Kolmatta viikkoa pois töistä. Ihana etäisyys ja tuli sopivaan aikaan. Paljon on ehtinyt tapahtua parin viikon aikana. Paljon sellaista, ettei työn ajattelulle tai murehtimiselle ole ollut aikaa. On onni itselleni, että pystyn irrottautumaan työkuvioista lomilla. Lomani ovat olleet aktiivilomia, joten tuo on varmasti helpottanut irrottautumista omista ahdistuksista.
Ymmärsin jälleen pelkoni. Pelkoni joka on keskittynyt tulevaan. Ahdistun etukäteen niistä mahdollisista epämiellyttävistä tilanteista. Pelko on kummallista, ettei sen järjettömyyttä tai syytä meinaa ymmärtää. Minun ahdistukseni kumpuaa tuosta pelottavasta tulevasta, ja niistä epämiellyttävistä mahdollisuuksista mitä tuleva tuo tullessaan. Kuitenkaan, en pysty varautumaan noihin tilanteisiin. En vaikka kuinka olisin jo valmiiksi ahdistunut ja mahdollisesti tapahtumien tullessa kohdille, voin vain todeta, että olihan tuo odotettavissa. Olen aikaisemminkin käsitellyt tätä samaa asiaa blogissani, mutta näemmässä tämä puoleni pääsee unohtamaan. Omien ahdistuksien syiden nimeäminen on vaikeaa, kuitenkin nimeäminen auttaa ymmärtämään tunteen "turhuuden".
Miksi luoda itselle noita ahdistavia koppeja, joissa näkee vain sen synkän mahdollisuuden. Vaikka työni onkin mitä on, voisinko kuitenkin löytää ne optimistisemmat puolet. Ehkä tämä loppu kaksi kuukautta meneekin ilman mitään konflikteja tai jos vaikeuksia tulee niin se on vaan sääsken lento kesäyössä? Mitkä ovat ne mittasuhteet mitkä laitan elämälleni ja kohtaamilleni vaikeuksille? Teen vain työni ja jos on ylimääräistä aikaa niin jumppaan ja opiskelen, eikö tuo ole aika yksinkertaista?
Voihan pelot sisältää myös sen epävarmuuden tulevasta. En pelkää yksin tätä työtä, vaan kaikkea mitä sen loppuminen tuo tullessaan. Vaikka olen töiden loppumisesta onnellinen, niin onko elämäni helppoa ja toiveitteni mukaista? Sitäkään ei voi tietää ja tulevaakin on turha pelätä. Ainoa mitä on, on keskittyä niihin positiivisiin asioihin ja omiin tavoitteisiin. Edelleen se on omaa valintaani, mitä haluan tuntea pelkoa vai optimismia?
Elämä tuntuu olevan tasapainottelua nuoralla, jonka toiselle puolella on epäonnistunut pelkojen valtaama ahdistunut minäni ja toisella puolen optimismi ja itseen uskova minäni. On kai se epäonnistujakin aina ollut mukana, mutta varmaan viimisimmät vuodet ovat röyhistäneet epäonnistujan rintaa uusiin uskomuksiin. Tosin viimisen vuoden aikanahan olen työstänyt esiin jälleen positiivista minääni, mistä oeln kyllä iloinen.
Positiivisen minäni myötä, olen nauttinut ihmisten seurasta enemmän ja olen tullut rohkemmaksi sosiaalisissa tilanteissa. Se on anatnut, myös tietoista lähestymistä puhua ja kysellä muiden ihmisten elämästä ja ajatuksista. Minun ei tarvikaan huudella omaa ahdistusken aiheita muille, vaan voin nauttia täysipainoisesti muiden kertomuksista elämästään. En näe enää itseäni muiden silmissä epäonnistujana ja sellaisena henkilönä jolla ei ole mitään annettavaa.
Ymmärsin jälleen pelkoni. Pelkoni joka on keskittynyt tulevaan. Ahdistun etukäteen niistä mahdollisista epämiellyttävistä tilanteista. Pelko on kummallista, ettei sen järjettömyyttä tai syytä meinaa ymmärtää. Minun ahdistukseni kumpuaa tuosta pelottavasta tulevasta, ja niistä epämiellyttävistä mahdollisuuksista mitä tuleva tuo tullessaan. Kuitenkaan, en pysty varautumaan noihin tilanteisiin. En vaikka kuinka olisin jo valmiiksi ahdistunut ja mahdollisesti tapahtumien tullessa kohdille, voin vain todeta, että olihan tuo odotettavissa. Olen aikaisemminkin käsitellyt tätä samaa asiaa blogissani, mutta näemmässä tämä puoleni pääsee unohtamaan. Omien ahdistuksien syiden nimeäminen on vaikeaa, kuitenkin nimeäminen auttaa ymmärtämään tunteen "turhuuden".
Miksi luoda itselle noita ahdistavia koppeja, joissa näkee vain sen synkän mahdollisuuden. Vaikka työni onkin mitä on, voisinko kuitenkin löytää ne optimistisemmat puolet. Ehkä tämä loppu kaksi kuukautta meneekin ilman mitään konflikteja tai jos vaikeuksia tulee niin se on vaan sääsken lento kesäyössä? Mitkä ovat ne mittasuhteet mitkä laitan elämälleni ja kohtaamilleni vaikeuksille? Teen vain työni ja jos on ylimääräistä aikaa niin jumppaan ja opiskelen, eikö tuo ole aika yksinkertaista?
Voihan pelot sisältää myös sen epävarmuuden tulevasta. En pelkää yksin tätä työtä, vaan kaikkea mitä sen loppuminen tuo tullessaan. Vaikka olen töiden loppumisesta onnellinen, niin onko elämäni helppoa ja toiveitteni mukaista? Sitäkään ei voi tietää ja tulevaakin on turha pelätä. Ainoa mitä on, on keskittyä niihin positiivisiin asioihin ja omiin tavoitteisiin. Edelleen se on omaa valintaani, mitä haluan tuntea pelkoa vai optimismia?
Elämä tuntuu olevan tasapainottelua nuoralla, jonka toiselle puolella on epäonnistunut pelkojen valtaama ahdistunut minäni ja toisella puolen optimismi ja itseen uskova minäni. On kai se epäonnistujakin aina ollut mukana, mutta varmaan viimisimmät vuodet ovat röyhistäneet epäonnistujan rintaa uusiin uskomuksiin. Tosin viimisen vuoden aikanahan olen työstänyt esiin jälleen positiivista minääni, mistä oeln kyllä iloinen.
Positiivisen minäni myötä, olen nauttinut ihmisten seurasta enemmän ja olen tullut rohkemmaksi sosiaalisissa tilanteissa. Se on anatnut, myös tietoista lähestymistä puhua ja kysellä muiden ihmisten elämästä ja ajatuksista. Minun ei tarvikaan huudella omaa ahdistusken aiheita muille, vaan voin nauttia täysipainoisesti muiden kertomuksista elämästään. En näe enää itseäni muiden silmissä epäonnistujana ja sellaisena henkilönä jolla ei ole mitään annettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti