Olen lukenut itsearvostuksesta. Mielestäni se on eri asia kuin itserakkaus, vaikka menevät varmaan paljon käsikädessä. Itsensä rakastaminen voi olla vielä haastavampaa kuin itsensä arvostaminen. Voin arvostaa itseäni, mutten välttämättä aina rakasta. Työni alisuoriutuminen taisi tuoda mukanaan rutkaasti tuota epäitsearvostusta. En oikein pitänyt enää itseäni minään, vaikka toisaalta oli tietoisuus omista kyvyistä. Luulen, että tuollainen pitkäaikainen alisuoriutuminen työelämässä alkaa vaikuttamaan itsetuntoon ja nakertamaan pohjaa pois. Matalalla itsearvostuksella on vaikutus heikkoon itsetuntoon, ja sitä kautta myös masennuksen lisääntymiseen.
Olen miettinyt noita ahdistukseni syitä ja osaksi sitä masenteluakin mitä on ollut. Syyt ovat olleet ehkä monisyisempiä kuin odotinkaan. Ei pelkästään se työ itsessään, vaan se mitä se on aiheuttanut omalle psyykkelle ja piirteitä joita ei edes ole tunnistanut. Tuo aiemmin mainittu itsearvostuksen puute, tylsyys, alisuoriutuminen, oma vaihtelun halu, älyllisten haasteiden puute, kaamos... Ei ole ollut kyse vaan ettei persoonani sovi tähän työhön, vaan että tietyt persoonaallisuuden piirteeni kärjistyvät työssäni. Ihan samallalailla ne piirteet vaikuttavat niin vapaa-ajassa kuin työpaikalla. Ne ei ole ehkä niitä piirteitä, joista pidän eniten itsessäni, mutta ovat läsnä jokatapauksessa. En usko, että voin oikeuttaa omia taimpumuksiani vaan sanomalla, että "Minä nyt vaan satun olemaan tällainen". Onko minulla aikuisella ihmisellä mahdollista koulia itsestäni jossain määrin sietämään tylsyyttä ja kaamosta sekä välillä alisuoriutumista ja älyllisten haasteiden puutetta? Onko kohtuutonta odottaa, että elämä tarjoaisi juuri ne puitteet kaikille persoonan haastavaimmillekin piirteille, että olisin tasapainossa? Jotain asioita voin toki parantaa ajan saatossa, mutta en usko, että elämä haluaa olla niin reilu, että "Totta kai saat mitä haluat". Jokaisella elämässään on ne heikot kohdat, joihin tulee törmäämään uudelleen ja uudelleen. Niiden ominaisuuksien kanssa on enemmänkin opittava elämään.
Alapääorientoitunut Freud laittoi sentään jotain asiaa pohtimaan... Freudin mukaanhan vauva "elää äitinsä kautta" tai äiti (no voi toki olla isäkin) on kaikki kaikessa. Voiko tämä olla kiintymyksellisen rakkauden pohja? Ensirakkaus, jossa huomio on kohdistunut tähän lähivanhempaan. Rakkaus ilman erillisyyttä? Eikö tämä sama ensirakkauden kokonaisvaltaisuus toistu ensimmäisessä ihastumisessa/seurustelussa? Elämä pyörii sen toisen ihmisen ympärillä ja hän on kaikki? Kunnes on pakko opetella kypsempi tapa rakastaa. Hyväksyä toisen erillisyys ja oma erillisyys. New agessa paljon puhuttu erillisyys, onko se kuitenkin kaipuuta vaan siitä lapsuusajan täydellisestä kokonaisvaltaisesta rakkaudesta? Ettei se olisikaan mitään Jumalasta irrottautumista? Kun olemme eläneet äidin/isän kautta?
Olen miettinyt noita ahdistukseni syitä ja osaksi sitä masenteluakin mitä on ollut. Syyt ovat olleet ehkä monisyisempiä kuin odotinkaan. Ei pelkästään se työ itsessään, vaan se mitä se on aiheuttanut omalle psyykkelle ja piirteitä joita ei edes ole tunnistanut. Tuo aiemmin mainittu itsearvostuksen puute, tylsyys, alisuoriutuminen, oma vaihtelun halu, älyllisten haasteiden puute, kaamos... Ei ole ollut kyse vaan ettei persoonani sovi tähän työhön, vaan että tietyt persoonaallisuuden piirteeni kärjistyvät työssäni. Ihan samallalailla ne piirteet vaikuttavat niin vapaa-ajassa kuin työpaikalla. Ne ei ole ehkä niitä piirteitä, joista pidän eniten itsessäni, mutta ovat läsnä jokatapauksessa. En usko, että voin oikeuttaa omia taimpumuksiani vaan sanomalla, että "Minä nyt vaan satun olemaan tällainen". Onko minulla aikuisella ihmisellä mahdollista koulia itsestäni jossain määrin sietämään tylsyyttä ja kaamosta sekä välillä alisuoriutumista ja älyllisten haasteiden puutetta? Onko kohtuutonta odottaa, että elämä tarjoaisi juuri ne puitteet kaikille persoonan haastavaimmillekin piirteille, että olisin tasapainossa? Jotain asioita voin toki parantaa ajan saatossa, mutta en usko, että elämä haluaa olla niin reilu, että "Totta kai saat mitä haluat". Jokaisella elämässään on ne heikot kohdat, joihin tulee törmäämään uudelleen ja uudelleen. Niiden ominaisuuksien kanssa on enemmänkin opittava elämään.
Alapääorientoitunut Freud laittoi sentään jotain asiaa pohtimaan... Freudin mukaanhan vauva "elää äitinsä kautta" tai äiti (no voi toki olla isäkin) on kaikki kaikessa. Voiko tämä olla kiintymyksellisen rakkauden pohja? Ensirakkaus, jossa huomio on kohdistunut tähän lähivanhempaan. Rakkaus ilman erillisyyttä? Eikö tämä sama ensirakkauden kokonaisvaltaisuus toistu ensimmäisessä ihastumisessa/seurustelussa? Elämä pyörii sen toisen ihmisen ympärillä ja hän on kaikki? Kunnes on pakko opetella kypsempi tapa rakastaa. Hyväksyä toisen erillisyys ja oma erillisyys. New agessa paljon puhuttu erillisyys, onko se kuitenkin kaipuuta vaan siitä lapsuusajan täydellisestä kokonaisvaltaisesta rakkaudesta? Ettei se olisikaan mitään Jumalasta irrottautumista? Kun olemme eläneet äidin/isän kautta?
Mielenkiintoinen ajatus - ehkä koko ihmiskunnan kaipuu ykseyteen ja pohjaton halu uskoa johonkin kaikkivoipaiseen jumal-hahmoon onkin vain kaipuuta vauva-ajan symbioosiin ja siihen, kuinka lapsena uskoi vielä vanhempiensa kaikkivoipaisuuteen? A
VastaaPoistaSamaa mieltä. Vaikea on näin jälkikäteen fiilistellä, että miltä oma elo on tuntenut silloin vauva vaiheessa tai sitä edeltävänä aikakautena? Mikä on tietoisuus ja miten kokonaisvaltaisesti kaiken on kokenut?
VastaaPoista