Nykyään töihin meno on tuntunut hyvältä. Hämmästelen tätä muutosta. Minulle on sopinut tämä järjestelmäni, jossa teen 45 minuuttia töitä ja sen jälkeen 15 minuuttia aivan muita hommia. Minulla on mm. menossa. 100 punnerrusta ohjelma: http://www.100punnerrusta.com/viikko2.php, sekä lankutus ohjelma ja lisäksi olen tehnyt joogavenytyksiä ja vatsalihastreeniä. Koska työhöni ei tarvitse aivokapsiteettia suuremmin, on vapaa-aikanani opiskelu ja tämän blogin pito tarjoneet minulle älyllisiä haasteita ja mielenkiintoa.
Loppukäessä kuinka vähillä muutoksilla sitä on saanut työpäivän mielekkäämmäksi ja vältettyä sen muumio olon, mitä aiemmin olen kokenut. Töiden jälkeen olen virkeä ja keholliset harjoitukset tuntuvat hyvältä vastapainolta jatkuvan näyttöpääteistumiseen. Suurin este parannuksiin on oma mieli. Aluksi etsin ratkaisuja sovinnaisista vaihtoehdoista, ja joilla normaalisti ehkä vaikutetaan työmotivaation parantamiseen. Aika pitkäänhän tuossa meni, että ymmärsin, että työni mahdollistaa vaikka mitä muutakin toimintaa. Olen onnekkaassa asemassa, sillä minulla on oma työhuone, josta kukaan ei tarkkaile tekemisiäni.
On kummallista miten se on niin vaikeaa välillä sovinnaisten rajojen ylittäminen. Helposti omat ajatukset etisvät ratkaisuja niistä olemassa olevista vaihtoehdoista, mutta mitä jos välillä kyseenalaistaisi. Mitä jos teenkin jonkin asian tänään aivan toisin kuin normaalisti? Jos teenkin tänään jotain, mitä en ole koskaan tehnyt. Uudessa on mahdollisuus epäonnistua tai onnistua ja ehkä joutuu näkemään vaivaa asian eteen aivan erillälailla kuin totussa tavassa. Muistan nuoruudestani, kuinka innostunut olin uusista asioista ja sellaisistakin mitkä aiheuttivat tunteen kykenenkö tai osaanko. Epäonnistumisen pelko oli melkein pienin vastus, oli vain se tunne haasteesta. Missä vaiheessa ihmisen elämä kääntyy toisinpäin? Uusi asia on vaivalloinen ja totuttu on hyvä. Epäonnistuminen on kauheaa. Luulen tuon jämähtäneen asenteen hiipivän pikkuhiljaa seuralaiseksi, Vaikka sitä tapahtuukin luonnollisesti iän myötä, niin onko se välttämätöntä?
Onko sovinnainen ja turvallinen elämä 10 vuotta mukavaa elämää, vai onko se elämää lainkaan? Onko kuitenkin niin että mahdolliset epäonnistumiset ja negatiivisetkin kokemukset ovat kuitenkin samalla lailla kuin onnistumisen tunteet, se miksi eletään. Mitä muistamme menneestä? Monesti siellä on ne tapahtumat, jota olemme pelänneet ja ehkä epäonnistuneetkin, mutta epäonnistuminen on voinut tuoda lisää hyvää lopulta. Miksi pelkäämme epäonnistumista? Kaikki ihmiset epäonnistuvat, niin mitä siinä on huonoa tai hävettävää ja pettymyksistä pääsee yli. Jos epäonnistuu, niin on sitä edes tehnyt jotain. Haastaako epäonnistuminen meidät uudelleen arviointiin ja voimmeko oppia muutakin kuin "en tee tätä koskaan enää". Voimmeko analysoida tekemämme virheet ja kokeilla uudelleen. Ottaa se riski uudelleen, että ei onnistukaan?
Pienistä päivän ja arjen rutiinien uudella tavalla tekemisistä, voimme ehkä vahvistaa uskoa, etei mikään ole mahdotonta ja jokin uusi tapahan voi toimia. Jos olen onnistunut saamaan työpäiväni mielekkääksi, niin eikö tämä ole onnistunut kokemus tällä hetkellä. Ajan oloon tästä voi tulla arkinen tapahtuma, joten sitten voin kokeilla jälleen jotain muuta keinoa. Eiköhän nykymaailmassa keinoja löydy vaihtoehdoille?
Loppukäessä kuinka vähillä muutoksilla sitä on saanut työpäivän mielekkäämmäksi ja vältettyä sen muumio olon, mitä aiemmin olen kokenut. Töiden jälkeen olen virkeä ja keholliset harjoitukset tuntuvat hyvältä vastapainolta jatkuvan näyttöpääteistumiseen. Suurin este parannuksiin on oma mieli. Aluksi etsin ratkaisuja sovinnaisista vaihtoehdoista, ja joilla normaalisti ehkä vaikutetaan työmotivaation parantamiseen. Aika pitkäänhän tuossa meni, että ymmärsin, että työni mahdollistaa vaikka mitä muutakin toimintaa. Olen onnekkaassa asemassa, sillä minulla on oma työhuone, josta kukaan ei tarkkaile tekemisiäni.
On kummallista miten se on niin vaikeaa välillä sovinnaisten rajojen ylittäminen. Helposti omat ajatukset etisvät ratkaisuja niistä olemassa olevista vaihtoehdoista, mutta mitä jos välillä kyseenalaistaisi. Mitä jos teenkin jonkin asian tänään aivan toisin kuin normaalisti? Jos teenkin tänään jotain, mitä en ole koskaan tehnyt. Uudessa on mahdollisuus epäonnistua tai onnistua ja ehkä joutuu näkemään vaivaa asian eteen aivan erillälailla kuin totussa tavassa. Muistan nuoruudestani, kuinka innostunut olin uusista asioista ja sellaisistakin mitkä aiheuttivat tunteen kykenenkö tai osaanko. Epäonnistumisen pelko oli melkein pienin vastus, oli vain se tunne haasteesta. Missä vaiheessa ihmisen elämä kääntyy toisinpäin? Uusi asia on vaivalloinen ja totuttu on hyvä. Epäonnistuminen on kauheaa. Luulen tuon jämähtäneen asenteen hiipivän pikkuhiljaa seuralaiseksi, Vaikka sitä tapahtuukin luonnollisesti iän myötä, niin onko se välttämätöntä?
Onko sovinnainen ja turvallinen elämä 10 vuotta mukavaa elämää, vai onko se elämää lainkaan? Onko kuitenkin niin että mahdolliset epäonnistumiset ja negatiivisetkin kokemukset ovat kuitenkin samalla lailla kuin onnistumisen tunteet, se miksi eletään. Mitä muistamme menneestä? Monesti siellä on ne tapahtumat, jota olemme pelänneet ja ehkä epäonnistuneetkin, mutta epäonnistuminen on voinut tuoda lisää hyvää lopulta. Miksi pelkäämme epäonnistumista? Kaikki ihmiset epäonnistuvat, niin mitä siinä on huonoa tai hävettävää ja pettymyksistä pääsee yli. Jos epäonnistuu, niin on sitä edes tehnyt jotain. Haastaako epäonnistuminen meidät uudelleen arviointiin ja voimmeko oppia muutakin kuin "en tee tätä koskaan enää". Voimmeko analysoida tekemämme virheet ja kokeilla uudelleen. Ottaa se riski uudelleen, että ei onnistukaan?
Pienistä päivän ja arjen rutiinien uudella tavalla tekemisistä, voimme ehkä vahvistaa uskoa, etei mikään ole mahdotonta ja jokin uusi tapahan voi toimia. Jos olen onnistunut saamaan työpäiväni mielekkääksi, niin eikö tämä ole onnistunut kokemus tällä hetkellä. Ajan oloon tästä voi tulla arkinen tapahtuma, joten sitten voin kokeilla jälleen jotain muuta keinoa. Eiköhän nykymaailmassa keinoja löydy vaihtoehdoille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti