Keskustelin eilen esimieheni kanssa. Se oli hyvä keskustelu. Vaikka nykyaiakainen tekniikka mahdollistaa puhumisen mitä erilaisimpien välineiden kautta, joskus tuo live-tapaaminen selvittää paljon enemmän kuin pelkkä kaukoviestintä. Helposti tulee väärinymmärryksiä, varsinki kun ajattelee toisen ihmisen käyttäytyvän samalla logiikalla kuin itse toimisi. Ei pitäisi koskaan olettaa puolitutun käyttäytymisestä jotain. pitäisi osata kysyä "miksi" ja "mitä tarkoittaa".
Itselläni on normaalisti helppo ottaa esille epäkohdat, niin miksi tilanne on mennyt siihen, etten saa suutani auki ja kysyttyä suoraan asioita esimieheltäni. Puhelimessa on tullut lisää väärinkäsityksiä, joka on ehkä herättänyt pelkoa "lisäpettymyksistä". Ihmisenä meistä jokaisella on omat odotukset ja toiveet, mutta miten toimia, kun näkemykset ovat erilaisia. Ristiriitatilanteiden hallinta on varmasti kaikkein vaikeimpia kommunikoinnin muotoja. Nopeasti tilanne menee siihen, että rakentava keskustelu ei enää jatku. Vaan kummallakin osapuolella on omat jankkauksensa, ja tilanne on auttamattomasti ohi. Ristiriitatilanteissa tulee myös monesti tunteet esiin. Tunnetasolla keskustellessa, kaikki järkevä kanssakäyminen on sumentunut.
Pitäisi osata olla hiljaa tarvittaessa ja ottaa asia uudestaan esiin, kun on tunne ei ole enää päällimmäisenä. Nyt tämä keskustelu esimieheni kanssa tuotti tulosta, kun tapahtuneella ei sinällään ollut merkitystä ja ei herättänyt tunteiden vyöryä itsessäni.
Olen monesti tiennyt olevani tunnesumussa, mutta siinä vaiheessa siihen reagoiminen tai tunteen neutralisoituminen, on lähes sulaa mahdottomuutta. Komento "älä ajattele´" ei toimi. Olen vain se tunne joka vyöryy ja velloo. Pahinta mitä on tehdä, on tunteiden kieltäminen tuossa tilanteessa.
"Jos kohtat matkallasi Buddha, niin tapa hänet" kirja on haastanut minua lukijana. Kirjailija on kirjoittanut epämiellyttävistä asioista. Hän esimerkiksi kirjoittaa hyväksyvästi lasten fyysisestä rankaisemisesta, kun kirjoittaa meidän luonteemme "pimeästä" puolesta. Mietin, miksi kirjailija on halunnut julkituoda tuollaisia ajatuksia. Tietenkin kirjan ajankohta on vanha (-70-luvulla), jolloin asenteet ovat olleet toisenlaiset. Mietin ehkä tuo näkökannan esiinottaminen on tietoinen haaste kirjailijalta. Helposti aloin itsekin moralisoimaan hänen ajatuksia. Mutta enemmän mietittyä, ajattelenko joskus asioita joita en halua millään muotoa päivänvaloon tuoda? Myönnän, ajattelevani. Ne ovat sellaisia nopeita klipsejä. Hyväksynkö ne ajatukset, niin etten ajattele heti, että tällainen ajatus tai tunne on kielletty ja eettisesti arveluttava. Pidän noita ajatuksia lähinnä mielen höpötyksenä, ei vakavasti otettavana. Joissain tiukemmissa piireissähän ajatellaan, että jo "ajatus on puoli tekoa". On siinä onneksi sentään huima ero vielä, mitä ajattelee ja miten toimii.
Mielummin ehkä kokisin hyväksyväni ne arveluttavatkin ajatukset. Niin, että voin kohdata vihan, inhon ja kaikki muutkin ala-arvoiset tunteet. Silloin, kun jotkut tietyt "pahat" ajatukset alkavat toistumaan, ettei se ole vaan mielen höpöilyä, on varmasti syytä kiinnittää huomio, miksi sellaisia tulee päähän ja alka ottamaan vastuuta mielen toiminnasta.
Palatakseni vielä tuohon kommunikaatiokyvyttömyyteeni, niin sama mielen toiminnasta vastuunottoa, olisi hyvä tehdä jo ennen leviävää tunnetta. Yksinäisyys ja luonto osaavat olla maailaman parhaita mielen hoitajia, mutta olen nähnyt myös sen toisen puolen. Ymmärrän nyt, että se 4 kuukautta erämaan rauhaa ja yksinoloa, ei olekaan enää paras keino ongelmien ylitsepääsemiseen. Luonto voi tuoda esiin myös (ihmis)luonnon huonot puolet ja voimakkaasti. Olen iloinen tästä kokemuksesta. Ehkä nyt ymmärrän paremmin, miksi luonto tai yksinolokan ei välttämättä sovi kaikille. Luonto parantaa tai pahentaa tilanteesta riippuen. Mutta taaskaan ei voida sanoa yksioikoisesti, että kyllä ne ongelmat metsässä häviää. Kyllä ei välttämättä häviä.
Itselläni on normaalisti helppo ottaa esille epäkohdat, niin miksi tilanne on mennyt siihen, etten saa suutani auki ja kysyttyä suoraan asioita esimieheltäni. Puhelimessa on tullut lisää väärinkäsityksiä, joka on ehkä herättänyt pelkoa "lisäpettymyksistä". Ihmisenä meistä jokaisella on omat odotukset ja toiveet, mutta miten toimia, kun näkemykset ovat erilaisia. Ristiriitatilanteiden hallinta on varmasti kaikkein vaikeimpia kommunikoinnin muotoja. Nopeasti tilanne menee siihen, että rakentava keskustelu ei enää jatku. Vaan kummallakin osapuolella on omat jankkauksensa, ja tilanne on auttamattomasti ohi. Ristiriitatilanteissa tulee myös monesti tunteet esiin. Tunnetasolla keskustellessa, kaikki järkevä kanssakäyminen on sumentunut.
Pitäisi osata olla hiljaa tarvittaessa ja ottaa asia uudestaan esiin, kun on tunne ei ole enää päällimmäisenä. Nyt tämä keskustelu esimieheni kanssa tuotti tulosta, kun tapahtuneella ei sinällään ollut merkitystä ja ei herättänyt tunteiden vyöryä itsessäni.
Olen monesti tiennyt olevani tunnesumussa, mutta siinä vaiheessa siihen reagoiminen tai tunteen neutralisoituminen, on lähes sulaa mahdottomuutta. Komento "älä ajattele´" ei toimi. Olen vain se tunne joka vyöryy ja velloo. Pahinta mitä on tehdä, on tunteiden kieltäminen tuossa tilanteessa.
"Jos kohtat matkallasi Buddha, niin tapa hänet" kirja on haastanut minua lukijana. Kirjailija on kirjoittanut epämiellyttävistä asioista. Hän esimerkiksi kirjoittaa hyväksyvästi lasten fyysisestä rankaisemisesta, kun kirjoittaa meidän luonteemme "pimeästä" puolesta. Mietin, miksi kirjailija on halunnut julkituoda tuollaisia ajatuksia. Tietenkin kirjan ajankohta on vanha (-70-luvulla), jolloin asenteet ovat olleet toisenlaiset. Mietin ehkä tuo näkökannan esiinottaminen on tietoinen haaste kirjailijalta. Helposti aloin itsekin moralisoimaan hänen ajatuksia. Mutta enemmän mietittyä, ajattelenko joskus asioita joita en halua millään muotoa päivänvaloon tuoda? Myönnän, ajattelevani. Ne ovat sellaisia nopeita klipsejä. Hyväksynkö ne ajatukset, niin etten ajattele heti, että tällainen ajatus tai tunne on kielletty ja eettisesti arveluttava. Pidän noita ajatuksia lähinnä mielen höpötyksenä, ei vakavasti otettavana. Joissain tiukemmissa piireissähän ajatellaan, että jo "ajatus on puoli tekoa". On siinä onneksi sentään huima ero vielä, mitä ajattelee ja miten toimii.
Mielummin ehkä kokisin hyväksyväni ne arveluttavatkin ajatukset. Niin, että voin kohdata vihan, inhon ja kaikki muutkin ala-arvoiset tunteet. Silloin, kun jotkut tietyt "pahat" ajatukset alkavat toistumaan, ettei se ole vaan mielen höpöilyä, on varmasti syytä kiinnittää huomio, miksi sellaisia tulee päähän ja alka ottamaan vastuuta mielen toiminnasta.
Palatakseni vielä tuohon kommunikaatiokyvyttömyyteeni, niin sama mielen toiminnasta vastuunottoa, olisi hyvä tehdä jo ennen leviävää tunnetta. Yksinäisyys ja luonto osaavat olla maailaman parhaita mielen hoitajia, mutta olen nähnyt myös sen toisen puolen. Ymmärrän nyt, että se 4 kuukautta erämaan rauhaa ja yksinoloa, ei olekaan enää paras keino ongelmien ylitsepääsemiseen. Luonto voi tuoda esiin myös (ihmis)luonnon huonot puolet ja voimakkaasti. Olen iloinen tästä kokemuksesta. Ehkä nyt ymmärrän paremmin, miksi luonto tai yksinolokan ei välttämättä sovi kaikille. Luonto parantaa tai pahentaa tilanteesta riippuen. Mutta taaskaan ei voida sanoa yksioikoisesti, että kyllä ne ongelmat metsässä häviää. Kyllä ei välttämättä häviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti