Olen lukenut Tony Dunderfeltin kirjaa Ilon psykologia. Hänen mukaansa mielemme toimii kuin tietokone, sen perusteella millaisia ohjelmia (=opittuja malleja, toimintatapoja) sinne on ladattu. Automatisoitu mielemme on luonteeltaan konservatiivinen ja se palvelee niitä malleja, jotka ovat palvelleet pitämään meidät hengissä. Dunderfelt kirjoittaa:
Tässä on samaa kuin fyysisen kehonkin tuntemuksissa. En voi luottaa aina, että tuntemukseni ovat oikeita tai todellisia. Aleksander-tekniikassa ymmärsin, että mielestäni suora selkärankani oli todellisuudessa yliojennettu. Samoin kuin fyysisen kehon tuntemus vaatii oppimista, tätä samaa täytyy tehdä mielelle.
Tämä loppuviikko on ollut helppo. En ole edes kokenut ahdistusta. Pitkästä aikaa ajatuksiini on puskenut jotain erilaista. Olen pohtinut myös tätä niin muodikasta läsnäoloa. Tietyistä teksteistä ymmärtää, että ainainen läsnäolo hetkessä on ideaali tila, mihin tulisi pyrkiä. Olen ymmärtänyt tuonkin ajatuksen nyt erillälailla. Jos minun tämän hetken läsnäolon päällimmäinen tunne on ahdistus, niin miksi minä siinä eläisin? Jos vaihdan ajatukseni tulevaisuuteeni, jossa näen itseni jossain muussa työssä ja tilanteessa ja se antaa minulle positiivista tunnetta ja muuttaa ajatukseni toiveikkaaksi, niin mitä siinä on väärin? Miksi pitäisi pyrkiä elämään tässä hetkessä, jos on tosi asia, että ajatukseni joka tapauksessa tulevat harhailemaan? Tämän hetken tuntemus ei välttämättä ole parasta, mitä elämässäni voin kokea.
Päivän positiivinen asia: viikonloppu, lepo, iloiset koirat
"Avainasemassa on taito huomata, milloin psyyken (mielen) esittämät ehdotukset eivät ole asiallisia ja ajanmukaisia. Ne perustuvat vanhoihin malleihin eivätkä nykyhetken tilanteen vaatimuksiin. Kaikki, mitä omassa mielessä liikkuu, ei siten ole oikein ja totta, vaikka voi hyvinkin tuntua oikealta ja todelta."
Tässä on samaa kuin fyysisen kehonkin tuntemuksissa. En voi luottaa aina, että tuntemukseni ovat oikeita tai todellisia. Aleksander-tekniikassa ymmärsin, että mielestäni suora selkärankani oli todellisuudessa yliojennettu. Samoin kuin fyysisen kehon tuntemus vaatii oppimista, tätä samaa täytyy tehdä mielelle.
Tämä loppuviikko on ollut helppo. En ole edes kokenut ahdistusta. Pitkästä aikaa ajatuksiini on puskenut jotain erilaista. Olen pohtinut myös tätä niin muodikasta läsnäoloa. Tietyistä teksteistä ymmärtää, että ainainen läsnäolo hetkessä on ideaali tila, mihin tulisi pyrkiä. Olen ymmärtänyt tuonkin ajatuksen nyt erillälailla. Jos minun tämän hetken läsnäolon päällimmäinen tunne on ahdistus, niin miksi minä siinä eläisin? Jos vaihdan ajatukseni tulevaisuuteeni, jossa näen itseni jossain muussa työssä ja tilanteessa ja se antaa minulle positiivista tunnetta ja muuttaa ajatukseni toiveikkaaksi, niin mitä siinä on väärin? Miksi pitäisi pyrkiä elämään tässä hetkessä, jos on tosi asia, että ajatukseni joka tapauksessa tulevat harhailemaan? Tämän hetken tuntemus ei välttämättä ole parasta, mitä elämässäni voin kokea.
Päivän positiivinen asia: viikonloppu, lepo, iloiset koirat
Miusta on aika mielenkiintoinen tuo Tonyn lausahdus. Vanhat mallit voinee korvata uusilla. Perustuukohan tähän tuo itsesuggestio, jota monesti kuulee suositeltavan - tolkuttaa itselleen uutta "totuutta" niiin pitkään, että mieli omaksuu sen ensimmäiseksi tulkintamallikseen?
VastaaPoistaMielenkiintoinen ajatus tuosta itsesuggestiosta ja sen miten sitä lähtee toteuttamaan. Aiemmassa kokemuksissani totesin, että sellainen itselleen toistelu, että "minä en ole jotain" vahvisti vaan tuota ominaiuutta -jotain. Olen nyt alkanut hieman varovaisemmin ajattelemaan. Voin olla jotain, mutta lisäksi myös jotain muuta. Eli voin olla ahdistunut ja lisäksi voin tällä hetkellä kokea jotain positiivistakin tunnetta. katsotaan, kun iskee kriisi päälle, pystynkö muuhun kuin hokemaan sitä negatiivistä ominaisuutta. Sitä odotellessa...
VastaaPoista