergiaani purettua tarpeeksi, jotta se ei ilmeneisi työajallakin. On yllättävän vaikeaa rajoittaa tietynlaista perusominaisuutta minässäni. Innostuin pari kuukautta sitten uudistuksista jota tein koskien omaa työaikaa, mutta se ei innosta enää samallalailla kuin uutena. Täytyisi keksiä jotain uutta, johon voisin paneutua ja kehitellä -työajalla. Uuden asian muututtua rutiiniksi, tarvitsisin uuden polttoaineen johon voisin paneutua.
Jotenkin jämähdin taas murehtimisen aallookkoon. Taas asioita, jotka eivät ole ajankohtaisia tai edes mitään sellaisia miksi kannattaisi asioita miettiä. Niin se vaan seuraksi tulee. Epäusko, etten koskaan pääse siihen toiseen tavoitteeseeni, että olen ikuisesti tuomittu olemaan pätkähommissa ja tekemään jotain yksinkertaista työtä. Epäusko, että koskaan pääsisin edes sisään yliopistoon. Katsoin pääsykokeita ja iski toivottomuus, ei minusta ole tuohon. Ei minulla ole tarpeeksi lahjoja opetella paljon asioita ulkoa.
Toinen on epäoikeudenmukaisuus ja tasa-arvottomuus, mikä hallitsee ajatuksia. 6 vuotta olen tehnyt yhtä ja samaa, hyvin kapean alan osaamista, jota ei Suomessa ole kuin yksi firma joka tarvii. Taloon tulee uusia määräaikaisia ihmisiä, jotka saavat heti ensimmäisenä työsuhteena monipuolisempia työhommia. Kumpi on parempi tai auttaa työllistymisessä tulevaisuudessa? Tunnen itseni kusetetulta. Joskus silloin alkuaikoina uskoi, että pikkuhiljaa työtehtävät laajentuu, niinkuin joillakin on tapahtunut. Kuinka väärässä sitä on ollut ja uskonut sellaiseen mitä ei ole edes luvattu.
Mietin kuitenkin opiskelua, että olen luvannut, että pääsykokeet eivät ole nyt ajankohtaista, joten miksi kantaa stressiä siitä? Jos minä päätän vuoden päästä yrittäväni täysillä, niin silloin panostukseni ja suunnitelmallisuuteni on toista. Ja asenne täytyy olla jotain muuta kuin, en minä ikinä opi tai pääse sisään. Täytyy mieltää mielessä mahdoton mahdolliseksi ja täysin hyväksi vaihtoehdoksi itselleni.
Mistä taas nuo turhanpäiväiset työmietteet tulevat? Olen ollut liian paljon töissä -ihan normaalilla työajalla. Olen aiemminkin epäillyt lyhyistä määräaikaisuuksista nauttivana, että liika on liikaa. Minulla liika tulee vastaan aiemmin kuin keskivertoihmisellä. 40 tuntia viikossa alkaa hallitsemaan ajatuksia. Otin nyt pari päivää vapaata, mutta tarvitsisin ainakin viikon, jotta voisin nauttia elämästä ja olemisesta. Ja saada työasiat oikeisiin mittasuhteisiin, antaa niiden olla ja tehdä sitä perushommaa, ilman että saan turhia toiveita työni monipuolistamisesta tai työni hallitsemisesta. On vaikeaa sopeutua, että minun tulee tehdä VAIN se mitä minun käsketään tehdä. Lähden innostumaan asioista ja kehittelemään mielikuvia miten asioita voisi tehdä toisinkin. Innostuneisuus on vain se, mikä on tässä työssä haitallinen ominaisuus. En ole saanut vapaa-ajalla innostusenergiaani purettua tarpeeksi, jotta se ei ilmeneisi työajallakin. On yllättävän vaikeaa rajoittaa tietynlaista perusominaisuutta minässäni. Innostuin pari kuukautta sitten uudistuksista jota tein koskien omaa työaikaa, mutta se ei innosta enää samallalailla kuin uutena. Täytyisi keksiä jotain uutta, johon voisin paneutua ja kehitellä -työajalla. Uuden asian muututtua rutiiniksi, tarvitsisin uuden polttoaineen johon voisin paneutua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti