Jokainen aamu alkaa helpommin, keveämmin. Olen siivonnut työhuonetta, Laittanut kuusi vuotta roskiin. Vapauttavaa. Mitä haluan säilyttää tästä ajsta myöhemmin konkreettisesti?
Olen ajatellut, että esimieheni ei pidä yhteyttä vain minuun, mutta esimiehemme ei pidä oikeastaan yhteyttä juuri kenenkään alaiseen. Joten jos en ole saanut esimieheltäni kahteen kuukauteen oikeastaan mitään henkilökohtaista viestiä, on se ihan normikäytäntö. Nykyisessä projektissa eri ihmiset ovat olleet yhdessä töissä 2-12 vuoteen ja nyt tämä projekti on loppumassa ja esimiehemme ei ole muistanut mitenkään työntekijöitä. Ei ole kysellyt, miten työt ovat edenneet tai ylipäätään koonnut mitenkään yhteen alaisiaan.
Mielestäni tuollainen välinpitämättömyys ja ajattelamattomuus on niin ala-arvoista johtamista, että en soisi tuollaista enää olevan yhteiskunnassa. Mutta sitä vain on. Tekee surulliseksi, miksi ihmiset ovat johtaja-asemassa ilman edes alkeellisia kykyjä esimiesjohtamisesta.
En pääse täysin eroon ajatuksesta, että viimeisemmät vuodet tässä paikassa ovat olleet hukkaan heitettyä aikaa. Ilmeisesti koen keski-iän kriisiä tai jotain 40-vuotiaan elämäntuskakomplikaatiota. Itseasiassa viimisimmän kahden vuoden aikan työstäni saamani RAHA, on mahdollistanut monia asioita, mihin minulla ei olisi ollut mahdollisuutta työttömänä tai opiskelijana. Olen opiskellut jooga-ohjaajaksi, matkustanut, aloittanut sukellusharrastuksen jne... Työ ei ole antanut itsessäänmitään, mutta se pääoma mitä sen avulla olen saavuttanut, on ollut tärkeämpää. Tuo vaan välilä unohtuu, kun katsoo asioita mustavalkoisesti.
Myös ihmisenä tämä pari vuotta ovat muovanneet minua. Elämän pettymysten ja toiveiden toteutumattomuuden ristiriita jäytää. Luulen tuon negativismin kyllä häipyväm, kun en ole enää osallisena tässä työyhteisössä. Luulen, että tässä vaiheessa elämää sitä alkaa miettimään elämän valintoja. Tosin tiesin jo silloin -kaksi vuotta sitten, kun allekirjoitin työsopimustani, että tämä ei tule olemaan helppo aika. Se oli tietoinen riski omasta selviytymisestä.
Voin kuitenkin sanoa selviytyneeni erinomaisesti. olen löytänyt uuden suunnan, optimismia runsaasti ja en ole masennuksen takia ollut sairaslomalla. Jotain kehitystä on siis tapahtunut. Tai no olen ollut viikon sairaslomalla, mutta en enää muista oliko se vuosi sitten vai kaksi vuotta sitten. Taitaa olla kaksi vuotta sitten. En ole sairastuttanut itseäni, olen tullt rohkeammaksi ja olen alaknut uskomaan itseeni -jälleen.
Vaikea elämäntilanne tekee meistä joko häviäjiä tai voittajia. Kyse ei ole niinkään konkreettisesti mitä tapahtuu tai minkälainen on tilanne vaan siitä mitä itse kokee. Kokeeko olevansa voittaja ja selviytyjä? Vai kokeeko olevansa hävinnyt ja menettäjä? Ehkä työnäkökulmasta nämä kaksi vuotta on hävittyä aikaa, mutta paljon muuta se on kyllä mahdollistanut! Joten en voi kokea hävinneeni kuin hetkittäin.
Unelmasta haaveilu ja niiden toteutumisen miettiminen ovat antoisaa puuhaa ja luovat uskoa. Unelmointi ja haaveilu ovat kantavia voimia elämässä eteenpäin ja niilläkin on tärkeä sija! Joten pidän tätä aikaa hyvänä, kun olen ruokkinut ja vaalinut haavetta,jonka toivon toteutuvan. Antanut yhä enemmän toiveelle ruumista ja ajoitellut tavoitteiden toteutumista.
Muutama vuosi sittenminulla ei ollut mitään haaveita tai unelmia, joten tämä aika oli se joka viimeistään pakotti miettimään mitä haluan elämältä. Enkä kenellekään toivoisi tuollaista tyhjiö tilaa, jossa ei ole mitään minkä eteen ponnistaa tai mitään mitä yrittää.
Olen ajatellut, että esimieheni ei pidä yhteyttä vain minuun, mutta esimiehemme ei pidä oikeastaan yhteyttä juuri kenenkään alaiseen. Joten jos en ole saanut esimieheltäni kahteen kuukauteen oikeastaan mitään henkilökohtaista viestiä, on se ihan normikäytäntö. Nykyisessä projektissa eri ihmiset ovat olleet yhdessä töissä 2-12 vuoteen ja nyt tämä projekti on loppumassa ja esimiehemme ei ole muistanut mitenkään työntekijöitä. Ei ole kysellyt, miten työt ovat edenneet tai ylipäätään koonnut mitenkään yhteen alaisiaan.
Mielestäni tuollainen välinpitämättömyys ja ajattelamattomuus on niin ala-arvoista johtamista, että en soisi tuollaista enää olevan yhteiskunnassa. Mutta sitä vain on. Tekee surulliseksi, miksi ihmiset ovat johtaja-asemassa ilman edes alkeellisia kykyjä esimiesjohtamisesta.
En pääse täysin eroon ajatuksesta, että viimeisemmät vuodet tässä paikassa ovat olleet hukkaan heitettyä aikaa. Ilmeisesti koen keski-iän kriisiä tai jotain 40-vuotiaan elämäntuskakomplikaatiota. Itseasiassa viimisimmän kahden vuoden aikan työstäni saamani RAHA, on mahdollistanut monia asioita, mihin minulla ei olisi ollut mahdollisuutta työttömänä tai opiskelijana. Olen opiskellut jooga-ohjaajaksi, matkustanut, aloittanut sukellusharrastuksen jne... Työ ei ole antanut itsessäänmitään, mutta se pääoma mitä sen avulla olen saavuttanut, on ollut tärkeämpää. Tuo vaan välilä unohtuu, kun katsoo asioita mustavalkoisesti.
Myös ihmisenä tämä pari vuotta ovat muovanneet minua. Elämän pettymysten ja toiveiden toteutumattomuuden ristiriita jäytää. Luulen tuon negativismin kyllä häipyväm, kun en ole enää osallisena tässä työyhteisössä. Luulen, että tässä vaiheessa elämää sitä alkaa miettimään elämän valintoja. Tosin tiesin jo silloin -kaksi vuotta sitten, kun allekirjoitin työsopimustani, että tämä ei tule olemaan helppo aika. Se oli tietoinen riski omasta selviytymisestä.
Voin kuitenkin sanoa selviytyneeni erinomaisesti. olen löytänyt uuden suunnan, optimismia runsaasti ja en ole masennuksen takia ollut sairaslomalla. Jotain kehitystä on siis tapahtunut. Tai no olen ollut viikon sairaslomalla, mutta en enää muista oliko se vuosi sitten vai kaksi vuotta sitten. Taitaa olla kaksi vuotta sitten. En ole sairastuttanut itseäni, olen tullt rohkeammaksi ja olen alaknut uskomaan itseeni -jälleen.
Vaikea elämäntilanne tekee meistä joko häviäjiä tai voittajia. Kyse ei ole niinkään konkreettisesti mitä tapahtuu tai minkälainen on tilanne vaan siitä mitä itse kokee. Kokeeko olevansa voittaja ja selviytyjä? Vai kokeeko olevansa hävinnyt ja menettäjä? Ehkä työnäkökulmasta nämä kaksi vuotta on hävittyä aikaa, mutta paljon muuta se on kyllä mahdollistanut! Joten en voi kokea hävinneeni kuin hetkittäin.
Unelmasta haaveilu ja niiden toteutumisen miettiminen ovat antoisaa puuhaa ja luovat uskoa. Unelmointi ja haaveilu ovat kantavia voimia elämässä eteenpäin ja niilläkin on tärkeä sija! Joten pidän tätä aikaa hyvänä, kun olen ruokkinut ja vaalinut haavetta,jonka toivon toteutuvan. Antanut yhä enemmän toiveelle ruumista ja ajoitellut tavoitteiden toteutumista.
Muutama vuosi sittenminulla ei ollut mitään haaveita tai unelmia, joten tämä aika oli se joka viimeistään pakotti miettimään mitä haluan elämältä. Enkä kenellekään toivoisi tuollaista tyhjiö tilaa, jossa ei ole mitään minkä eteen ponnistaa tai mitään mitä yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti