Olin viime viikolla omituisen väsynyt. Töiden jälkeen halusin vain maata ja levätä. Hetken aikaa sisäisesti kamppailin tämän asian kanssa, kun oli paljon asioita mitä piti tehdä. Ulkoilukin virkistäisi ja makaamisella vain väsyminen lisääntyy. Mietin sitten, että mitä jos vain makaan kuitenkin. Jos väsyttää, niin eiköhän se ole merkki levon tarpeesta. Ei se ole minulla ongelma, etten saa asioita tehtyä, vaan se etten saa tarpeeksi laiskoteltua, silloin kun siltä tuntuu. Niin annoin itselleni sitten luvan pötkötellä ja jätin kaikki "pakolliset" tekemiset pois. Tiesin, ettei se ikuisuuksia kestä. En jaksa maata viikko tolkulla.
Hyväähän tuo teki. Nukkumiseni viime viikolla oli aika heräilevää . Ehkä aktiivisena ihmisenä, minun pitäisi huomioida tuo yöheräily yhtenä yliaktiivisuuden merkkinä ja puhaltaa silloin pilliin ja laittaa peli poikki. Arjessa on palkalliset sitoutumiset ainoa, joka on pakko tehdä. Kaikki muu on vain omaa kovaa odotusta elämän suorittamisesta. On totta, että ulkoilu virkistää, mutta rajansa kaikella. Enemmänkin, jos olisin passiivinen henkilö, niin ulkoilu on silloin se mikä virkistää.
Omituisen vaikeaa se on antaa itsensä vain olla. Mieli täytyy kaiken maailman "pitäisi tehdä" asioista. Koirat kärsii, kun en ulkoiluta niitä. Mies kärsii, kun en tyhjennä tiskikonetta. Minä kärsin, kun en tee joogaharjoitustani. jne jne... Kukaan ei kuollut, eikä ilmeisesti traumatinoitunutkaan laiskuudestani. Ehkä enemmänkin voisi väliin irtaantua oman elämän aikataulutuksesta ja tehdä sitä mihin milloinkin on kykeneväinen. En halua kokonaan mennä impulssien voimalla, sillä osa noista "mielihaluista" ei ole "rakentavia". On osattava lukea itseä, milloin joku tarve on todellinen ja milloin taas "huonoa laiskuutta" tai itselle tekoselittelyä, jotta voi välttää tekemästä jotain.
Toinen asia mitä jäin miettimään oli eilinen Helsingin Sanoman kolumni:
http://www.hs.fi/tiede/Mit%C3%A4+tapahtuu+terapeutin+suljettujen+ovien+takana/a1393824977243?ref=hs-hitaat-e-6
En minäkään usko Freudin kaltaiseen ajatusmaailmaan, että elämme lähes piilotajunnasta tai suurin osa asioistamme on tietoisuudemme tuolla puolen. Mutta en tiedä onko noin yksinkertaista väittää, että muistamme traumat lapsuudestakin. Kolumnin mukaan ainoastaan unohduksiin menee äärettömät väkivallan kokemukset. Minusta tuntuu, että on kuitenkin asioita, joita tapahtuu vaikka lapsuudessa ja vaikuttavat vielä aikuisenakin trauman kaltaisesti. Tapahtuman ei ehkä tarvitse olla mikään kauhea kokemus, vaan lapsen ajatusmaailmalla ei ehkä osaa vielä tulkita asioita oikeallalailla tai kypsemmin mitä aikuisena tekee. Tuo väärintulkinta vaikuttaisi sitten myöhempään elämään ja ratkaisuihin mitä tekee. Esimerkiksi vaikka tietty kasvatusmetodi aiheuttaa trauman, jonka purkaminen myöhemmin on vaikeampaa, koska se on niin sanotusti luonnollista. Omaksuttu toimintatavan ei todellakaan tarvitsisi olla vallitseva käytöstapa.
Kolmas asia mitä mietin aamujuoksuni aikana oli jatkoa edelliseen postaukseeni. Mietin tuota kaipuuta ja odotusten asettamista. Pitäisikö ihmisen ensin ymmärtää, mitä kaipaa elämässään? Ei määrittää odotusta mihinkään kategoriaan, vaan nimetä asiat mitä haluaa. Sen jälkeen miettiä, mitkä ovat ne vaihtoehdot, mistä sen kaipuun saa täytettyä. Omakin ongelma oli tuo, että minulla oli selkeät odotukset nimenomaan työstä, mutta lopulta sain ne samat asiat täytettyä muuta keinoa käyttäen. Joskus odotin parisuhteen olevan sellainen ylimaallinen sielujen törmääminen, mutta on aika kohtuutonta vaatia yhdeltä ihmiseltä, että se voi täyttää kaikki odotukset. Sen takia on olemassa kavereita ja muita sosiaalisia suhteita elämässä. En voi edelleen kuin hämmästellä, kuinka sitä ihmisenä on yksinkertainen ja sokea. Onni on, että välillä voi nähdä asioita laajemmin.
Hyväähän tuo teki. Nukkumiseni viime viikolla oli aika heräilevää . Ehkä aktiivisena ihmisenä, minun pitäisi huomioida tuo yöheräily yhtenä yliaktiivisuuden merkkinä ja puhaltaa silloin pilliin ja laittaa peli poikki. Arjessa on palkalliset sitoutumiset ainoa, joka on pakko tehdä. Kaikki muu on vain omaa kovaa odotusta elämän suorittamisesta. On totta, että ulkoilu virkistää, mutta rajansa kaikella. Enemmänkin, jos olisin passiivinen henkilö, niin ulkoilu on silloin se mikä virkistää.
Omituisen vaikeaa se on antaa itsensä vain olla. Mieli täytyy kaiken maailman "pitäisi tehdä" asioista. Koirat kärsii, kun en ulkoiluta niitä. Mies kärsii, kun en tyhjennä tiskikonetta. Minä kärsin, kun en tee joogaharjoitustani. jne jne... Kukaan ei kuollut, eikä ilmeisesti traumatinoitunutkaan laiskuudestani. Ehkä enemmänkin voisi väliin irtaantua oman elämän aikataulutuksesta ja tehdä sitä mihin milloinkin on kykeneväinen. En halua kokonaan mennä impulssien voimalla, sillä osa noista "mielihaluista" ei ole "rakentavia". On osattava lukea itseä, milloin joku tarve on todellinen ja milloin taas "huonoa laiskuutta" tai itselle tekoselittelyä, jotta voi välttää tekemästä jotain.
Toinen asia mitä jäin miettimään oli eilinen Helsingin Sanoman kolumni:
http://www.hs.fi/tiede/Mit%C3%A4+tapahtuu+terapeutin+suljettujen+ovien+takana/a1393824977243?ref=hs-hitaat-e-6
En minäkään usko Freudin kaltaiseen ajatusmaailmaan, että elämme lähes piilotajunnasta tai suurin osa asioistamme on tietoisuudemme tuolla puolen. Mutta en tiedä onko noin yksinkertaista väittää, että muistamme traumat lapsuudestakin. Kolumnin mukaan ainoastaan unohduksiin menee äärettömät väkivallan kokemukset. Minusta tuntuu, että on kuitenkin asioita, joita tapahtuu vaikka lapsuudessa ja vaikuttavat vielä aikuisenakin trauman kaltaisesti. Tapahtuman ei ehkä tarvitse olla mikään kauhea kokemus, vaan lapsen ajatusmaailmalla ei ehkä osaa vielä tulkita asioita oikeallalailla tai kypsemmin mitä aikuisena tekee. Tuo väärintulkinta vaikuttaisi sitten myöhempään elämään ja ratkaisuihin mitä tekee. Esimerkiksi vaikka tietty kasvatusmetodi aiheuttaa trauman, jonka purkaminen myöhemmin on vaikeampaa, koska se on niin sanotusti luonnollista. Omaksuttu toimintatavan ei todellakaan tarvitsisi olla vallitseva käytöstapa.
Kolmas asia mitä mietin aamujuoksuni aikana oli jatkoa edelliseen postaukseeni. Mietin tuota kaipuuta ja odotusten asettamista. Pitäisikö ihmisen ensin ymmärtää, mitä kaipaa elämässään? Ei määrittää odotusta mihinkään kategoriaan, vaan nimetä asiat mitä haluaa. Sen jälkeen miettiä, mitkä ovat ne vaihtoehdot, mistä sen kaipuun saa täytettyä. Omakin ongelma oli tuo, että minulla oli selkeät odotukset nimenomaan työstä, mutta lopulta sain ne samat asiat täytettyä muuta keinoa käyttäen. Joskus odotin parisuhteen olevan sellainen ylimaallinen sielujen törmääminen, mutta on aika kohtuutonta vaatia yhdeltä ihmiseltä, että se voi täyttää kaikki odotukset. Sen takia on olemassa kavereita ja muita sosiaalisia suhteita elämässä. En voi edelleen kuin hämmästellä, kuinka sitä ihmisenä on yksinkertainen ja sokea. Onni on, että välillä voi nähdä asioita laajemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti