Olen lukenut Freudin perustuvaa minän syntyä. On tullut fiilis, että Freud on ollut pervertikko ja säestellyt fiilispohjalta ihmisen minuuden syntyä. Aika masentavaa luettavaa. Päivä on auringon paitseesta huolimatta:
https://www.youtube.com/watch?v=KQ2LWI5iOYY
Sisäinen teini pukkaa pintaan. Tai sitten se on keski-ikä.
En ole välttynyt ajatuksesta, että 6 vuotta sitä on tehnyt "töitä" aivan turhaan, päätyäkseen työttömäksi ja vielä epävarmemmalle pohjalle. Onhan sitä ollut haave, miten oma elämä kehittyisi työn saralla, mutta kyllä ei haaveet toteutuneet.
Olen säästänyt rahaa ja todennut inhoavani rahattomuutta. Kaikesta hienostelusta, että raha ei merkitse kaikkea ja voi viettää laadukasta elämää rahatta, taitaa olla paska puhetta. No ehkä sille arjen nauttijalle, rahattomuus on ok, voi kotoilla ja himmailla kotona niin paljon kuin sielu sietää! Raha mahdollistaa haaveilun matkoista, käynneistä kodin ulkopuolella ja uusista kokemuksista. Matkoissa parasta on se järjestely ja lähtemisen jännitys. Miltä kohde vaikuttaa, millaisia ovat ihmiset, tykkäänkö paikasta vai en... Kaipaan sitä tunnetta olla täysin vieraassa ympäristössä. Täysin outojen ihmisten ympärömänä. Erilaisen arkkitehtuurin siluetissa. Vieraan kielen puheesta.
Se on minun utopiani vapaudesta. Alan ymmärtä sitä mikä on se vapauden tarve itselle. En ole vapaa silloin, kun olen sidottu aikaan ja paikkaan. Sisäinen löytöretkeilijäni kasvattaa nälkäänsä. Tukaluus tulee, kun löytöretkeilijäni on kuolemassa nälkäänsä. Olen miettinyt, onko muita keinoja kuin fyysinen irtaantuminen arjesta? Onhan niitä, mutta valitettavasti uusi asia usein toistettuna arjistuu. Huomaan opiskelunkin arjistuvan, vaikka saan siitä nautintoa, kun olen saanyt asioita valmiiksi.
Olin kuvitellut, että tuon köytöretkeiljän saa kuriin ja ikä rauhoittaa sen, mutta se vaan taitaa olla osa minua. En kaipaa erityisesti extreme elämää tai seikkailua. Ne seikkailut on nähty. Onneksi silloin kun oli vielä kuntoa ja intoa. Nyt olen keski-käinen löytöretkeilijä, joka arvostaa hyvää hotellia, hyvä ruokaa ja perussiisteyttä. Jos vielä matkustan Intiaan, niin majoitukseen saan varata kyllä reilusti enemmän rahaa.
Viikolla podin tätä löytöretkeiljän kuoleman ahdinkoa. Onneksi sain siihen hetkellistä helpotusta lähtiessä koirien kanssa täsyin uudelle reitille. Täytyisi ehkä kerätä lista lähiympäristön paikoista joissa en ole käynyt ja uuden valloitukseenei menisi kovin montaa tuntia aikaa.
Tuo mennyt kuusi vuotta, antoi uudelleen kannustuksen siihen, että tehdä elämästä suunnitelmallisempaa. Eihän elämä ole suunnitelmien mukaan toimivaa, mutta että on edes itsellä jokin mihin pyrkiä ja tekee asioita sen eteen. Se, että utopiseeraa asioita, joihin ei ole edes lupausta annettu, on itsensä huijaamista. Mitä minä haluan tehdä 5. vuoden päästä, mitä voin tehdä sen eteen nyt? Mikä on se välietappi, mikä mahdollistaa päämäärän? En halua uskoa siihen, että on Jumala joka organisoi elämäni toiveitteni mukaisesti, enkelit auttavat minulle uuden vielä paremman työpaikan, henkioppaat kuiskuttelevat työnantajille minun kyvykkyydestä. Tai en halua uskoa edes siihen, että elämä automaattisesti järjestää kaikki: olisin vain pelkkä tahdoton kaarnanpala virtaavassa vedessä, joka löytyy parhaimmat reitit. Vastuu elämästäni on minun ja pelkät toiveet ja usko eivät riitä sen toteuttamisessa.
Se on varmaa, en halua enää näin yksinäistä työtä. Enköhän ole omat kasvikipuni ja toukasta kuoriutumiset suorittanut ja valmis kokemaan maailman aikuisena perhosena. Olen kohdannut sisäiset kamppailuni ja tutkinut itsenäni hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, olen valmis. En pelkää enää itseäni muiden seurassa. En häpeä itseäni, en pelkää sanomisiani, en pelkää puukon iskuja. Tulkoon, mitä tulee. Olen tarpeeksi vahva.
https://www.youtube.com/watch?v=KQ2LWI5iOYY
Sisäinen teini pukkaa pintaan. Tai sitten se on keski-ikä.
En ole välttynyt ajatuksesta, että 6 vuotta sitä on tehnyt "töitä" aivan turhaan, päätyäkseen työttömäksi ja vielä epävarmemmalle pohjalle. Onhan sitä ollut haave, miten oma elämä kehittyisi työn saralla, mutta kyllä ei haaveet toteutuneet.
Olen säästänyt rahaa ja todennut inhoavani rahattomuutta. Kaikesta hienostelusta, että raha ei merkitse kaikkea ja voi viettää laadukasta elämää rahatta, taitaa olla paska puhetta. No ehkä sille arjen nauttijalle, rahattomuus on ok, voi kotoilla ja himmailla kotona niin paljon kuin sielu sietää! Raha mahdollistaa haaveilun matkoista, käynneistä kodin ulkopuolella ja uusista kokemuksista. Matkoissa parasta on se järjestely ja lähtemisen jännitys. Miltä kohde vaikuttaa, millaisia ovat ihmiset, tykkäänkö paikasta vai en... Kaipaan sitä tunnetta olla täysin vieraassa ympäristössä. Täysin outojen ihmisten ympärömänä. Erilaisen arkkitehtuurin siluetissa. Vieraan kielen puheesta.
Se on minun utopiani vapaudesta. Alan ymmärtä sitä mikä on se vapauden tarve itselle. En ole vapaa silloin, kun olen sidottu aikaan ja paikkaan. Sisäinen löytöretkeilijäni kasvattaa nälkäänsä. Tukaluus tulee, kun löytöretkeilijäni on kuolemassa nälkäänsä. Olen miettinyt, onko muita keinoja kuin fyysinen irtaantuminen arjesta? Onhan niitä, mutta valitettavasti uusi asia usein toistettuna arjistuu. Huomaan opiskelunkin arjistuvan, vaikka saan siitä nautintoa, kun olen saanyt asioita valmiiksi.
Olin kuvitellut, että tuon köytöretkeiljän saa kuriin ja ikä rauhoittaa sen, mutta se vaan taitaa olla osa minua. En kaipaa erityisesti extreme elämää tai seikkailua. Ne seikkailut on nähty. Onneksi silloin kun oli vielä kuntoa ja intoa. Nyt olen keski-käinen löytöretkeilijä, joka arvostaa hyvää hotellia, hyvä ruokaa ja perussiisteyttä. Jos vielä matkustan Intiaan, niin majoitukseen saan varata kyllä reilusti enemmän rahaa.
Viikolla podin tätä löytöretkeiljän kuoleman ahdinkoa. Onneksi sain siihen hetkellistä helpotusta lähtiessä koirien kanssa täsyin uudelle reitille. Täytyisi ehkä kerätä lista lähiympäristön paikoista joissa en ole käynyt ja uuden valloitukseenei menisi kovin montaa tuntia aikaa.
Tuo mennyt kuusi vuotta, antoi uudelleen kannustuksen siihen, että tehdä elämästä suunnitelmallisempaa. Eihän elämä ole suunnitelmien mukaan toimivaa, mutta että on edes itsellä jokin mihin pyrkiä ja tekee asioita sen eteen. Se, että utopiseeraa asioita, joihin ei ole edes lupausta annettu, on itsensä huijaamista. Mitä minä haluan tehdä 5. vuoden päästä, mitä voin tehdä sen eteen nyt? Mikä on se välietappi, mikä mahdollistaa päämäärän? En halua uskoa siihen, että on Jumala joka organisoi elämäni toiveitteni mukaisesti, enkelit auttavat minulle uuden vielä paremman työpaikan, henkioppaat kuiskuttelevat työnantajille minun kyvykkyydestä. Tai en halua uskoa edes siihen, että elämä automaattisesti järjestää kaikki: olisin vain pelkkä tahdoton kaarnanpala virtaavassa vedessä, joka löytyy parhaimmat reitit. Vastuu elämästäni on minun ja pelkät toiveet ja usko eivät riitä sen toteuttamisessa.
Se on varmaa, en halua enää näin yksinäistä työtä. Enköhän ole omat kasvikipuni ja toukasta kuoriutumiset suorittanut ja valmis kokemaan maailman aikuisena perhosena. Olen kohdannut sisäiset kamppailuni ja tutkinut itsenäni hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, olen valmis. En pelkää enää itseäni muiden seurassa. En häpeä itseäni, en pelkää sanomisiani, en pelkää puukon iskuja. Tulkoon, mitä tulee. Olen tarpeeksi vahva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti