Olen miettinyt olenko optimisti vai pessimisti, olenko introvertti vai ekstrovertti?
Katsoessani elämää taaksepäin, näen itsessäni enemmän optimismia ja tilanteista selviytymistä ja luottavaisuutta tulevaisuutta kohtaan. Näköalattomuus, jossa ei ole päämäärää eikä tähtäintä mihinkään, ei ole hyve. Joissain tuli vastaan käsitys siitä, että elämän virrassa meneminen, olisi tavoitteellista. Onhan se, mutta hyvä siellä on satamiakin olla matkan varrella. Pessimistinä on ollut opettavaista olla. Hyvä on edes vähän enemmän ymmärtää, mistä negatiivinen ajattelu saa alkunsa ja miltä se tuntuu ja kuinka se kierre elättää itseään.
Optimistina on huonona puolena on Toivon herääminen vähästä. Työn pienet tapahtumat herättelevät sellaista toivoa, että "hei tuollaista hommaahan olisi mukava tehdä vaihteeksi". Ei ole väärin innostua, mutta ei ole aina mahdollista tehdä sitä mikä itsestä tuntuu kaikkein parhaimmalta. Sitoutuminen johonkin tarkoittaa aina myös kompromisseja, ei ole vain minun halu, toive, vaatimus. Ehkä tämä kaikki on opettanut itselleni kypsempää asennoitumista, ei ole vain sellaista lapsellista huutoa omista haluista.
Toinen kysymys, minkä esitin, mikä on suhtautumiseni ihmisiin. Ihmisten tarinat ovat mielenkiintoisia, olen utelias kuulemaan, mikä on jokaisen meistä kertomus elämästä. Jokaisen tarina on oma elokuvansa omine juonen käänteineen. En kuitenkaan erityisemmin kaipaa ihmisten läheisyyttä tai että tarvitsisin ihmisiä päivittäin. En enää jännitä muita. Olen joskus kyseenalaistanut itseni, muiden varsinkin oudompien ihmisten seurassa. Pelännyt hyväksymättömyyttä ja omaa omituisuuteni ilmi tulemista. On vaatinut ehkä noin 5 vuoden kasvun asian tiedostamisesta siihen, etten välitä enää. On aina ihmisiä jotka eivät pidä minusta ja on niitä jotka pitävät. Ei ole kultaista keskitietä, joka miellyttäisi kaikkea. Samoin koen itse, on ihmisiä joista pidän ja niitä joita mieluummin välttelen, joten miksi odottaisin muiden ihmisten käytöksen olevan epänormaalimpaa kuin omani.
Miksi on niin tärkeää saada hyväksyntää omaksi ja selkään tapatuksia. Eikö se riitä, että saan hymyn oudolta ihmiseltä vaikka kaupan kassalla? Kuitenkin arjessa ne puolituntemattomat ihmisten kohtaamiset voivat antaa hyvää mieltä ja naurua, iloa, sekä pieniä tarinoita jaettavaksi.
Katsoessani elämää taaksepäin, näen itsessäni enemmän optimismia ja tilanteista selviytymistä ja luottavaisuutta tulevaisuutta kohtaan. Näköalattomuus, jossa ei ole päämäärää eikä tähtäintä mihinkään, ei ole hyve. Joissain tuli vastaan käsitys siitä, että elämän virrassa meneminen, olisi tavoitteellista. Onhan se, mutta hyvä siellä on satamiakin olla matkan varrella. Pessimistinä on ollut opettavaista olla. Hyvä on edes vähän enemmän ymmärtää, mistä negatiivinen ajattelu saa alkunsa ja miltä se tuntuu ja kuinka se kierre elättää itseään.
Optimistina on huonona puolena on Toivon herääminen vähästä. Työn pienet tapahtumat herättelevät sellaista toivoa, että "hei tuollaista hommaahan olisi mukava tehdä vaihteeksi". Ei ole väärin innostua, mutta ei ole aina mahdollista tehdä sitä mikä itsestä tuntuu kaikkein parhaimmalta. Sitoutuminen johonkin tarkoittaa aina myös kompromisseja, ei ole vain minun halu, toive, vaatimus. Ehkä tämä kaikki on opettanut itselleni kypsempää asennoitumista, ei ole vain sellaista lapsellista huutoa omista haluista.
Toinen kysymys, minkä esitin, mikä on suhtautumiseni ihmisiin. Ihmisten tarinat ovat mielenkiintoisia, olen utelias kuulemaan, mikä on jokaisen meistä kertomus elämästä. Jokaisen tarina on oma elokuvansa omine juonen käänteineen. En kuitenkaan erityisemmin kaipaa ihmisten läheisyyttä tai että tarvitsisin ihmisiä päivittäin. En enää jännitä muita. Olen joskus kyseenalaistanut itseni, muiden varsinkin oudompien ihmisten seurassa. Pelännyt hyväksymättömyyttä ja omaa omituisuuteni ilmi tulemista. On vaatinut ehkä noin 5 vuoden kasvun asian tiedostamisesta siihen, etten välitä enää. On aina ihmisiä jotka eivät pidä minusta ja on niitä jotka pitävät. Ei ole kultaista keskitietä, joka miellyttäisi kaikkea. Samoin koen itse, on ihmisiä joista pidän ja niitä joita mieluummin välttelen, joten miksi odottaisin muiden ihmisten käytöksen olevan epänormaalimpaa kuin omani.
Miksi on niin tärkeää saada hyväksyntää omaksi ja selkään tapatuksia. Eikö se riitä, että saan hymyn oudolta ihmiseltä vaikka kaupan kassalla? Kuitenkin arjessa ne puolituntemattomat ihmisten kohtaamiset voivat antaa hyvää mieltä ja naurua, iloa, sekä pieniä tarinoita jaettavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti