71. päivä

Nyt kun olen työhöni suhtautunut positiivisesti ja olen viihtynyt työn äärellä, niin iskee pelko. Luonko taas liikaa odotuksia tämän työn suhteen ja siihen, että aikaan saannoksillani on merkitystä. Ajaako työ taas yli kaiken muun merkityksen, mitä olen tässä aiemmin löytänyt? En enää halua määrittää itseäni työn kautta. Alan toivoa jatkoa ja niillä työpanoksilla mitä teen, arvioin saanko jotenkin itseni näyttämään merkityksekkäämmältä kuin olen.

45 minuutin työputket ovat vaivihkaan pidentyneet ja se 15 minuutin muu jäämässä vähäisemmäksi. Olen ottamassa ylimääräisiä hommia, ei mitään isoja, mutta tarttumassa syöttiin. Ja ihan vähän vain miettinyt niitä asioita, mitkä ovat saaneet kokemaan epäreiluutta ja epätasa-arvoa. En ole niitä vielä murehtinut, mutta huomaan niiden tulevan taas seuraksi -hieman. En tiedä pitääkö minun nyt jo varautua vaan mennä niin pitkään, että huomaan tilanteen olevan jo kriisiytynyt vai onko sellainen kriisiytyminen mahdollista enää? Opinko jotain vai en?

Innostun helposti ja huomaan lähteväni mukaan, mutta nyt minusta tuntuu, että minun täytyy innostustani hieman toppuutella. Pitää asiat tarpeeksi sopivassa suhteessa. Voin olla töissä ja viihtyä, mutta niin etten anna pikkurilliäkään työlle omistettavaksi. Ei sellaista suurta omistautumista tai haaveilua tämän suhteen.

Tasapainon pitäminen on yllättävän haasteellista, mutta siitähän ilmeisesti on kyse loppukäessä. Täytyy oppia pitämään mielessä se pitkän ajan tähtäin ja tämän arjen antaa olla mukana neutraalin positiivisena. Ilman mitään suuria intoiluja tai suunnitelmia. Periaatteena: teen tätä nyt työnä, mutta tässä ei ole se mihin tähtään. Hyväntuulinen "leipäpappi" on se tila mihin haluan.