Nyt ollaan perimmäisten ongelmien äärellä. Se mukavan työn osuus on ohi ja nyt tiedossa on neljä kuukautta sitä, mitä voin sanoa vihaavani. Mietin, mitä tälle tilanteelle voisi tehdä? Ongelma on se, mikä olo tuosta työstä tulee. Täysin sellaista suorittavaa ja liukuhuihnamaista työtä 8 tuntia. Olo tuon jälkeen on passiivinen, turtunut ja pää on tyhjä. Se ei ole sellaista hyvää pään tyhjyyttä, kun on vaikka fyysisesti rasittunut ja nollautunut. Vaan sellaista tyhjyyttä, kun ei ole tarvinnut käyttää ainoatakaan aivosolua ja on istunut yhdessä ja samassa asennossa koko työpäivän. Minä vihaan tuota olotilaa, kun olen näivettynyt ja tyhjä, kuin vanha rusina.
Aamulla havahduin tuttuun ahdistuksen tunteeseen. Se tuntuu sydämessä kiristyksenä.
Tuohon minä silloin yritin saada muutosta, jotta saisin edes vähän jotain muuta touhuttavaa ja saisin rasittaa päätäni. Mutta se kiellettiin ja hylättiin täysin. Kaikki muuhan olisi pois tuosta perustyöstä. Valitettavasti tehoni tuossa perustyössä ei ole kovin kummoinen. Näprään jotain ja seuraavana näprään taas jotain muuta. En ymmärrä tuota vallitsevaa asennetta. Se jokin muu, voisi helpottaa perustyön tekemistä ja jopa parantaa tehoja. Mutta ajatellaan niin perinteisesti: "Sinulla on nyt hiekkalaatikko missä touhuta, joten teeppäs siellä nyt kiltisti hiekkakakkausi sillä yhdellä muotilla." Tämä on aiheuttanut minussa katkeruutta...
ja heräämisen...
Hyvä ihminen menee hukkaan.
Nyt, kun olen tehnyt asioita (työn ulkopuolella), joissa olen voinut käyttää aktiivisesti aivojani, on olo jotain ihan muuta. Innokas, positiivinen ja täynnä uteliasiuutta sekä optimismia. Sitten on paluu tähän ja ymmärrän entistä karkeammin sen eron todellisen minän ja tämän työn vaativuuden välillä. Tämä työ valitettavasti alkoi määrittämään jo minua. Ehkä minä vain olen vähän yksinkertainen ja tähän on tyydyttävä.
Nyt ihmettelen, että miksi olen jatkanut näin pitkään? En minä ole sellainen henkilö, jolle tämä työ sopii vähääkään. Minulla on hyvä ja analyyttinen mieli, niin miksi olen tällaisessa?
Paluu haasteeseen. Opettele tapoja ja keinoja. Tämä ahdistuksen tunne on synytynyt jo 5 vuotta sitten, joten tämän muuttaminen ei tapahdukaan käden käänteessä. Viimisimmät ahdistuksen syyt ovat helpompia pyyhkiä pois. Ne eivät ole niin voimakkaasti tarttuneet kehooni fyysisenä reaktiona.
Ehkä katson jotain noista vanhoista päivityksistäni neuvoja. Mietin sellaista, jos alkaisin rytmittämään työtäni. 45 minuuttia tekisin liukuhihnaa ja sen jälkeen vaikka 15 minuuttia vatsalihaksia. 45 minuuttia liukuhihnaa ja sen jälkeen 15 minuuttia selkälihaksia jne... ja joinain päivinä, voisin ottaa opiskelumateriaalia mukaan aivojen aktivoimista varten.
Lopuksi vanha Apu-lehti inspiroi minua jälleen. Tällä kertaa ranskalaisen näyttelijä Catherine Deneuven muodossa:
Pakko lisätä Päivän Positiivinen: jooga, teatteri-ilta, ehkä oppikirja tulee tänään!
Aamulla havahduin tuttuun ahdistuksen tunteeseen. Se tuntuu sydämessä kiristyksenä.
Tuohon minä silloin yritin saada muutosta, jotta saisin edes vähän jotain muuta touhuttavaa ja saisin rasittaa päätäni. Mutta se kiellettiin ja hylättiin täysin. Kaikki muuhan olisi pois tuosta perustyöstä. Valitettavasti tehoni tuossa perustyössä ei ole kovin kummoinen. Näprään jotain ja seuraavana näprään taas jotain muuta. En ymmärrä tuota vallitsevaa asennetta. Se jokin muu, voisi helpottaa perustyön tekemistä ja jopa parantaa tehoja. Mutta ajatellaan niin perinteisesti: "Sinulla on nyt hiekkalaatikko missä touhuta, joten teeppäs siellä nyt kiltisti hiekkakakkausi sillä yhdellä muotilla." Tämä on aiheuttanut minussa katkeruutta...
ja heräämisen...
Hyvä ihminen menee hukkaan.
Nyt, kun olen tehnyt asioita (työn ulkopuolella), joissa olen voinut käyttää aktiivisesti aivojani, on olo jotain ihan muuta. Innokas, positiivinen ja täynnä uteliasiuutta sekä optimismia. Sitten on paluu tähän ja ymmärrän entistä karkeammin sen eron todellisen minän ja tämän työn vaativuuden välillä. Tämä työ valitettavasti alkoi määrittämään jo minua. Ehkä minä vain olen vähän yksinkertainen ja tähän on tyydyttävä.
Nyt ihmettelen, että miksi olen jatkanut näin pitkään? En minä ole sellainen henkilö, jolle tämä työ sopii vähääkään. Minulla on hyvä ja analyyttinen mieli, niin miksi olen tällaisessa?
Paluu haasteeseen. Opettele tapoja ja keinoja. Tämä ahdistuksen tunne on synytynyt jo 5 vuotta sitten, joten tämän muuttaminen ei tapahdukaan käden käänteessä. Viimisimmät ahdistuksen syyt ovat helpompia pyyhkiä pois. Ne eivät ole niin voimakkaasti tarttuneet kehooni fyysisenä reaktiona.
Ehkä katson jotain noista vanhoista päivityksistäni neuvoja. Mietin sellaista, jos alkaisin rytmittämään työtäni. 45 minuuttia tekisin liukuhihnaa ja sen jälkeen vaikka 15 minuuttia vatsalihaksia. 45 minuuttia liukuhihnaa ja sen jälkeen 15 minuuttia selkälihaksia jne... ja joinain päivinä, voisin ottaa opiskelumateriaalia mukaan aivojen aktivoimista varten.
Lopuksi vanha Apu-lehti inspiroi minua jälleen. Tällä kertaa ranskalaisen näyttelijä Catherine Deneuven muodossa:
"En koskaan anna neuvoja. Neuvoista on hyötyä vain niiden antajalle. Tilanteet eivät koskaan ole samanlaisia, joten neuvoista voisi olla vain haittaa."Tätä on syytä itsellänikin miettiä, mitä suustansa päästää. On myös toinen ääripää, jolloin neuvoina otetaan asioita, joita ei ole tarkoitettu edes neuvoiksi.
Pakko lisätä Päivän Positiivinen: jooga, teatteri-ilta, ehkä oppikirja tulee tänään!
Mielestäni tuo työn rytmittäminen voisi olla kokeilemisen arvoinen idea. Itsebeahviorismia: teen tätä tämän verran ja saan palkinnon. Jospa ehdollistuisit lopulta pitämään tuosta työstä palkintojen kautta? Auttaisiko päivittäisen tavoitteen asettaminen, jolloin sen toteutumista olisi mukava seurata? Voit vaikka antaa itsellesi aina hienon tarran tai laittaa ruksin kalenteriin, kun päivän tavoite on täytetty? :)
VastaaPoistaOlen kokeillut tuon päivittäisen tavoitteen asettamista ja se ei ollut ratkaisu. Kovat oli määrät, mutta se jälkiolo oli aivan yhtä kauhea -zombie. Mutta tuo itsensä palkitseminen -muulla kuin ruualla kuulostaa kyllä käyttökelpoiselta. ja jokin palkinto joka ei liity mitenkään työhön tai tähän tekemiseen, oli harkinnan alaisena toimintana. Luulen, että tuo tavoitekeino toimii, kun työtä tekee itseäänm hyödyttävän asian vuoksi. Voisin esseetä kirjoitellessa kokeilla.
VastaaPoistaOnko pomodoro menetelmänä sinulle tuttu? http://en.wikipedia.org/wiki/Pomodoro_Technique
VastaaPoistaSaisikohän siitä mitään irti työn jaksottamiseen tällaisessa hommassa?
Mietin vielä tuota tavoitetta. Voisiko sitä ajatella ehkä niinkin, että asettaisi päivälle jonkin hyvän olon tavoitteen suhtetutettuna työmäärään. Tarkoitan, että ei niin, että tavoitteeni on tehdä hitosti, vaan että kunhan tämän teen, se riittää ja se on hyvä. Itselläni olen huomannut tuosta olevan apua kirjoittamisessa. Yhdelle viikolle tavoitteeni oli saada joka päivä noin 10 cm tekstiä aikaan, ei sen enempää eikä vähempää. Viikon lopulla sitä tekstiä olikin ihan kivasti kasassa noinkin. Ajan takaa ajatusta, että jos teet päivittäisen minimimäärän alta pois, niin sitten loppuaika on varattu jollekin mieltä ylentävälle ja ilahduttavalle toiminnalle hyvällä omalla tunnolla?
VastaaPoistaTuo tapasi varmasti toimii hyvin kotioloissa ja täytyy piettää itselläkin mielessä, kun esseetä teen. Työpaikalla tilanne on vähän toinen. Miellyttävää tekemistä on aika vähän tarjolla. Jos saan työni tehtyä 2-4 tunnissa, niin 4-6 tuntia pööpöilyä työpaikalla. Nettisurffailu on käynyt tutuksi ja en erityisemmin nauti siitä. Ei ehkä jaksa joogatakaan ihan noin pitkään. En lähtisi tekemään työtäni mielekkääksi tavotteiden kautta, koska kyllä peruskeinot on kokeiltu 5 vuoden aikana. On yritetty suhtautua positiivisesti ja vaikka mitä suuria ja pieniä tarkoituksia kehitetty tälle tekemiselle. Kunhan siedän perustyön ja keksin jotain virilisoivaa toimintaa muulle ajalle. Jotain muuta kuin tietokoneen ääressä istumista.
VastaaPoistaJos esimerkiksi henkilö ei tykkää lihasta, mutta sitä olisi pakko syödä joka päivä. Henkilö todennäköisesti siedättyisi siihen, mutta tuskin osaisi nauttia lihan mausta missään muotoa?
Totta. Mietin lähinnä sitä, että päivän työtehtävän jälkeen sinulla olisi aikaa mahdollisesti opiskella. Vai liikutaanko tässä jo eettisyyden rajapinnoilla - töissä töitä ja muut hommat kotostalla?
VastaaPoista