Olen nauttinut elämästä. Pienistä asioista ja hetkistä. Aamuhiihdosta koirien kanssa, leudosta säästä, ihmisistä, naurusta, esseen kirjoituksesta... Hämmentää tuntea olonsa näin kevyeksi. Näinkö vähästä asiat ovat kiinni? Itsetajuamista omaa tilaa kohtaan ja pienillä eleillä, joilla saadaan muutosta aikaiseksi. Aamulla töihin lähtö on tuntunut ihan normaalilta, enkä ole kokenut ahdistusta. Myönnän osan ahdistuksesta tulevan valottomuuden myötä ja nyt valon lisääntyessä mieli kohenee. Tämä talvi alkaa kuulostamaan helpommalta kuin aikoihin.
Sen olen huomannut, etten jaksa kuunnella oikein jurnuttamista ja kätinää muissa ihmisissä. Ei se pahassa olossa pyöriminen ja valittaminen auta mitään. Jos kokoaika valituttaa niin puhuu niille ihmisille, jotka voivat valitukseen auttaa. Esimies, psykologi... Kuka nyt sitten on henkilö, joka voi jollainlailla auttaa pahanoloon. Mikä pakko on olla tartuttamassa sitä muihin ihmisiin? Ja jos ei ole henkilöä, jolle valittaa eikä mikään muukaan auta, niin jos pyrkisi hyväkymään tilanteen ja elämään jollainlailla sen läpi?
Edelleenkin mietin, että kuinka paljon voimme omille reaktioillemme? Kuinka paljon jotkut asiat ovat perusluonteessa ja onko ne silloin täysin mahdottomia muuttaa? Olen alkamassa lukemaan persoonaallisuuspsykologiaa ja siellä taitaa tulla vastaan kategorisoinnit erilaisista temperamenteistä. Minua kyllä hieman etukäteen arveluttaa tuo luokittelu. Niin monta vuotta sitä on tehnyt kaiken maailman luokittelua omassa elämässä, että haluaisin jo vapautua siitä. Kuinka paljon erilaiset luokittelut tekevät näkemyksistämme aika suppeita? Luokitamme ihmiset eri tyyppeihin, ammatin, asuinpaikan, harrastusten jne. kautta. Muodostamme heti mielikuvia, jos kuulemme jonkun olevan akateemikko, maahanmuuttaja, angelilainen, joogaaja, silikonirintainen tai kalastaja. Mitä jos sama henkilö on kaikkea tuota edellämainittua? Mihin me sitten ihmisen luokittelemme? Onko hän samantien omituinen vai kuuluu luokkaan "luokittelemattomat", ja pidämme henkilöä hieman "outona".
Sen olen huomannut, etten jaksa kuunnella oikein jurnuttamista ja kätinää muissa ihmisissä. Ei se pahassa olossa pyöriminen ja valittaminen auta mitään. Jos kokoaika valituttaa niin puhuu niille ihmisille, jotka voivat valitukseen auttaa. Esimies, psykologi... Kuka nyt sitten on henkilö, joka voi jollainlailla auttaa pahanoloon. Mikä pakko on olla tartuttamassa sitä muihin ihmisiin? Ja jos ei ole henkilöä, jolle valittaa eikä mikään muukaan auta, niin jos pyrkisi hyväkymään tilanteen ja elämään jollainlailla sen läpi?
Edelleenkin mietin, että kuinka paljon voimme omille reaktioillemme? Kuinka paljon jotkut asiat ovat perusluonteessa ja onko ne silloin täysin mahdottomia muuttaa? Olen alkamassa lukemaan persoonaallisuuspsykologiaa ja siellä taitaa tulla vastaan kategorisoinnit erilaisista temperamenteistä. Minua kyllä hieman etukäteen arveluttaa tuo luokittelu. Niin monta vuotta sitä on tehnyt kaiken maailman luokittelua omassa elämässä, että haluaisin jo vapautua siitä. Kuinka paljon erilaiset luokittelut tekevät näkemyksistämme aika suppeita? Luokitamme ihmiset eri tyyppeihin, ammatin, asuinpaikan, harrastusten jne. kautta. Muodostamme heti mielikuvia, jos kuulemme jonkun olevan akateemikko, maahanmuuttaja, angelilainen, joogaaja, silikonirintainen tai kalastaja. Mitä jos sama henkilö on kaikkea tuota edellämainittua? Mihin me sitten ihmisen luokittelemme? Onko hän samantien omituinen vai kuuluu luokkaan "luokittelemattomat", ja pidämme henkilöä hieman "outona".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti